vetohihna oli niin pahassa solmussa, että tuskin auki sai. Tuliset
oriit levottomasti polkivat jalkaa ja viuhtoilivat hännällänsä.
Tallin ovi oli auki; ilmestyi kaunis, punaposkinen nuori vaimo oven
suuhun — mutta ei huomannut Juhoa, hän kun oli "Mustan" takana.
Ei Juhokaan vaimoansa ensin huomannut, mutta ei aikaakaan, niin kuuli
hänen kuiskailevan... katkonaisia sanoja, joita ei näin kaukaa enää
oikein tähdännytkään. Kenen kanssa mahtoi puhella?
"Sano hänelle, että menen häihin, mutta sitte... en vielä tiedä, miten
käy..."
Klaaran sanat nämät olivat, sen hän kuuli selvästi. Sitte vastasi
käheä, yskänsekainen ääni, vaan sanoja ei voinut erottaa. Mutta Klaaran
kuiskutuksen hän taas kuuli:
"Kaksi ruusua on oleva rinnassani, varro siellä... ole hamppulikojen
luona."
Juho pudotti kädestänsä suitset, kovasti kolisivat permannossa soljet
ja renkaat, mutta ei vaimo siitä ollut millänsäkään.
"Jos pudotan kädestäni punaisen ruusun maantielle, niin pysy poissa,
mutta jos pudotan valkoisen, niin voit tulla."
Juho tuskin sai neljättä hevosta valjaisin, niin hänen sydämmensä sykki
ja käsi vapisi, kaikki kävi nurin narin. Synkkiä aavistuksia heräsi
mieleen. Oli hän kerran jo ennen kuullut tuon lempeän äänen tuollaisena.
— Mitä turhia! Rupeisiko mies paljaista sanoista pelkäämään? Eihän
siinä ole varjoa, missä ei ruumistakaan. Rupeisiko hän antamaan sijaa
pahoille luuloille?
Rauhoittuneena talutti hän hevoset juomaan. Tällä hetkellä Klaara
par'aikaa talutti ulos portista erästä vanhaa, kyyryselkäistä akkaa.
— Kuka tuo hiton iso-äiti oli? — kysyi isäntä puoliksi piloillaan.
— Vävylän muori se oli kirkonmäeltä.
— Mitä asiaa tuon noidan oli sinulle?
— Hm! Oli hiivaa hakemassa, jos tietää tahdot.
— No, riennäpäs jo laittamaan itsesi valmiiksi! Heti lähdetään.
Rattaat olivat jo vedetyt ulos vajasta ja seisoivat voideltuina
pihalla; kotvasen kuluttua olivat hevosetkin valjaissa. Molemmat
istuivat rattaille.
Juho kerran näytti piiskaa vilkkaille hevosille, niin ne kuorskuen,
tanssien lähtivät juoksemaan ulos pihasta.
Juho katseli hevosiansa ja nähdessään nuo soreat päät, jotka vuoroin
painuivat rintaa vasten, vuoroin kohosivat taas ylös, miten vaskisoljet
ja renkaat valjaissa kiilsivät ja loistivat, kuinka koreat vyöt hyvin
hevosille sopivat ja teräskengät olivat kavioitten alla isänmaan tuleen
sytyttää, niin paisui hänen rintansa mielihyvästä.
Paras olikin, kun ei ollut myynyt kellekään hevosiansa, vaikka oli
monta kertaa ostaa pyydetty. Ei ollut paljo aikaa siitä, kun Bodokin ja
Csoltón kyläläiset kokosivat neljätuhatta floriinia ostaakseen hänen
hevosensa, jotta voisivat ne heti tappaa. Hitto heidät kujeinensa
periköön!
Hevosista kääntyi hänen katseensa vaimon kauneisin kasvoihin,
lumivalkoiseen kaulaan ja lumivalkoisesta kaulasta rinnassa oleviin
ruusuihin, sekä punaiseen että valkoiseen.
Niin sanoi... niin hän sanoi.
Juho sivalsi kerran piiskalla, hevoset lennossa juoksivat; kaunis
vaimo nosti kätensä varjostimeksi viekkaiden silmiensä eteen, katsella
tuijottaen seutua; hänen ajatuksensa samoin muualla lensivät.
— En luullutkaan, Juho, että ottaisit minua mukaan; tiedän, ettet tee
sitä kernaasti... minusta piestään niin paljo kieltä...
Klaara odotti miehensä rupeevan puhumaan, kyselemään, mutta hän myöskin
katseli seutua, ohi kiitäviä niittyjä, lähenevää pellavalikoa, jossa
viheriä vesi kiilui ivallisesti vilkkuvien silmien lailla.
— Ajattelin myöskin, kun olet aikonut huomenna kaupunkiin, että lähdet
sinne suoraan häätalosta.
Juho ei vastannut tähänkään. Tulkoon vaimo vielä vähän lähemmäksi
pistelemään!
— Oletpa kovin laiskaksi käynyt! Et viitsi puhellakaan. Mitenkä aiot
tehdä, annas kuulla. Jätötkö minut häätaloon, vai otatko mukaasi
kaupunkiin?
— Jätän — vastasi mies äreästi. — Häät kestävätkin kolme päivää.
Nyt tultiin hamppulikojen kohdalle. Tien reunaa pitkin asteli Kulmalan
Santeri, juhlatamineissa ja oli vain sattumalta kääntyvinänsä
rattaitten ratinaa kuullessaan, — laajalti maa täriseekin, kun Juho
Oksasen hevoset ovat liikkeellä.
Mutta mitä nyt hevosista...! Juho vain tutkii vaimonsa kasvoja. Kas,
kuinka silmät kiiluivat, vaimon vilaistessa soreaan nuorukaiseen, se
katse oli niin hellä, niin raukea... Ja voi, kädestä putosi jotain; ei
ole enää valkoista ruusua rinnassa.
Ohjakset luisuivat yhä höllemmiksi Juhon hervottomista käsistä...
tuulispään nopeudella laukkaavat vauhkoina hevoset. Ei niitä enää
voi heposiksi sanoa, vaan suuriksi, kauheiksi siivillisiksi, jotka
lentävät... kiitävät... Eivät ole siivillisiäkään, vaan ehkä ovat musta
kuolema!
— Armoa, apua! Pidä ohjaksista! — kiljui Klaara. Tuossa on vuoren
halkeama...!
— Jumala sinua rangaiskoon!
— Pidä kiini ohjaksista, rakas puolisoni, kultaseni!
Hän pitikin, kunnes sai solmun auki, mutta sitte maiskahutti hän kerran
huulillansa ja huusi:
— Hei, hevoseni!
Näin huutaen heitti hän auki avatut ohjakset käsistänsä Mustan ja
Ihmeen niskaan...
Lapset.
Morsiamen kotoa lähdettäissä ulottui hääkulkue aina vesimyllyn
kohdalle, niin pitkä se oli, kun kaksi isoa sukua oli yhtynyt naimisen
kautta: Juhana Välkkyvä vainajan poika Juuso Bodokista nai näet
Kartalin karjatalon tyttären Annan.
Yhdeksät rattaat olivat paljasta hääväkeä täynnä, kymmenennessä
kulkivat musikantit. Viimeisillä rattailla olivat punaiset arkut
ja sänkyvaatteet. Ensimmäisissä istui morsian, ruunu päässä; hänen
rinnallansa ratsasti ylkä laukin selässä.
Mutta kun saavuttiin Bodokin kylän rajalle, kompastui Juuson hevonen,
vaikk'ei se suinkaan sokea ollut. Ja niin pahasti kompastuikin, että
sekä hevonen että mies menivät kumoon.
Ylkä putosi siis; tuo kelvoton eläin astui vielä rikki hänen takkinsa
liepeet; tuskin mies pääsi pystöön seisoalle, sillä suoraan sanoen...
oli hän loukannut itsensä kylmettyneissä turveskokkareissa ja alkoi
itkeä katkerasti.
Morsian vaan katsoi, katsoi hyvän aikaa, ja kun kaikki nauroivat,
kävi hänenkin suunsa vienoon hymyyn, mutta pian hän sentään tissahti
itkemään.
Juuso ei enää tohtinut ratsaille astua, vaan tahtoi päästä nuoren
vaimonsa viereen istumaan. Hevonen sidottiin kiini rattaiden
perään. Sitä ylpeämmin se vain nosteli päätänsä; lapset hellästi
itkeä vetistelivät, mikä vähitellen muuttui vienoksi, rauhalliseksi
nyyhkytykseksi.
Paavo Santanen sekä Filesikin muori ja Yläpään Kaapo — joka kielten
kantamisessa voittaa helmaväenkin — nauroivat ivallisesti koko seikalle.
Noitienkin pitää elää avioihmisiksi! Kuu ovatkin päästäneet yhteen
kahta tuommoista nulikkaa. Toiselle vielä sopisi nukki, toiselle
paperileija eikä vaimoa... Tai jos hänen holhojansa väkisin tahtoi
hänet naittaa, niin olisi hänen pitänyt etsiä puoliso, joka edes jo
olisi järkeensä tullut. Tuossa on esimerkiksi Tappuraisen vanhempi
tytär... hänestä joku saa hyvän vaimon.
Onpa morsian vallan kaunis; ylkäkin on sorea, solakka varreltansa, ja
he vastedes yhteen kyllä sopisivatkin, mutta nyt jo — herrainen aika! —
kuinka heidän käynee, kun häitten jälkeen karjatalon emäntä ja holhoja
lähtevät kotiansa ja nuori pari jää yksin taloon?
Niin heidän kävi, että suutelivat päiväkausia, ja iloisen hääväen
lähdettyä kuului talosta äskeistänsä raikkaampia naurun ääniä ja vielä
kovempaa ovien pauketta.
Illallisen aikaan muistui heidän mieleensä, etteivät vielä olleet
päivällistäkään syöneet.
— Annaseni! Riennäpäs! Jo riittää täksi kertaa suukkoja... Tiedätkös,
en ole tänään vielä saanut ruokaa?
— Ruokaa, — toisti Anna äimistyen — en minäkään, Juuso, en minäkään
vielä ole syönyt.
— Osaatko laittaa ruokaa? — kysyi mies huolestuneena.
Pikku Anna mietti hetkisen; valkoinen otsa kävi emäntämäisiin ryppyihin
ja vasen käsi piteli arvokkaasti kengän kärkeä.
— Miks'en osaa! — vastasi hän verkkaan ja pujahti kasvot tulipunaisina
kyökkiin.
Puolen tunnin kuluttua oli keitto pöydällä. Juuso pisti lusikallisen
suuhunsa, mutta heti ensi suun täydeltä hän jo kalpeni, hypähti
seisoalle.
— Myrkkyä! — huusi hän kalman kelmeänä.
— Voi minua onnetonta. En osaa mitään tehdä. Miksi naitkaan minut?
Kovin olivat pikkuruiset pelästyksissään, niin astui tupaan Talvelan
leski, joka keittoa maistettuansa huomasi, ettei siinä suinkaan myrkkyä
ollut, vaan oli nuori emäntä suolan sijaan erhetyksestä pannut ruokaan
alunaa.
Pian levisi kylään tieto tästä ikävästä tapauksesta ja siitä oli
seurauksena, että täytyi ottaa Talvelan muori keittäjättäreksi.
Neljäkymmentä floriinia setelirahaa, kaksitoista kyynärätä palttinaa
sekä Kynttilänpäivän aikana kenkäpari oli palkanmäärä.
Kyllä hän tämän summan olisi ansainnutkin, sillä osasipa muori panna
ruokaan sekä suolat että pippurit, selvästi huomasi hänen nuoruudessaan
olleen keittämässä kunnianarvoiselle kirkkoherralle, — jollei hän vain
olisi ollut niin paljon vaativainen ja äreä. Tuskin vielä oli ehtinyt
taloon perehtyä, niin jo oli kaikissa asioissa valtiaana ja piti nuoren
parin ankarassa kurissa.
He pelkäsivät häntä kuin surmaa. Osasi eukko kunnon lailla piestä
kieltä. Vei viestiä kylään, mutta toi myöskin yhtä paljo kotia. Ja
kaikki jutut olivat teräviä, taikka jos niistä katkeruutta puuttui,
niin osasi hän sitä omin päin lisätä, jotta loukkaaviksi tulivat.
Lapset kärsivät tätä jonkun ajan, mutta vihdoin täytti tuollainen
ilkeä käytös heidän viattomat sydämmensä katkeruudella Talvelan muoria
kohtaan.
— Olisi vain äitini täällä! — huokasi Anna useat kerrat.
— Mitä sitte?
— Saisi eukko heti matkapassin. Minun äitini on sangen ryhdikäs vaimo...
— Kas kun ei ole tuo keino ennen johtunut mieleen. Mutta parempi
myöhään kuin ei milloinkaan. Tohditko ryhtyä tuumasta toimeen?
— Minäkö? Niinkö minä? — esteli Anua itseänsä puoltaen.
—- Juuri sinä. Sellaiset ovat vaimoväen asioita!
— Vaimoväenkö? Olkoon menneeksi. Huomenna lähetän noutamaan äitiäni.
Mutta tuuleen meni tuuma. Ja Talvelan muori huomattuansa, että häntä
vastaan salaliiton hankkeissa ollaan, tuli vieläkin tuimemmaksi: eivät
ihmiset eivätkä eläimet saaneet häneltä enää rauhassa olla. Isäntä sai
piimäparran nimen, nuorta emäntää uhattiin selkäsaunallakin.
— Etpä häntä vielä ole saanut pois talosta...! puhui Juuso
nuhtelevasti. Näet... näet, miten käy...
Pikku Anna hyrähti taas itkemään, lankesi Juuson kaulaan ja kuiskasi
hellästi, silmät ummessa:
— Älä minua vaadi, Juuso kulta! En tohdi... en voi hänestä päästä.
Mutta sinä kun olet mies...
— Sen saatkin pian nähdä, — puuttui ylpeästi puheesen Juuso.
Mutta uhkaukseen tämäkin aie jäi. Hän lykkäsi toimen päivästä toiseen,
kunnes taasen muistui Annan äiti mieleen.
— Menepäs, kultaseni, noutamaan äitiäsi... Kyllä hän pahasta
palkollisesta selon saapi.
— Mitä ajatteletkaan. Koko päivän matka, tämmöisessä tammipakkasessa.
— Ei sinun vilu tule, niin käärin sinut vällyihin. Huomenna olette
molemmat kotona taas.
— Hyvä; olkoon menneeksi, mutta pannaan kulkuset myöskin valjaisin.
— Kyllä maar! En pane kulkusiani kulumaan.
— Mutta minä en lähde ilman kulkusia — virkkoi Anna nyreillä mielin
— siinä tapauksessa saa Talvelan muori jäädä taloon; kelpo vaimo hän
onkin... Jumalan kiitos, että meillä on semmoinen ihminen.
Tällainen vihastuminen on vain pieneen utupilven hattaraan verrattava.
Ei siitä sadettakaan syntynyt, niin pian se haihtui.
Anna lähti noutamaan äitiänsä, ja kuten aikomus oli, palasi seuraavana
päivänä illan suussa matkareki kulkusineen kotitalon pihalle.
Ensin hyppäsi nuori emäntä ulos reestä ja juoksi sisään miehensä luo:
— Voi, nyt on äiti täällä...! Juostaan pois. Mennään puutarhaan, sillä
heti alkaa jupakka.
Se oli jo sillävälin alkanut. Päästyänsä peittojen alta reestä ulos,
äiti jo ulkoa pihalta huusi:
— Vai niin! Missä on tuo henkilö? Kun saisin nähdä kyykäärmeen! Kyllä
minä hänelle tien ulos osoitan! Kuules, Talvelan muori! Tulepas tänne,
eukko pahainen!
Lapset menivät piiloon huoneesta kiiltävän viinimarjapensaan taakse;
heidän poskensa eivät olleet vain kylmästä punaiset, vaan enemmän
pelosta. Eivät tohtineet oikein hengittääkään; sydän sykki kummankin
sangen kovasti.
— Kuuletko? Voi, kuuletko — kuiskasi Anna, kun tuuli toi heidän
korviinsa tuvasta silloin tällöin kovempia ääniä, — hyvä Jumala, kun
vainen kunnialla päättyisi tämä kauhea päivä!
Minne joutui Galluksen Leena?
Ei sopisi bodokilaisten liioin kivennäisvettänsä kehua! Kun on totuttu
tavalliseen lähdeveteen, niin juodaan sitä vain; ei sovi kivennäistä
kaivata. Vesi kuin vesi! Turhaan on sinne heidän ruostelähteensä luokse
asetettu rajavartija, pyhimyksen Vendelinin kuva; bodokilaisilla on
vedestä ollut enemmän harmia kuin iloa.
Vesi on tosin sangen väkevää; hurmaa varpuset ja pääskyt, jos aivan
matalalta sen kohdalla lentävät, ja juovuttaa niin, että kuolleina
ilmasta maahan putoelevat. Se on ollut monen pikkulinnun surma.
Tuonnoin meni lähteen ohitse liuta slovakilaisia Bresinasta, ja kun
yhden heistä oli jano, niin ammensi hän isolla hatullansa siitä vettä
ja joi aika kulauksen.
— Hyvät ihmiset! — virkkoi mies kauhistuen — viiniä, on hitto vie
viiniä!
Mies mieheltä tuota maistelemaan. Viiniä on kun onkin, vaikka vähän
liiaksi vedellä lievennettyä.
Ahnaasti ruvettiin sitä juomaan siinä luulossa, että nyt todellakin
viiniä ahmitaan. Tuosta slovakit päihinsä tulivat, nostivat semmoisen
hypyn ja metakan lähteen luona, jotta koko Bodokin kylä kokoontui tuota
ihmettä katselemaan.
Mutta olipa tällä lähteellä "varjopuolensakin". Kun majornokilaiset
nostivat tuon tunnetun rajariidan meitä vastaan ja voittivat meiltä
äärimäiset maapalstat, jotta lähdekin joutui heidän puolellensa,
niin asianajaja otti laskuihin kivennäisveden omistuksenkin,
joka oli muka kuusikolmatta vuotta tuottanut kunkin bodokilaisen
terveydelle floriinin verran laitonta hyötyä päivässä, jonka tähden
vahingonkorvausta oli arvion mukaan joku summa tasaluvuin suoritettava
majornokilaisille.
No, jos korkea laki ja oikeus näin tuomitsee, niin rupeevat kaikki
lähdettä omaksensa riitelemään eikä bodokilaisille jää hiuskarvojakaan
omia jälelle.
Ei ollut enää menetetyistä ulkopalstoista puhettakaan. Pyhää
Vendeliniä korjattiin sekä piirrettiin alle seuraavat sanat: "Tämä
on asetettu Bodokin seurakunnan kustannuksella, vaikka se tätä nykyä
on kappelinensa kaikkinensa Majornokin puolella, mutta kuitenkin
se vartioitsee Bodokin rajaa". Mutta lähteen tai oikeammin sanoen
äskenmainitun korvausvaatimuksen tähden vallitsi yleinen kauhu kylässä.
Heraa tiesi, mitä tästä olisi lopuksi tullutkaan, jolleivät
bodokilaiset olisi malttaneet mieltänsä ja ottaneet myöskin
asianajajaa, joka sai laissa vanhan rajan takaisin.
Mutta vaikka tätä tietä ei enää vaara uhannut, niin oli sentään
paholaisella kylään vielä jalkapolku.
Kunnia morsiusseppeleelle, jos se on puhdas, mutta turhaan sitä
sievistellään, somistellaan, sillä kyllä asia entisellään pysyy, eikä
bodokilaisesta neitosesta voi muuta tulla kuin korkeintaan bodokilainen
vaimo. Toisista kylistä nuoret miehet tänne harvoin tulevat
kosioretkille, ja bodokilainenkin lähtee, jos vain on mahdollista,
muualta naimaan.
Niin herkkä on täällä helmaväen siveys kuin häilyvä ruoko, latva
taittuvainen, juuret mudassa. Ja tähän on suoraan sanoen tuo lähde
syynä.
Ruukut olalla käyvät tytöt siellä, pojat siellä heitä odottelevat.
Kivennäislähde on antanut aihetta moneen lemmenkohtaukseen, moneen
katkeraan katumukseen...
Koreasti puettuina, kahisevat hameet yllä, kohossa rinnoin,
kenokauloin, lemmen nuolia silmissä astuelevat he sinne aivan kuin
riikinkukot. Hiton oma on se tyttö, joka tuota tietä on käynyt vuoden,
pari.
Puhumattakaan Verisen Klaarasta ja Tappuraisen Juditista... on vielä
tuoreessa muistossa Galluksen Leenan kohtalo. Sillä asian laita ei
ollut niin, kuten hänen äitinsä, Galluksen muori uskoo ja kertoo...
Tuollaisella vanhalla eukolla on jo tikapuut sydämmestä aivoihin!
Niin punastuvainen ja kaino oli Leena, ihan lapsi vielä; ihme ja kumma,
kun hänkin rupesi tuolla lähteellä käymään.
Se oli siilien aikaan kun nuo hevossaksat kylässä majailivat ja
kapakassa harjakannuja tyhjentelivät. Suurin velikulta heidän
joukostansa, eräs Yrjö Kaisla niminen mies, tavan takaa tytöille iski
silmää, ja tapasipa jonkun kerran pikku Leenankin.
Hän oli pulska nuori mies. Käy täällä kerran vuodessa ja ostaa aina
parhaat hevoset. Väliin kymmenen, toisinaan yhdeksäntoistakin. Ja siitä
saattaa arvata, josko kuninkaat tänä vuonna sotaa aikovat.
Talvisin leski sanoi pitäneensä tarkasti silmällä tuota puolikasvuista
Galluksen tytärtä... Toissa päivänä illalla poika ja tyttö keskenänsä
alkoivat puhella, eilen Yrjö jo häntä nipisti poskesta. Tosin Leena
löi häntä kädelle, mutta tänään jo suudeltiin — eikä tyttö enää
koettanutkaan häntä suulle lyödä.
Ei ole aina sentään Talvisen muorinkaan sanoja uskomista, ei ainakaan
Leenasta puhuttaissa, sillä ei tyttö ole semmoista kasvatusta saanut;
hänen äitinsä on ankara vaimo ja pitää lapsensa kurissa.
Mutta hieman epäiltävää on sentään, kun jo on joku aika talossa
käytetty sangen paljo kivennäisvettä. Tuona, yllämainittuna päivänä
esimerkiksi oli Leena kolme kertaa lähteellä. Kotona ei hänellä ollut
hetkeäkään lepoa, teki kaikki askareet- nurin.
Galluksen muori kiukusta säkenöi.
— Mitä sinä taasen tuolla ruukulla kädessäsi? Minne taas aiot
juoksennella? Mitä asiaa sinulla on lähteelle niin usein? Tahtoisin
tietää, häh?
Leenan vaaleat kasvot tulipunaisiksi lensivät. Ei olisi saanut mistään
hinnasta sanaa suustansa tulemaan.
— Riisu heti paikalla yltäsi tuo pyhäröijy! Sinä, sisilisko, kehtaat
panna päähäsi silkkihuivin. Onko se arkivaate kunniallisten ihmisten
lapsille? Ota päästäsi heti! En ole ostanut sitä kylänkäymistä varten,
vaan mennäksesi sunnuntaisin Herran huoneesen.
Leena pirahti itkemään ja otti vavisten, peläten juhlavaatteet yltänsä.
— Korjaa nyt luusi näkyvistäni! Mutta sen sanon, jos rikot tuon ihka
uuden ruukun niin... Herrainen aika, kolmas ruukku laskiaisesta
asti... Jos rikot astian, niin älä tule enää silmieni eteen! Älä
palaa takaisin, sillä niin totta kuin minä olen Galluksen leski, niin
muserran sinut mäsäksi! Kuuletko, hei, riisu jalastasi kengät myöskin!
Tyttö irroitti silkkinauhan pitkistä, tummista hiuksistaan ja riisui
kengät jalasta. Läksi avojaloin, aivan kuin mökkiläisten lapset. Tuumi
ensin olla menemättä, mutta meni kumminkin. Ehdottomasti veivät jalat
hänen tuolle kirotulle lähteelle, tai oikeammin sanoen: sydämmensä vei
hänet.
Ilta alkoi joutua. Kellonsoittaja Ruuko-Jooseppi hääri jo kylän
päässä kellokastarin juurella, odottaen vain kunnianarvoisen pastorin
lehmien tuloa laitumella, sillä niitten saapumisesta riippui Bodokin
iltaläppäyksen tapahtuminen oikeaan aikaan.
— Minne matka, Leenaseni?
— Lähteelle, Juuso setä! Miten jaksatte?
— Kiitos kysymästäsi. Voimiseni on niin ja näin. Enimmän mielelle käy,
kun minun patruunani ovat menneet, nuot hevossaksat, näetten.
— Menneet? Mitä sanotte? — sopersi Leena hiljaa.
— Kas tuolla ne menevät... Yksi seikka minua vain harmittaa, se, kun
eivät ostaneet hevostani... vaikka olisin myynyt sangen halvasta.
—- Mitä hevosta? — kysäsi Leena levotonna.
— Minun, tiedäthän Leenaseni... Pyhän Mikaelin hevosta ["Mikaelin
hevoseksi" Unkarin rahvas sanoo ruumispaaria. Suom.] tarkoitan, hehehe.
Sitä heille tarjosin, hihihi!
— Aina laskettelette pilojanne, Juuso setä! — huudahti tyttö ja juoksi
oikotietä Välkkyvän riihen ohitse suoraan kivennäislähteelle.
Sinne saavuttuansa ei hän nähnyt yhtään ihmistä, sitoi nuoran
ruukun korvaan ja ensin vähän aikaa sitä ilman aikojansa nuorasta
pyöriteltyään päästi hän astian varovasti veteen.
Vesi pulppuili, kunnes ruukku tuli täyteen, mutta ei tyttö sitä
huomannut, että astia oli täynnä, sillä hän yhä vain katsoa tuijotti
maantielle päin; saksojen olisi jo pitänyt ehtiä tänne!
Tokkohan Yrjö tuntee minua tieltä! Voi, jos tuntee! Ja voi, jos on
tuntematta!
Tunsi kuin tunsikin. Eipä hänellä suotta ollut niin suurta ja vilkasta
silmäparia, jo kaukaa hän tähtäsi tytön.
Hän ajoi viimeistä hevosta, seisahti heti ja riensi lähteelle. Saapui
paraasen aikaan asettamaan ruukkua Leenan selkään.
Tyttö paran käsi vapisi, jotta töin tuskin sai sidotuksi ruukun nauhoja
vyötäisillensä. Eivät ne aivan hyvin kainalon alle tulleetkaan.
Yrjö auttoi ja laittoi nauhat. Ja kun hän kerran oli näin lähellä, niin
kiersi hän samalla kertaa kätensä solakan uuman ympäri. Vahinko olisi
ollutkin niin olla tekemättä.
— Ai, älä riko ruukkuani. Taikka en tohdi ikinä enää mennä kotia!
— Sepä minun mieleeni olisikin. Älä menekään, vaan tule kanssani, Leena!
— Älä puhu joutavia... taikka juoksen heti tieheni!
— Otan sinut mukaan, jos vain tulet. Pidän sinua kunniassa ja rakastan
sinua. En anna tuulenkaan päällesi puhaltaa, vaan lämmitänpä sijankin,
johon asetan sinut istumaan.
Hänen intohimoinen äänensä teki tuulispään tavalla Leenan kasvot
veripunaisiksi.
— Ei... Älä puhu noin. Älä murehuta mieltäni...! Olet jo nainut mies.
Niin on minulle kerrottu...
— Vannon, että rakastan vain sinua... enkä ketään toista. Tule
kanssani... vien sinut semmoiseen paikkaan, ettei kukaan tiedä. Siellä
me sitten eletään kahdenkesken.
— Älä kiusaa minua! Herra Jumala älä ylenanna!
— Huomaanpa, että rakastat sinäkin, turhaa on kieltääkiin Tulepas nyt,
älä noin vapise, istu pian rattaille, ei sitä kukaan näe.
Mutta kas... mikä harmi! Tuossa tulee karjalauma vastaan. Galluksen
Mansikan kaulassa soi kello tutusti. Ihan vierestä meni ohitse
Mansikka, katseli niin kummallisin katsein Leenaa ja pudistipa vielä
päätäkin.
— Kas Mansikka! Mansikka...! Meidän Mansikka kutsuu minua kotiin.
Väkisin irroitti tyttö itsensä miehen syleilystä ja juoksi lehmän
perässä kotiapäin.
Mutta saavuttuansa noin sadan askeleen päähän äärimäisen ladon kohdalle
ja ollen jo vaarasta milt'ei pelastuneena, ei hän malttanut olla
luomatta taaksensa katsetta Yrjöön vielä kerran... viimeisen kerran.
Ja kun hän äkisti käännähti, — niin, hyvä Jumala — töytäsi hän ruukun
vasten erästä ladon nurkasta ulos pistäytyvää hirttä. Voi, taisi ruukku
särkyä?!
Ei tyttö sitä huomioonkaan ottanut, vain katsella tuijotti Yrjöä, vain
Yrjön hän näki, tunsi hänen suukkonsa palavilla poskusillaan. Mutta
ei tuntenut sitä, että vesi pulppuili ulos ruukusta, kasteli paitaa,
juoksi alas pitkin hameita. Hieno palttina tarttui soreaan vartaloon
ihoa myöden ja toi sen todellisen muodon näkyviin... Tuolla Yrjö vielä
seisoi lähteellä ja viittoili häntä tulemaan takaisin.
— Äläs, olethan nyt... Olet rikkonut ruukkusi, lapseni! — puhutteli
häntä äkisti selän takaa Juuso setä. Kylläpä nyt saat äidiltäsi kotona
kyytiä!
Tämä kunnon mies juuri oli ollut läppäämässä, ja nähdessään, miten
Leena pelästyneenä sivalsi kädellä pitkin selkäänsä ja ihan kalpeni
pelästyksestä, tuli hänen tyttö parkaa oikein surku.
— Noh, älä viitsi noin pelätä! Minä lähden tästä edellä ja lepytän
äitisi; tiedän hänen olevan sangen tuiman muorin. Odottele sinä täällä
siksi kotvasen aikaa.
Leena jäi seisomaan, nojasi tuota hirrenpäätä vasten, johon hänen
ruukkunsa oli särkynyt, ja katsoa tuijotti kyynelsilmin avaruuteen, tai
ehkäpä kivennäislähdettäkin päin.
Iltahämärä vähitellen laskuusi talojen ja maiden yli. Se kääriytyi
myöskin Leenan ympärille.
Ehk'ei hän enää nähnytkään, miten tuo mies tuli lähteen puolelta
häntä yhä lähemmäksi. Ehk'ei Leena olisi jäänyt seisomaan, jos olisi
tuon havainnut, mutta ei sekään ole mahdotonta, että hän miestä juuri
katseli ja odotteli.