III.

Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman

tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan,

pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni

seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt

vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja

vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät

ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat,

jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu

tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä

olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an

lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran

tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä

kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan

viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton

nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta

epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri

joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt

oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki

ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin

olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan

raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa

kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän

taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä

korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi

vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli

siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri

hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen

kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan

kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän

mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin

liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille

päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle

veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa

vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin

kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi

hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja

laskeusi polvilleen.

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli

hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea

oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi

paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella

ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt —

liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla

olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä

saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa

hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet

kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun

miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi

ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton,

takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka

silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan:

"Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka

raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia

ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen

sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen

viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä

esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin

raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa,

tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku

aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut

sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään

ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina

viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa

koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt

itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa,

hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan

tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli

ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien

jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin

ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä

sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti

tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä

liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en

vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että

rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on

sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli

erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis

oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se

salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi

tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt

julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan

sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan.

Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti

käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo

sinun salaisuutesi!"

Herman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. "Kun te tunnette

osan", sanoi hän viimein, "on välttämätöntä että tunnette kaikki,

jottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen

kaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen

salaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta", lisäsi

hän, "voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia

papereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani."

Tuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis

oli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa,

mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten

kertomuksensa jotenkin tähän tapaan:

"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli

hänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää.

Mihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut,

ja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut

yhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi

hän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus

tulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu

muuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.

"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus.

Hän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta

ehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä.

Vamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri

rauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun

hän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin,

enkö voisi toimittaa hänen asiataan.

"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden

vaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli

vaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni,

tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen

lykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi

minua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen

varma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten:

'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä

yhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit

minun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen

tehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää

jo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään

salaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä,

sinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa

avasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä',

sanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt

niitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse

niiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut

täydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni

kiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit

ja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille,

herra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:

"Rakas Herman,

Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään

väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso

hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa

sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt

köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut

ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea

nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään

oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta

saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle

sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen

mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä

kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!'

Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin

viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen.

Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen

neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä;

minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi;

mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten

kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti

hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet,

että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja

kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja

surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.

Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme;

mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä,

samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet

kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia;

varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen

taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että

vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan

ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen

sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut

sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä

minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi

minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin

siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti

sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä

tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.

Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme,

asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin

oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli.

Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen

rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä,

olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla

oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa

hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä,

jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli

Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman

toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti

maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen,

avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia

ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli

monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta

Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi

hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin

asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi

harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko

oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki

paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään

enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin

olimme tulleet.

Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut

Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin

sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut

huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon

olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun

saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi

palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli

sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska

minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän.

Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi

minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä

koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi

minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla

mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin

onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki.

Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki.

Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli

kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi

onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä,

mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden

tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa

en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti

kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla

jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa,

en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä

levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä,

ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen

ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut,

saatoin jatkaa etsimistäni.

Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että

minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden

huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin

kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä

päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni

ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen

kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta

kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin

selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat:

'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut

ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät

samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla,

voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!

Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet

lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni

oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa,

ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan

pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui

Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki

oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen

luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä,

joka mielestäni ilmaisi pelkoa: "Onko täällä ketään?" Minä

tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän

löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja

nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta.

Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän

uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli

hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia

ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän

ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän

alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella,

joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä

tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä

seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen

vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan

hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt

jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia

kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän

vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä

huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt

vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti

hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa.

Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä

panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun,

kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies,

joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi

kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä

heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun

siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin

minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli

lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä

jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä

vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita,

varkaita'.

Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani

lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta

kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten

ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat

heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja

lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita

kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani;

mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven,

joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se

auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten

sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa

pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei

ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli

ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin

auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun

samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin

itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut

toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien

lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt

näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut,

ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat

tehneet, vähitellen etääntynyt.

Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta

oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota

tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä

minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu

noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus

vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin

kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä.

Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.

Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen.

Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu

takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle

selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti.

Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa.

Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle

enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä

heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen

tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita

tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi

oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa!

Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi

ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä,

lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata

paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja.

Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan

käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut

mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin

jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika

vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei

ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa

kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin

pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma,

ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn

kaupunkiin ja läksin.

Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin

nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden

tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari

penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en

tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen

luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli

matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän

pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin

kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi:

'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle

silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa

miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni

jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni.

Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan

viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo.

paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua

synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat

kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle

ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään.

Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi

hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi

sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan

kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu

sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.

Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni

läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty

lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon

ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei

minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä

kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan

Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut

mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan

poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti

perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän

onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa

tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta

oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja

ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat

hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren

omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti

minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan

tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari

vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti

tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.

Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli

riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen

matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut

ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä

halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden

Antwerpenin.

Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni

lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin

puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut

ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin

pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä

iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen

perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa

aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen

nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi

minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni

ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen;

että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä

vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta

enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se

oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin

hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta

olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille

olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta

hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet.

Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka

kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä

tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen

omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia.

Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä

kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden?

Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain

kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että

varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli

toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli

häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt.

Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin

huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut

itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä

olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en

huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin

jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan,

mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi

pahat tekoni.

Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua

ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani." — —

Luettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet,

jotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:

"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani

näitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen

suruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen

huulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua,

joka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa

hänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että

voisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin

uhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.

"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me

itkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa

katsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa

ja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin

saada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan

kiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan,

kumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään

oli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin!

Rikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa

ne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä

lohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa

sanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi,

rakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä!

Jos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin,

tahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin

minä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella

koettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta

anteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja

synnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta,

kaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden

ei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi

turhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta,

joka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi

toivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys,

joka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut

minuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma

minua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä

viedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen

näky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin

huutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole

se, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut

so'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'

"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi

minua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat

luitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi,

ja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me

keskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli

taasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet

hänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin

perheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei

hän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan

ehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi

sentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin

rahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä

Selmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen

aamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa

säilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine.

Hän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman

veitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä

kehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea

nimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn

hammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen,

vaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen

jälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se

tapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.

"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut

että ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän

valjetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming.

Naapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat

menevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin

tälläinen:

"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia

tehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen

vuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan

koettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut

rikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani;

mutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota

jonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista,

niin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen

osottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan

summan ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi."

"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat

tulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos

kirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja

heitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin

muutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja,

joiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.

"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en

itsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette,

samana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni

syylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin

ajatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa

teitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin

peruuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te

yhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan

syyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi

jalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta

seuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin

kuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli

heitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää

pimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja

aloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin

raskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä

oli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä

näitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut

kertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia

asioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä."

"Luullakseni selviää teille kaikki", sanoi tuomari, "kun saatte tietää,

että talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja

sama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että

Selming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki", tunsi

hän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta

oli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui

kiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli

antanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla

kauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä

toverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen

jälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään

tullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen

mieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla.

Ditlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen

toverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut

tuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä

koko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet.

Vasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei

ollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän

alati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen

taipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin

vankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa,

kunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren

rahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa

ja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa

ostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään,

päätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös

kostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin

syyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla

raha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi

Ditlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.

"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun

luuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä

sen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte,

helposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen

asia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut

äänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan

häntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet

itsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän

tavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja,

rahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta.

Tapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen

toivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän

kiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden

käsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin,

jota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei

häneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta

rikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä,

jotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi

hän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa

yritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä

kumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan,

onnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet,

ollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt

Herraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut

viattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja

menetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy

järkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa."

Tuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin

salaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin

täydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka

oli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli

tahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella

ja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen

kasvatusisänsä oli hänelle uskonut.

Hermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin

kirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan

meillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle

niin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta,

eivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että

se Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.

Mutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra

sanansa mukaan "nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt

ovat", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska "ei Jumala

anna itseään pilkata", mutta "mitä ihminen kylvää, sen myös niittää",

ja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran

ovat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin

kuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa

ja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus,

joka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu

siinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa,

vaan käykäämme kaikkine synteinemme "uskalluksella armo-istuimen tykö

että me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua

tarvitsemme." Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä

on suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran

Jesuksen nimeä avukseen huutaa.