KAARLE WELLE. Jos se on eräs vanhempi herra, joka kysyy minua, niin on
Anni hyvä ja pyytää sisään. Muille en ole kotona.
PALVELIJATAR. (Ei voi pidättää nauruaan.) Ymmärrän herra Nuoriherra.
KAARLE WELLE. Ei siinä, hyvä Anni, mitään nauramista ole! Kun ei haluta
tavata ketään, niin ei olla kotona.
PALVELIJATAR. Nuoriherra saa antaa anteeksi, mutta se kuulosti vain
niin hullulta. (Nauraa taas.)
KAARLE WELLE. Jos Anni tietäisi, kuinka vakava asia nyt on
kysymyksessä, niin ei Anni nauraisi... vaan ehkä pikemminkin itkisi...
PALVELIJATAR. Sus' siunatkoon! Aivanhan Nuoriherra peloittaa. (Ovikello
soi uudelleen.)
KAARLE WELLE. (Nousee.) Kas niin. Anni kiirehtii nyt!
(Palvelijatar menee eteiseen avaamaan. Kaarle Welle
lähtee hermostuneesti kävelemään edestakaisin.)
EDELMAN. (Eteisessä.) Nuoriherra lienee kotona yksikseen...
PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona -- herralle.
(Tulee sisään hetkisen kuluttua.) Siellä on nyt se herra.
KAARLE WELLE. Anni on hyvä ja pyytää sisään.
PALVELIJATAR. (Menee eteiseen; sanoo siellä.) Herra on hyvä ja käy
sisään!
EDELMAN. (Tulee sisään; hänen jäljessään palvelijatar, joka jatkaa ulos
vasemmalle.) Hyvää iltaa!
KAARLE WELLE. Hyvää iltaa! (Menee häntä vastaan, ojentaa kätensä.)
Niin... minä olen... äitini poika!
EDELMAN. (Taputtaa häntä olalle isällisesti.) Sitä me, herra paratkoon,
kai olemme vähän jokainen!
KAARLE WELLE. (Hiukan epäröiden.) Niin... tietysti... tarkoitin vain,
että minä olen oman äitini poika... Sitäpaitsi ehkä aivan erityisesti...
EDELMAN. (Sydämellisesti.) Ymmärrän, nuori ystäväni! Minusta on oikein
hauska jutella kanssanne vähän, ennenkuin toiset tulevat...
KAARLE WELLE. Ettekö ole ystävällinen ja istu? (Osoittaa tuolia, jolle
Edelman käy istumaan; istuutuu itse vastapäätä.) Niin, äitihän on
kutsunut tänne muutamia tuttaviaan konsertin jälkeen. Ja juuri
senvuoksi tahdoin... tarkoitan: rohkenin pyytää Teitä tulemaan
aikaisemmin. Olen pahoillani, että riistin Teiltä täten äitini ohjelman
jälkipuoliskon. Mutta asiani on sekä vakava että kiireellinen...
EDELMAN. Toivon saavani kuulla äitinne laulavan vielä useastikin. Siitä
innostuksesta päättäen, joka salissa vallitsi, ei hän voi lopettaa
yhteen eikä kahteen kertaan. Mutta ettekö Te ollut lainkaan siellä?
KAARLE WELLE. En. Tavallisesti olen... mutta täällä en tahtonut...
Ihmiset olisivat kai katselleet minua yhtä paljon kuin äitiäni... Enkä
minä tahtonut häiritä heidän taidenautintoaan. Äitini on kyllä siinä
uskossa, että olen konsertissa... Hän ei tiedä tästä meidän
kohtaamisestamme mitään.
EDELMAN. Niinkö?
KAARLE WELLE. Niin. (Varhaisvanhasti.) On asioita, joita minun
toistaiseksi täytyy hoitaa hänen selkänsä takana. Se on
yksinkertaisesti velvollisuuteni perheen päämiehenä.
EDELMAN. (Hymähtäen.) Näyttää siltä kuin perheenpään huolet Teitä
painaisivat... ne tuntuvat tulevan toisille jo hyvin aikaiseen...
toisille ne eivät tule koskaan...
KAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?
EDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule --
ministeriä.
KAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?
EDELMAN. Ehkä... (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies,
olette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä
iltana.
KAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman
nyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee
pidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin.
(Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.)
Silloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla
minkäänlaisessa... kuinka nyt sanoisinkaan?... persoonallisessa
suhteessa... (Edelman puistaa hymyillen päätään)... etenkin, kun ei
äitinikään sitä tahdo... Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen
arvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.
EDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita
haavoja.
KAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä.
Mutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään
tavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.
EDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.
KAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.
EDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä
rahtuistakaan.
KAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä
luottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.
EDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.
KAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.
Nähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan -- ja meikäläisethän
lienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia
--, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut
tietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei
tahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä.
Tuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin
vakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se
kieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin
isänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli
tärvellyt koko hänen elämänsä.
EDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä
suurimpana ja kalliimpana ilona.
KAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään.
Syypää onnettomuuteen -- ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja
elämäni ristiriita!
No niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle.
Mutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla,
vaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni,
ei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään --
silloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään
siinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien
puihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan... Se oli surullista,
mutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo
uhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi...
(Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)
EDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee
lapsena mieheksi... Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain
tullut vanhaksi.
KAARLE WELLE. Niin olen. -- Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini
sitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja
ottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus
mieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut
järjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni,
jota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen
lähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista
kohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi
töikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo...