EDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?
IRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta
huomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei
voitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.
LAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he
tietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?
KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni -- neiti Fiorini. Ettekö te olekaan
toisianne tavanneet?
IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa
kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.
LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut
Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän
laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä
konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen
reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin
kuin kuningatarta...
IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt
minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut
uskoa.
KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla
mainettaan parempi.
EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan -- tähän
asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin
voit sitä yhtä tarkkaan varjella.
(Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)
LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen
jälkeensä.)
(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini,
asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita.
Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena
maanantaina...