Siinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin
ja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin
kuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi
syytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä
lähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen,
milloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman
että hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli
lähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta,
kun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan
tulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä
ilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli
Selming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun
asian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän
myöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt
mitään siitä puhuminen.
Tuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen
antamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella
kiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän
niitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen
syytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa.
Seisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: "Tehkää
minun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan
kädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari."
Vaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä
syytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen
tyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia,
jotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa.
Sentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea
Hermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia:
Selmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin
naapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia
todistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin
syytetyn rakkautta Selmingiin.
Useita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä
salaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat
turhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia
Hermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin
silmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän
oli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka
hyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta
raakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka
liian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'
Hermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se
täydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin
ajatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa
ollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren
miehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä
vastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta
hyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota
säestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä
kuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden
ilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta,
jonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä
rasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä
vaikutti. "Kun minä" — kirjoitti hän — "viime pyhänä, joka oli 4:s
sunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja
kuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän
Raamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä
ristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi
minun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa
asiassa."
Vihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha
emännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken.
Se hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha
vaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi
hän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen
todistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei
ollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä,
mutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän
kertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan
vakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan
koskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä
puhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta
oli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä
hän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän:
"Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina
ajatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin
korvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan."
Ja sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden
pysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin
taloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen
huoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä
huoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.
Tämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä
oli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan
Hermanille: "Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma
sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden
valppaita silmiäkin." Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei
emännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin,
oli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.
Kun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan
vahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän
oli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota
ainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen
ryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase,
jolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa
oli tinalevy ja siinä nimi "Hannu Lobe." Tämä veitsi oli tuomarin
käsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani
sen koteloon, niin että nimi "Hannu Lobe" oli ylöspäin, sulki sitten
kotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän
sisään Hermanin.
Tämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti
niiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään
röyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä
lausui Selmingin sanat: "Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se,
joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista
oikeuden valppaita silmiäkin" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana
katsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään
lävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa
sanat tiesivät.
"Taivahan Jumala tietää kaikki!" huudahti hän; "mutta te — mistä olette
nuo sanat saaneet?"
"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä", sanoi tuomari, joka tahtoi
käyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.
Herman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: "Oi
Jumala! Tämä veitsi!" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja
kysyi: "Mitä te tiedätte?"
"Kaikki, kurja!" huusi tuomari; "kaikki! Sinä olet murhannut
hyväntekiäsi!" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi
sentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja
hämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän
sisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli
valallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille
että se vielä oli verinen ja huusi hänelle: "Tässä on kasvatti-isäsi,
hyväntekiäsi verta!"
Herman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet
saanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä
kovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli
taasen luettavana tyyni maltillisuus.
Tämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa.
Hänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. "Kurja
heittiö!" huudahti hän; "luuletko vieläkin voivasi pettää minua
perkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos
tahdot välttää kidutuspenkkiä."
Herman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: "minä
en ole tehnyt mitään rikosta."
Tuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen.
Kun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni
hän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi.
Mutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän
tavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat.
Mutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin
ryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan
terveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan
kuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.
Ja hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli
varastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän
vangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta.
Tehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut
kärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin
pitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi
hänet vietäväksi takaisin vankilaan.
Seuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan
syyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti
sentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka
hämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että
vankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!
Hermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka
muurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi
ainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti
kadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu
osotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja
että toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt,
kiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä
hän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut
tilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.
Hermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä,
ja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat,
jotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä
karkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita.
Mutta — turha vaiva!
Jo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu
saatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta.
Silloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista
kirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla
varustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa
kuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin
lähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä
kuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.