KALTIMO. Mikä tästä nyt tulee?
EDELMAN. Ei ainakaan skandaalia. Sellaisia ei neiti Fiorinin tapainen
nainen koskaan tee. Mutta minäpä pistäydyn kansliapäällikkösi luo.
(Osoittaa sivuovea.) Voin kai mennä tästä suoraan?
KALTIMO. (Hermostuneena.) Voit kai. Niin, Berg on kyllä huoneessaan...
Sinä voitkin estää häntä tulemasta tänne --.
EDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja
Fiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan
tiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan
puolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis
tarvinne ollenkaan olla peloissasi... (Ovelle koputetaan; Edelman
kiiruhtaa sivuhuoneeseen.)
KALTIMO. Sisään!
IRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei
silmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta
minulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.
KALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen
hermostunut.) Luulen sen jo tietäväni...
IRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon
osoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole
vielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.
KALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?
IRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En
todellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän
siitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada
sanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.
KALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!
IRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne,
vaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin
luo...
KALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan
minun pitänyt se aavistaa!
IRJA FIORINI. (Ikäänkuin huomaamatta välihuudahdusta.) Niin, sillä
eihän toki itseään tasavallan presidenttiä sentään voine sellaisilla
asioilla vaivata.
KALTIMO. Se vielä puuttuisi. (Onnettomana.) Kyllä se sitäpaitsi viedään
hänenkin korviinsa.
IRJA FIORINI. (Riemastuen.) Niinkö todellakin?
KALTIMO. (Synkästi.) Siitä ei ole epäilystäkään... Mutta onko se nyt
ihan välttämätöntä?
IRJA FIORINI. Kuinka niin? Totta kai! -- Mutta puhummekohan me nyt
samasta asiasta? Minä tarkoitan sitä uutta suomalaisten taiteilijain
sukukirjahanketta...
KALTIMO. (Huokaisten helpoituksesta, vajoaa tuoliinsa, ei tahdo oikein
jaksaa käsittää.) Sii-tä-kö? Ainoastaanko siitä?
IRJA FIORINI. (Suutahtaen.) Onko se "ainoastaan"? Mistä muusta minä
sitten olisin puhunut?
KALTIMO. (Tyyntyen.) Suo anteeksi, Irja, mutta minä luulin sinun kaiken
aikaa puhuvan -- pojastasi.
IRJA FIORINI. (Nousten.) Pojastani? Ja mitä hänestä? Ei. Nyt ministeri
ei tiedä, mitä hän sanoo. Mitä on sinulla ja pääministerillä ja
presidentillä, mitä yleensä kenelläkään ihmisellä tekemistä minun
poikani kanssa? Sitä en jaksa käsittää. Minun yksityiset asiani ovat
kokonaan minun asioitani, niihin en laske vierasta sekautumaan.
(Ylpeästi.) Vai minäkö muka juoksisin virastoissa, hallitusmiesten
luona perhejutuillani! Ei kiitoksia. Sellaista ei ole oikeus uskoa --
edes sinullakaan! -- Ollaanko tässä maassa totuttu siihen, että
konttorit ja virkahuoneet ovat ihmisten yksityisasiain selvittämistä
varten? Enpä silloin todellakaan ihmettele, että tarvitaan komiteoja ja
toimenpiteitä virastojen työtehon parantamiseksi. -- Mistä saattoikaan
johtua mieleesi, että tulisin puhumaan pojastani sinulle? Luulin jo
eilisiltana kyllin selvästi osoittaneeni, etten hänestä sinun kanssasi
keskustele.
KALTIMO. (Tointuen.) Etkö istuisi, hyvä Irja? (Irja Fiorini istuutuu.)
Olen kiitollinen siitä, että tulit tällaiselle asialle luokseni.
(Teeskennellyn keveästi.) Sattuukin niin, että ensimmäinen
virkatoimeni oli antaa määräys puoltavan lausunnon kirjoittamisesta
sukututkimusseuran tätä asiaa koskevan anomuksen johdosta.
IRJA FIORINI. Niinkö todellakin? (Katsoo häntä tutkivasti.)
Ehkäpä olet ystävällinen ja selität, mistä sitten johtuu, että
valtiovarainministeri on antanut määräyksen kansliapäällikölleen
kirjoittaa jyrkästi epäävä lausunto.
KALTIMO. (Hämmästyen.) Saanko vuorostani kysyä, mistä sen tiedät?
IRJA FIORINI. Kansliapäällikkösi on parikymmentä minuuttia sitten
antanut sellaisen vastauksen hänelle tehtyyn puhelinkyselyyn.
KALTIMO. (Hämillään.) Niin... tosiaankin. Minun on, ikävä kyllä,
täytynyt muuttaa aikaisempi päätökseni, olen ollut siihen pakotettu...
IRJA FIORINI. Onko valtionkassa yhden aamupäivän kuluessa niin perin
köyhtynyt?
KALTIMO. Ei. Mutta on ilmennyt muita seikkoja, jotka... niin... jotka
suorastaan tekevät mahdottomaksi anomukseen suostumisen... seikkoja,
joita minä hallitusmiehenä, sen pahempi, en ole oikeutettu saattamaan
julkisuuteen...
IRJA FIORINI. (Lyhyesti.) Vai niin. Valitan, että minun täytyy ryhtyä
taisteluun sinua vastaan. (Nousee.)
KALTIMO. Tarkoitatko ihan totta?
IRJA FIORINI. En laske leikkiä. Tämä asia on minulle kunnia-asia. Teen
sen eteen minkä suinkin voin. Sanon sinulle sen aivan rehellisesti,
että en usko noiden "ilmenneiden seikkojen" pätevyyteen, ennenkuin sen
todistat...
KALTIMO. (Hätääntyen.) Mutta jos tehtäisiin... niin, no... pieni
vaihtokauppa.
IRJA FIORINI. (Jyrkästi.) "Lehmän kauppoja" tekevät poliitikot. Minä
olen kunniallinen kansalainen...
LAINA KALTIMO. (Tulee äkkiä sivuovesta, hattu päässä.) Ah, anteeksi...
en tiennyt, että täällä oli vieraita... (Kumartaen kylmän
kohteliaasti.) Kaikkein vähimmin osasin odottaa, että Te, nti
Fiorini...
IRJA FIORINI. (Kumartaen.) Virka-asioilla, rouva ministeri. Ei muuta.
Ja sen pahempi huonolla menestyksellä. Herra ministeri on aivan
taipumaton eräässä sydäntäni lähellä olevassa asiassa...
LAINA KALTIMO. Hän on vakaumuksen mies, kuten miehen hänen paikallaan
pitääkin olla.
IRJA FIORINI. Sitä en lainkaan epäile. Ja juuri siihen olenkin toivoni
perustanut.
KALTIMO. Onko Berg huoneessaan?
LAINA Kaltimo. On. Istuimme juuri tekemässä listaa niistä henkilöistä,
joille minun on lähetettävä iltapäivä teekutsut, kun tuo hirveä Edelman
romahti ovesta sisään. Sietämätön mies. Kerrassaan. Tunnettehan hänet,
neiti Fiorini?
IRJA FIORINI. Kyllä. Mutta en samalta puolelta kuin rouva ministeri.
Minusta hän on erittäin hyvä ja kokonainen ihminen.
LAINA KALTIMO. (Nauraa pilkallisesti.) Ha-haa. No, siinä tapauksessa,
ette tunne häntä kyllin hyvin. Hänkö hyvä? Oikein hirmuinen mies,
kyynikko, jolle ei mikään ole pyhää. Ei. Te ette vielä tunne häntä.
IRJA FIORINI. Mutta ehkäpä minä tunnenkin hänet paremmin kuin rouva
ministeri.
Nähkääs, hän on niitä ihmisiä, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se
on, eivät kaunistele sitä ja sanovat kaikki asiat niiden oikeilla
nimillä. He eivät pyri taivaisiin, vaan tyytyvät pysymään maan
kamaralla. (Lämpimästi.) Mutta heillä on usein hyvä sydän rosoisen
pinnan alla. He saattavat, kun tarvitaan, taputtaa pientä turvatonta
lapsenpäätä ja rohkaista masentunutta mieltä hyvällä sanalla...
LAINA KALTIMO. (Ylenkatseellisesti.) Minulle hän ei ainakaan ole
taivaita aukaissut! (Edelman ja Berg tulevat huomaamatta sisään.) Mutta
minäpä en lienekään herra Edelmanin silmissä enkeli.
EDELMAN. (Hyväntuulisesti.) Mitä ei vielä ole, siksi voi kerran tulla!
(Menee kättelemään Irja Fiorinia.) No, onko ministerin kanssa päästy
yksimielisyyteen?
IRJA FIORINI. Sen pahempi ei. Herra ministeri on aivan eri mieltä kuin
minä.
KALTIMO. (On edellisen kohtauksen aikana hermostuneesti hypistellyt
papereita pöydällään.) Tekisipä mieleni kysyä sinun valistunutta
mielipidettäsi tässä asiassa. Saanko lyhyesti selittää asian?
EDELMAN. Aivan turhaa! Olen joka tapauksessa nti Fiorinin puolella.
KALTIMO. No niin... kun nyt olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin
luulenpa melkein, että sittenkin voin suostua... Berg, oletko hyvä ja
muutat sen lausuntomme sukututkimusasiassa puoltavaksi.
BERG. En ehtinyt sitä vielä muuttaa hylkääväksikään. Se on siis
valmiina. Tuonko heti allekirjoitettavaksi?