IRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti
säikähti.
EDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän
ei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa
ministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.
IRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin
pitkää aikaa kulua.
EDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä... Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on
pinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten
kuin kulumalla.
KALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä.
Eikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään
tulekaan...
EDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?
IRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei
todellakaan tiedä!
KALTIMO. Mitä tarkoitat?
EDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään
keltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa
valtion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja
valtiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.
KALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista
kiirettä täytyi pitää.
EDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa
painavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen
syyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä.
Nimitys kuin nimitys!
IRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla
ensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä,
että uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!