KAARLE WELLE. Sanokaa suoraan, lauloiko äiti todellakin suurenmoisesti?
KAARTO. Suurenmoistakin suurenmoisemmin! Sellaista laulua eivät ihmiset
täällä ole ennen kuulleetkaan.
(Menevät ruokasaliin. Näyttämö jää hetkeksi tyhjäksi.)
(Kaarle Welle ja Palvelijatar. Tulevat vasemmalta.)
PALVELIJATAR. (Ryhtyy korjaamaan Kaarle Wellen avustamana tyhjiä laseja
ja järjestelemään esineitä.) Kyllä se on hassu, se herra, joka tänne
ensiksi tuli! (Nauraa.) Mutta hyvä ihminen se mahtaa olla.
KAARLE WELLE. Hyvä hän on. Niin hyvä, ettei Anni voi sitä aavistaakaan.
Ja niin tavattoman viisas.
PALVELIJATAR. Voipi olla viisaskin. Sillä kerran sanottiinkin Suomen
Kuvalehdessä, ettei tavallisen ihmisen aina ole helppo eroittaa hyvin
viisasta miestä pähkähullusta.
KAARLE WELLE. Niin, niin... Ei Anni vielä kaikkea tiedäkään!
(Menevät vasemmalle.)
(Näyttämö on taas hetken tyhjänä.)
EDELMAN. (Tulee vasemmalta teekuppi kädessään ja toisessa
voileipä-lautanen. Viheltelee hiljaa tullessaan. Istuutuu pöydän
ääreen. Kuuntelee silloin tällöin ja katsahtaakin ruokasaliin päin.)
IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta.) Ihanko ypöyksin? En voinut käsittää,
mihin olitte kadonnut.
EDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia... Enköhän
voisi sitä nyt sanoa?
IRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö...
(Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta
pelkäämään kosintaa...
EDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon
juhlallisempi kuin koskaan kosinta.
IRJA FIORINI. Ja mikä se on?
EDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.
IRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä... Ei
koskaan! -- Oletteko menettänyt järkenne?
EDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän
lyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.)
Ensiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi
ollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän
kutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko
sydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin
raskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.
IRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.
EDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. "On
asioita, jotka 'perheenpään' täytyy yksin hoitaa". Hän ei ole tahtonut
lisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on
hän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat
sielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille
oudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin
päämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.
IRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä
elämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa
kielsi... Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.
EDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.
IRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette
suinkaan...
EDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän
jää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen
silmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen
muuten vain hänen isällinen ystävänsä -- kysymys ei ole muusta kuin
pienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse
mitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret
mittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo
koko elämänsä särkyneeksi...
IRJA FIORINI. Luuletteko niin?
EDELMAN. Minä tiedän sen.
IRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee
nyyhkyttäen peremmälle.)
EDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja
sytyttää savukkeen.)
BERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin,
naurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin
hauskaa -- se Kaarto on helkkarin hassu heppu!
EEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija -- mikä on yksinkertaisin keino
ottaa omakseen poika, jonka isä on... kuollut? Onko se yleensä hyvin
monimutkaista.
BERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.)
Yksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja
kokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin
kaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko
valtioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven
jälkeensä.)
IRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu
hänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi
-- äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja
ehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät
johtopäätökset...
EDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät
ihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä...
IRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on.
Enkähän minä juuri ihmisistä välitä. -- Joka tapauksessa tahdon kiittää
Teitä, vanhin ja paras ystäväni...
BERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta
eikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden
mukaan?
IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan -- saattepahan nähdä.
BERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee
vasemmalle.)
IRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta
ja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli
minulle niin suureksi avuksi -- niin, en tiedä, miten ilman sitä
ollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman
pimeää...
KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän
jo sanonut sinulle?
IRJA FIORINI. On, poikani.
KAARLE WELLE. Entä sinä äiti?
IRJA FIORINI. Minun täytyy vähän miettiä...
KAARLE WELLE. Ei hän sitten olekaan kaikkea sanonut! Onko hän kertonut,
mitä sinä olet ollut hänelle?
EDELMAN. No no, poikani!
KAARLE WELLE. Arvasinhan minä. Ei hän sitä tietysti koskaan olisi
sanonut.
IRJA FIORINI. (Ikäänkuin jokin hänelle äkkiä valkenisi; katsoo
kysyvästi poikaansa.) Niinkö --?
KAARLE WELLE. Niin, äiti.
IRJA FIORINI. (Nousee.) Niinpä olen tehnyt päätökseni. Minä suostun...
KAARLE WELLE. Äiti!
IRJA FIORINI. Mutta yhdellä ehdolla.
KAARLE WELLE. Äiti, mikä se on?
IRJA FIORINI. Se, että hän ottaa omakseen -- _minutkin_.
LAINA KALTIMO. (Tulee vasemmalta Bergin kanssa.) "Kun ei Muhamed tule
vuoren luo, niin tulee vuori Muhamedin luo." Eikö se ollut niin?
BERG. Joko niin tahi päinvastoin -- kyllä asessori joka tapauksessa
älyää, että hän on Muhametti.
LAINA KALTIMO. Mutta sopiiko se nyt oikein? Muhamettilaisillahan on
monta vaimoa eikä arvon asessori ole kyennyt hankkimaan itselleen
ainoatakaan.
KALTIMO. (On viime vuorosanan aikana Kaarron seurassa ilmestynyt
ovelle.) Ei sitä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu!
EDELMAN. Niin, eihän sitä koskaan voi tietää aamulla, mitä iltaan
mennessä on tapahtunut.
(Telefooni soi eteisessä.)
KAARLE WELLE. (Rientää vastaamaan.) Halloo... Kyllä, mutta saanko
pyytää herra pääministeriä odottamaan hiukan, pyydän isäni
puhelimeen... Olkaa hyvä. (Laskee kuulotorven; kääntyy.)
KALTIMO. (Äärimmilleen säikähtyneenä, horjahtaa, yrittää ottaa askeleen
puhelinta kohti, mutta vaipuu tuolille.)
KAARLE WELLE. Isä olisi hyvä ja tulisi puhelimeen.