KAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut
kutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään
odotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa
häntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme
ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme
toistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin
vahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli
pettänyt minun ihanan äitini... Nautin, kun hän kiemurteli kuin
hyönteinen neulassa...
EDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!
KAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?
EDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.
KAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. -- Jo siellä ulkona
puhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään
toisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja
niin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan
rakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata
Teitä...
EDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?
KAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti
silmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi
-- _ruvetkaa isäkseni!_
EDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat...
KAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.
EDELMAN. Entä äiti?
KAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen
varmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi
ajatella... niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin...
EDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?
KAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein
uskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.
EDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten
käsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se
käy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten
edessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.
KAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana:
isä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua -- tämä oli ensimmäinen
kerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)
EDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle
muutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat
istuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni
jonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle,
joka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat
toisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut
kuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani
kukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä.
Minun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli
minusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka... Sydän
kuivui ja kutistui...
KAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se... oliko se?...
EDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) _Se oli sinun äitisi_.
KAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun
pitänyt osata se arvata! -- Mutta nythän vasta isäni muuttuukin
oikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!
EDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun
kuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!
(Ovikello soi.)
PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?
KAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko
maailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin
saakka!