I.

Viime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut

asumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli

mekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan

ammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta,

joka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja

hyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään

hänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua

saamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa

työpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat

kiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten

tiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista

vaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään.

Otaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita

tulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin

paljon hyvää.

Ensi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta

asukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen

edellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu

siitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala,

luovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti

sitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa

rakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli

ystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin

asiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä

konepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja

terveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän

usein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.

Eräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman

nimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että

hän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle

kodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä

poikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti

hyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen

ja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten

syntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat

itsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen

saattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta

tämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin

siihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä

herttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä,

ja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä

ja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.

Näin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja

sitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun

huomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta

katkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20

vuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen

kuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta

ja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä,

niinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut

Selming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään.

Kun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming

kohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus

vastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla

vanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään

puhuneet.

Ottamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut.

Hänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko

pieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi

oli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta

rikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi

kerrottu, ennenkuin se tapahtui.

Selming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä

tapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa

olevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu

hänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut

itsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa

Selming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha

tapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon

kohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin,

näet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän

edellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla

matkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja

häntä palauttamaan.

Sanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan

levisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat

tavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona

poliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka

likemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät

voineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata

hyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa.

Selmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain

vaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt,

mistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin,

jotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin,

jotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli

pidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen

takaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian

oikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat

oikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla

istuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen

ympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa,

luuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen

haukkumasanoja ja kirouksia. "Murhaaja, isäntappaja!" kaikui kaikkialta

hänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain

täytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan

luo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.

Oikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen

vangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi

penikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen

kestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat

hänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu,

oli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi

ja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet

sitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet

käsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he

tuomarin eteen.

Herman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan

syntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi,

mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat

huokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai

hän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen

tointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut

myöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei

sallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski

hän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi

hän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että

hänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty,

seikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa

seuraavilla sanoilla: "Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun

opettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta

ja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan

ihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen

hyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?"

Hermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli

niin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut

muuta kuin pitää häntä viattomana.

Sillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn

kirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se

oli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta

kumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita,

jotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea

"katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista

samallaisista rikoksista..." Vaikka ei saatukaan selville, missä

yhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen

kanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun

Herman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut

sitä vieraiden luettavaksi.

Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt

tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo

vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli

miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se,

josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden

valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena

kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja

sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata

hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri

olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä

kujeillasi voi minua pettää."