mutta ei tohtinut häntä syleillä.
— Miksi olet niin arka? Laske pääsi syliini. Sinäkin olet totinen
Herran uskovainen; olen pelastanut sielusi. Neitsy Maaria on sallinut
meidän rakastaa toinen toistamme.
— Onko todellakin? — kysäsi mies taikauskoisella hartaudella, mutta
kumminkin epäilevästi.
— Jumala on todistajani...
Tällä hetkellä alkoi kuu pujahtaa esiin pilvien takaa, ja sen säteet
vienosti valaisivat nurmea.
Viileä tuuli puhalsi metsästä. Hiljaa alkoivat puiden oksat häilyä,
mutta tyyntyivät taas pian... Ja ilmestyi metsästä taivaallinen näky,
nainen; ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka
hartioille aaltoilivat, surulliset sinisilmät... lumivalkoisella
käsivarrella, joka orjantappuran pistämistä vuoti verta, nukkui
makeasti pieni lapsukainen...
— Neitsy Maaria! — kiljahti Anna pelästyneenä.
Sanaa sanomatta peitti Kaapo kasvonsa käsiin.
— Voi minua, pyhä neitsy! Rukoile puolestani! — ähkyi Anna
epätoivoissaan rintoihinsa lyöden ja maahan langeten. Olen rikollinen.
Olen varastanut rahasi, valhetellut nimesi kautta...
Tuo surullisen näköinen äiti hymyili lempeästi.
— Sinulle ei ole minulla asiaa, kunnon nainen! Katsopas tänne Kaapo,
toin pikku poikasi. En tahtonut häväistä sinua kaiken kansan nähden.
Hän lisäsi vielä hiljaa, kainosti:
— Pidin sinua silmällä... tulin perässäsi ja tapasin sinut täällä.
Kaapo pyyhki karkealla kämmenellään otsaansa ja astui arasti puhujan
luokse. Lapsi avasi silmänsä ja hymyili hänelle.
— Löysit minut, Seppälän Maria, mutta et myöskään enää ikinä minua
kadota, jos annat anteeksi...
Sovinnon merkiksi ojensi Maria hänelle hellästi lapsen. Kaapo otti sen
ihastuneena käsiinsä, mutta antoi pian äidille takaisin.
— Ei, ei! Anna minun katsella sinua! Olet niin ihana kun on lapsi
käsivarrellasi!!
Kahden karjatalon romaani.
Varmaan on Yrjö parka kuoleman oma. Tuossa hän makaa vuoteella;
ympyriäisiä punaisia pilkkuja kelmeillä kasvoilla; ikenetkin ovat
ruusunpunaiset.
— Pahoja merkkejä — tietävät hoitaja-akat, jotka tällaisissa
tilaisuuksissa ovat täynnä sanoja, neuvoja. Siin' oltiin! Isien viha on
käynyt lapsille kiroukseksi. Rakkaus on syynä, jos poika kuolee... Joku
erinomainen ilonsanoma ehkä vielä auttaisi.
Samaa tuumii vanha lampurikin.
— Kuulepas, Yrjö; olen tässä tuuminut... Teen sinun tähtesi. Olkoon
menneeksi, sinun tähtesi. Enhän minä tiennyt, että niin rakastat
Boriskaa. Pidin sinua poikanulikkana, enkä ottanut huomioonikaan... en
tahtonut huomata. Älä sure; en minä enää ole vastaan, menen kosimaan
puolestasi.
Kuihtuneen nuorukaisen kasvoille ilmestyy hymy, heikko, laimea. Hän
nostaa päänsä käsivarren nojaan...
— Vielä tänäänkö, isä kulta?
— Ajan ensin karjan laitumelle ja annan paimenpojan kaita sen ajan, kun
käyn naapurissa.
Sairas katsahtaa kiitollisesti isäänsä ja kysyy ajatuksiin vaipuen:
— Koska tulette takaisin, isä kulta?
— Illan suussa... vähän ennen kuin muulloin.
— Pitkä aika odottaa! — huokaa poika. Mutta yhtä pyydän: Boriskan
isällä on neljä kelloa... tunnen ne äänestä... jos asia on käynyt
hyvin, jos saan tytön, niin pyytäkää nuo kellot ja sitokaa ne neljän
uuhen kaulaan, — jotta jo kaukaa saisin kuulla.
— Olkoon tahtosi, poikani!
— Noitten kellojen äänen luulen tekevän hyvää.
— Kyllä saat kuulla, poikaseni...
Lampuri läksi. Läksi tuon julman miehen luo, joka on hänen
verivihollisensa. Mutta mistä syystä he oikeastaan ovat vihamiehiä
keskenänsä? Turhuuksia; yhteinen laidun on ollut syynä; molemmat
lampurit syöttävät toistensa harmiksi parhaan ruohon; tuosta syntyy
harmia, harmista viha, vihasta riita.
Puolenpäivän aikaan koputti lampuri naapurinsa ikkunaan.
— Kuuletkos, vanha lurjus, Martti! Minä olen täällä, naapurisi
Demetrius. Tulin hakemaan erästä kukkaista.
— Astu sisään, koska kerran olet tänne saakka tullut!
— Annatko tyttäresi? Häh?
— Tule sisään ensin, jotta saan edes naamasi nähdä.
— Kiero mies! En tyttöä itselleni kosi, vaan pojalleni.
— Eikö hän vielä ole kuollut.
— Ei hän sairaskaan ole, vain vähän heikko.
— Sanotaan hänen sairastavan näivetystautia.
— Se on vale! vastasi Demetrius äreästi.
— Mutta eilen joku kertoi, että hän on kuoleman kielissä.
Vieras remahti nauruun, mutta kyllä se nauru väkinäistä oli.
— Tuhmia jaarituksia! Annatko tyttäresi miehelään, vai miten?
— En anna, kosk'en saa naamaasikaan nähdä, sinä kopea könsikkä!
— Tule sinä ulos!
— Enpä tule; en alenna itseäni.
— No, odotetaan sitte.
Hän istui kivelle pihassa, kuunteli mulperipuiden kuiskutuksia,
mehiläisten surinata...
— Onpa mailma sentään ihana näin keväiseen aikaan. Koko luonto
hymyilee, iloitsee. Kaikki alkaa uutta elämätä. Vain yhden elämä raukee!
Hän hypähti kiivaasti seisaalle ja meni toisen kerran ikkunan alle
koputtamaan.
— No, olkoon menneeksi...! astun sisälle huoneesesi!
Hän avasi porstuan oven salvasta ja meni sisään.
Isäntä katsoa tuijotti vierasta kasvoihin, jotka olivat juovia, ryppyjä
täynnä, mutta ei näkynyt niissä enää kopeutta, ylvästelemistä.
— Noh, olkoon menneeksi, vastasi isäntä. — Annan tyttäreni. Annan
Herran nimeen... tulkoon vaimoksi pojallesi. Tyttö kyllä on suostuva.
— Mistä sen tiedät?
— Olen sen nähnyt hänen kasvoistansa eilen ja tänään. Mennään
puutarhaan, niin saat sinäkin nähdä.
Mentiin puutarhaan, mutta Boriska ei ollut siellä. Isä huuteli hänen
nimeänsä, mutta seutu ei antanut vastausta; Ipoly-joki juoksi menojansa
hiljalleen.
— Varmaan on tyttö mennyt joelle päin kukkia poimimaan... Täällä
näkyvät jäljet hiekassa.
Lähdettiin jälkiä myöden. Tuolta tiiliruukin puolelta juoksi jäniksen
poika suoraan heitä vastaan, mutta kääntyi heti sivulle päin ja
lötkötti Galluksen lesken niittyä kohden.
— Paha merkki! — virkkoi toinen miehistä.
— Kas, Boriskan huivi! Tyttö on ehkä nukahtanut tänne puitten suojaan.
Mutta Boriskaa ei löytynyt; vain huivi. Se oli ehkä tarttunut puun
oksiin... Kummallista, kun tyttö oli huivinsa tänne heittänyt.
Lampurit saapuivat joen rannalle. Kaukaa punoitti äyräältä rehevässä
ruohossa kaksi esinettä, ikäänkuin siellä olisi kaksi suurta tulppaania
kasvanut.
Miehet menivät äyräälle. Boriskan karmosiinipunaiset kengät siellä
punoittivat.
Isä kysäsi äimistyen:
— Miksi tyttö on kengät jalastansa riisunut? Ehkä ovat ne likistäneet
jalkoja, tai ehkä...
Vanha Demetrius lausui julki tuon synkän aavistuksen.
— Tai ehkä tyttö ei tahtonut viedä niitä muassansa sinne... minne
meni...
Isän pää painui alas; ei tohtinut kysyä, mitä naapuri tarkoitti. Sanaa
sanomatta, ajatuksiin vaipuneina katsoa tuijottivat molemmat veteen.
Leikkisä Ipoly-joki ei liioin heistä piitannut, vaan juoksi iloisesti
menojaan... ei kielitellyt mitään.
Ehkäpä tiesi, miksi oli tuo suruisen näköinen, ihana neito riisunut
kengät jalastansa. Siksi, kun ei niitä enää tarvinnut; enkelit
astelevat avojaloin tuolla ylhäällä...
* * * * *
Varpaisillaan liikutaan sairaan kodissa. Yrjö on entistänsä heikompi;
kuuntelee, odottelee: "voi, kun eivät uuhet jo tule!"
Turhaan koettavat hoitaja-akat selittää, ettei vielä ole ilta; tavan
takaa täytyy avata ikkuna, jotta sairas saisi omin silmin nähdä, miten
aurinko vielä paistaa täydeltä terältänsä.
"Voi, kuinka verkalleen aika kuluu! Menkää katsomaan, eikö tieltä jo
nouse tomua, eikö karja jo tule!"
Vielä ei ole päivä puolillakaan.
Sairas ei tuosta tyynny; ehkei selitystä enää käsitäkään. Häntä alkaa
kovasti nukuttaa, pää vaipuu voimatonna vuoteelle, silmät menevät
umpeen.
— Kuulen kellojen äänen... kuiskaa hän — kuulen, kuulen...
Suloinen hymy punastaa kasvot, mutta pian astuu taas sijaan sinertävä
lyijyn väri.
... Kellot kuuluvat yhä lähemmältä. Jo kuulee hän tulevien lammasten
jalkojen kopinankin. Neljä uuhta hyppelee iloisesti lauman edellä...
Sairas näkee, silmät ummessa, hän vielä kerran ne tahtoisi avata, mutta
vain silmälaudat näkyvät; vielä kerran aikoo hän hengittää raitista
ilmaa, mutta paljaasen korinaan se jääpi.
* * * * *
Illan tullen saapui lauma; suruisesti kilisee vain yksi kello. Neljän
isoimman uuhen kaulassa ei ole mitään.
— Tulitpa vihdoinkin vanha Demetrius!
Äreillä mielin heitti hän takin yltänsä.
— Tulin, mutta kellot eivät soi siten, että poikani paranisi.
— Käy sisään! Poikasi on jo kuullut niitten äänen ja parantunut!
"Kuningattaren hame".
Ihanat laaksomme puhukaa, astukaa ihmisten keskelle oikeutta tekemään...
Vanha Bogátin vuori astuu näkyviin usvasta ja sen kivet ja kalliotkin
puuttuvat kunnon kansalaistemme asioihin. Metsät, niityt, järvet, joet,
ruovostot usein ankarasti syyttävät meitä lakituvassa.
Niin oli asian laita... kaikki sen vielä muistavat. Useina vuosina oli
neljä- ja viisikymmentä heinäkekoa "kuningattaren hameella", (kuten
Aivinaisen perheen kuuluisaa niittyä nimitetään), sillä se on niin
laaja niityksi kuin kuningattaren hame mahtaa olla leveä hameeksi
(etenkin juhlavaate). Tuo yksi niitty on suuremmasta arvosta kuin koko
muu Aivinaisen perheen omaisuus yhteensä.
Mutta mitä puhuinkaan Aivinaisen perheestä, kun tietty asia on, että
Tapani Aivinaisen kuoltua leski otti miehekseen Mikko Mutaisen, ja
kun tuonnoin hän itsekin ikuisiksi ajoiksi ummisti silmänsä, niin
olisi ollut oikein ja kohtuullista jakaa kolmeen osaan kaikki irtain
omaisuus, kiinteimen olisi pitänyt Emerikin saada, hän kun on vanhin
lapsi ja miespuolinen perillinen; nuorempien siskojensa osan olisi
hän sitte saanut lunastaa, nimittäin Aivinaisen Esterin ja toisesta
naimisesta syntyneen Liisa Mutaisen. Niinhän on rehellisten ihmisten
kesken tapana.
Mutta sekä talon että tuon ison niityn saikin Liisa. Ilkeä isä jätti
milt'ei osattomiksi Aivinaisen orpolapset, vaikka heillä oli sama
äiti kuin Liisallakin. Ihan mahdotonta oli vainajan olla kääntämättä
kylkeänsä haudassa!
Emerik sai Bogátin vuoren. Perintöosa oli yhtä kyttyräselkäinen kuin
omistajansakin. Kurjan kurja uutismaa, joka ei suinkaan kuivina vuosina
anna siementäkään. Ester sai osalleen "Kulmalan" ulkopalstan, täynnä
kuoppia. Ei kelpaa laitumeksikaan; verokirjaankin se on merkitty
sanalla; "hyödytön".
Kaikki rehelliset ihmiset kylässä olivat harmissaan, mutta laki ja
oikeus antoi asian olla sillänsä. Mikko osasi hyvin puhua laissa,
hänellä kun on liukas kieli.
Ei siis asia enää ollut autettavissa. Tosin voisi vielä vedota
kuninkaan tuomioon... Mutta ken tietää, minkälainen mies se kuningaskin
lienee?
Notarius sepitti niin kauniin jakokirjan, että kivikin sitä kuullessaan
olisi saattanut kyynelihin käydä. Viisas mies onkin tuo meidän notarius.
Hyvillä mielin tuli Mikko kotia kaupungista, mutta sitä surullisempi
oli Emerik, kun korkeasti kunnioitettava lääninhallituskin oli sanonut,
että asia entisellään pysyköön; Emerik saakoon Bogátin vuoren, Ester
tuon kivisen "Kulmalan" palstan, mutta Liisa paraimman niityn,
"kuningattaren hameen". Tuo hamepa vasta kylän poikain päät ymmälle
panee...
On tosin Liisakin Emerikin sisar, vaikka vain äidin puolelta, mutta
toinen sisko on vielä enemmän syrjään sysätty; veljen sydän liittyy
enemmän häneen. Eikä hän omasta puolestansa liioin asiasta olisi
millänsäkään, kun on ruma, kyttyräselkä, eikä voisi tilaa hoitaa, ja
joskin hän jonakin päivänä ajetaan talosta pois, niin voihan hän mennä
rengiksi; mutta toista on Ester paran laita.... Hän on vielä niin
nuori, heikko voimistaan; herrainen aika, onhan tyttö vielä ihan lapsi.
Emerik pudisti nyrkkiä. "Olisipa tässä kourissani se mies, joka meidät
teki kerjäläisiksi!" Hänen sydämensä oli pakahtua katkeruudesta.
Jos hän edes voisi tyhjentää tuota sydäntä, vaivojansa jollekulle
valittamalla, jospa nuo vuoret, joet ja metsät edes hänen suruansa
käsittäisivät!
Tumman viheriöinä hymyilivät Csoltón niityt, kun hän kulki pitkin
pölyistä maantietä Bogátin alatse. Näytti siltä, ikäänkuin olisi
"kuningataren hameessa" ryppyjä, pitkiä, aaltoilevia säde- ja
varjo-juovia häilyy sen pinnalla.
Aurinko laskee, ja kas, kuinka se kultaa tuota vanhaa Bogátin vuorta...
Tuolla ylhäällä on hänen kylvönsä. Kaunis koetus viljellä vuorimaata.
Tosin tähkäpäät ovat sangen pieniä, mutta ovatpa sentään täyteläisiä.
Siniset elokukat rehottavat siellä yhtä hyvin kuin muuallakin.
Hyvä Jumala, kuinka kaunis onkaan tämä Csoltón seutu! Tuskin lienee
paratiisi ihanampi...
Tosin on hänen osansa rumin, nimittäin tuo paljas vuorenselkä, mutta ei
se sentään aivan arvoton ole. Eikä niinkään huonoa maata, pitää vain
hyvin viljellä. Ei ainakaan laihoa sieltä tulva-vesi vie.
Mutta Esterin osa, se vasta ihan kelvoton on, sitä ei maksa vaivaa
kyntääkään.
Semmoinen on se palsta tuolla puolen valtaojaa, ikäänkuin ruma paikka
viheriässä juhlavaatteessa, silmäänpistävä, kurjannäköinen; kuoppinensa
todellinen avonainen haava isänmaan ruumiissa.
Emerik johti askeleensa lähemmäksi, seisahti, paremmin katsellaksensa.
Todellakin kurjan kurjaa maata! Ei kasva muuta kuin mataraa kuoppien
partailla.
Mutta kas, mitä kauniita kasvia tuolla kivistössä! Niin meheviä
ja reheviä lehtiä, jotka ihan hymyilevät Emerikille. Ei kasva
parempia "kuningattaren hameessakaan". On tässä maassa voimaa, kun
se vaan sitä panee liikkeelle. Kas, tuolla toisessa päässä kasvaa
valkojuurikkaitakin... Ei tuota maata sovi sentään ihan ala-arvoisena
pitää.
Hän meni silittämään kasvin lehtiä. Niin puhtaat, pehmoset, aivan
kuin silkkisametti! Osannevatko nuo kasvit myöskin puhella? Mikseivät
osaisi...?
Kummallista on myöskin, että vaikka niitä säälimättä polkee jalallansa,
niin ne jo seuraavana aamuna taasen ovat pystössä, ikäänkuin ei olisi
hätää mitään ollut. Ihmeellistä, kun nuo pienet, hennot kasvit ovat
ihmisiä väkevämmät...
Emerikin kiskoitettujen saapaskorkojen alla kolisivat pikkukivet, nuo
rakkaan, voimakkaan isänmaamme kirjavat kivet. Näitä ei tosin ole
tapana sormuksiin sovitella, vaikka kyllä ovat sangen somiakin. Mutta
ihmisissä on vika, ei maassa. Yhtä kernaasti antaa maa näitä kuin
kultaakin ja hopeata, vaikk'emme anna kiville arvoa, kun emme osaa
niistä hyötyä.
Emerik kumartui maahan ja poimi taskunsa täyteen pieniä kiviä. Niitä
oli väriltään sinisiä, ruskeita, punaisia ja kullankeltaisia. Tuolla
kuopan laidassa näkyi kulma isosta mustasta kivestä; kun Emerik
saappaan korolla sitä kerran potkaisi, irtaantui palanen; sen hän otti
toisten joukkoon. Kelpaavat kotona pikku Esterille leikkikiviksi.
Keveillä mielin jatkoi hän matkaansa kotiapäin. Sekä vuori että Esterin
palsta olivat rohkaisseet häntä. Lähemmin niitä silmäiltyänsä, oli
hän niihin aivan tyytyväinen. Ehkäpä olikin sopivinta, että Liisa sai
parhaan osan. Hänen isänsä saattaa kuolla piankin, ja tyttö jää orvoksi
mailmaan. Päälle päätteeksi on Ester paljoa kauniimpi katsannoltaan;
pääsee huokeammin miehelään. Toden totta, hyvä on näinkin, niinkuin on!
Näin oli Emerik ajatuksiinsa vaipunut, jottei huomannut erästä
herras-metsästäjää, joka tuli häntä kohden vuoren puolelta, ennenkuin
tämä häntä tervehti.
— Hyvää iltaa! Mistä olet kotoisin?
— Csoltósta.
— Siis tiedät varmaankin, kenen oma on tuo vuorenselänne.
Emerik hymähti. Ei tahtonut suoraan totuutta tunnustaa, kun ei siinä
vuoressa mitään kehuvaroja ollut.
— Se on Emerik Aivinaisen — vastasi hän jörösti.
— Näyttää raivaavan siellä peltoa. Ei se saata olla siksi liioin sopiva.
Emerikiä harmitti tuo halveksivainen puhe. Eipä hän sentään anna
kenenkään puhua pahaa Bogátista.
— Ihan välttävää maata, ihan välttävää!
— Entä millainen on sieltä tie Belédin lasitehtaasen?
— Kelvoton, melkein aina kelvoton...
Metsämies tähän jotain murahti, ja kun juuri saapuivat kylään, kysäsi
hän eroa tehden:
— Missä se Aivinainen asuu?
— Täällä isäpuolensa luona. Minä olen sama mies — omisti hän punastuen.
— Siis saan sinun kanssasi kaupasta sopia.
Emerik ei osannut arvata, mistä kaupasta, vaan katsoa ällisteli, kun
vieras herra todellakin astui hänen perässänsä tupaan.
Mutainen oli jo kotona, sillä hän kulki hevosella. Katseli epäilevästi
vierasta, luuli pojan tuoneen mukanansa jonkun asianajajan. Vasta nyt
aika niitä...!
Pikku Liisa leikitteli makeisleivosten ja nukkien kanssa. Kahta vuotta
vanhempi Ester istui pöydän ääressä kyynäspäihinsä nojaten ja katseli
kateellisesti sisaren aarteita. Hän ei saanut mitään tulijaisia
kaupungista.
Tyttö loi kauniit sinisilmänsä veljen puoleen, suruisesti, toivoen,
odottaen.
Kyttyräselkä veli huomasi tämän ja hänen muotonsa synkistyi. Ei kuullut
enää, mitä vieras herra puhui. Mikko hänelle vastasi.
— Mitä? Bogátin vuorenko aiotte ostaa pojintimaltani? Onko herra oikein
viisas? Kuules Emerik, hän tahtoo ostaa sinulta Bogátin. Vastaappas,
mitä tuumit.
Näin sanoen Mikko nauroi ja löi yhteen kämmenensä. Oiva tilus. Mitä
herra tuosta sitte maksaisi?
Emerik itsekin äimistyi ja mutisi tyhmistyneenä:
— En myy vuortani...! en maar myykkään. Ei siitä herralla kumminkaan
olisi mitään hyötyä... Minä taasen olen siihen mieltynyt, olen
todellakin mieltynyt.
Mieleen johtuivat kivet, jotka hän oli taskuunsa noukkinut. Suu kävi
hymyyn ja hän viittasi salaa silmää iskien Esteriä tulemaan luoksensa.
Ilosta loistavin kasvoin juoksi lapsi veljen tykö, tarttuen esiliinansa
molempiin alakulmiin? tottapa tähän mahtuvat veikon tuomiset.
Emerik latoi kiven toisensa perästä esiliinaan, arasti katsellen, josko
ne kelpaavat siskolle? Kelpaavat kai?
Esteri iloissaan paukutteli kätösiänsä, tai ehkä senkin tähden, että
vetäisi Liisan huomiota puoleensa, aivankuin olisi sanonut: "katsos,
mitä minulla on!" Sitté istui hän pöydän ääreen takaisin, ensin aivan
erilleen Liisasta. Käteisin katsein mittaelivat pikku sisarukset
toistensa leikkikaluja, kumman olivat paremmat; mutta molempien
muodosta näkyi, että kylmä kateus on katoomaisillaan.
— Kuulepas, poikani... puhui vieras herra levotonna. En tullut pilojani
puhumaan, vaan olen vakaisella kauppa-asialla... minä olen Belédin
tehtaan isäntä.
— Tuo rikas mies — puuttui Mikko uteliaasti puheesen — jonka oma on
lasitehdas ja iso karjatalo?
— Juuri lasitehtaan vuoksi olen tullut. Tarvitsen Bogátin maata lasin
valmistukseen. Tähän asti olen tuonut tarvittavat aineet neljän
penikulman päästä, kun en ole tiennyt, että Bogátin sisusta on niitä
täynnä. Tänään olen antanut sen tutkia. Minulle on tuo vuori suuresta
arvosta, se kun on niin lähellä. Ostan sen ja maksan hyvän hinnan.
Mikon kasvot kävivät tulipunaisiksi, mutta sitä vaaleammiksi Emerikin.
— En voi luopua tuosta vuoresta — virkkoi hän estellen. — Olen saanut
sen periä, pysyköön se omanani.
— Mutta entä jos maksan hyvän hinnan?
— En myy sittekään, vaikka...
Hän mietti, suurenko summan mainitsisi.
— ... vaikka saisin koko seudun.
— No, hyvä... huomaan, että olet oikea unkarilainen... piintynyt
maahasi; — siinä tapauksessa otan sen arennille, taikka oikeastaan vain
sen sisustan. Saat mielesi mukaan kyntää ja viljellä pintaa. Maksan
vuosittain viisisataa floriinia.
Jopa Mikko Mutaisen naama kävi kateudesta ihan keltaiseksi ja Emerik
punastui ilosta. Ei niin paljoa rahaa mailmassa missään lienee yhden
miehen kukkarossa yhtä haavaa. Viisisataa floriinia! Niin paljoa ei
maksa "Kuningattaren hamekaan". Tuleepa rikas morsian tuosta...
Ester tuli kaikkein ensiksi hänen mieleensä.
— Esteriseni! Naurapas jo! Tulepas tänne, siskoseni!
Mutta Ester ei nauranut, vaan oli nyrpyssä nenin. Äsken pisti suuhunsa
yhden noista pikkukivistä ja imeskeli sitä, mutta tuosta kävikin
selville, ettei se ollutkaan sokuria.
— Nämät ovatkin kiviä! — huokasi tyttö itkussa suin. Syökää ne itse!
Ja nyreissään heitti hän kaikki maahan.
Yksi niitä, nimittäin tuo musta kivi, kieri ihan tehtailijan jalkoihin.
Hän otti sen käteensä, koputteli sitä sormillaan ja katselipa vielä
nenälasienkin takaa.
— Kas vaan, hienoa, parasta lajia kivihiiltä! Mistä tätä olette
löytäneet?
— Pikku siskoni maapalstalta mursin sitä isosta kivilohkareesta. Siellä
on maan sisusta tuollaista täynnä.
— Kuules, poikaseni, — virkkoi tehtailija seisaalle nousten, —
tiedätkö, että olette rikkaita, oikein upporikkaita ihmisiä!
Pikku tyttönen, joka vasta nyt alkoi tarkemmin katsella vierasta,
lakkasi itkemästä ja katsoa tuijotti hänen harmaata tukkaansa ja pitkää
hallavaa partaansa. Oli jossain saduissa kuullut samallaisista miehistä
kerrottavan.
Emerik taasen ummisti silmänsä eikä tohtinut niitä pitkään aikaan avata.
Mutta kyllä hän ne sentään avasi, kun asiasta tuli täysi tosi.
Tietäähän joka ihminen, mitenkä Csoltón kivihiilikaivos keksittiin ja
avattiin.
Löydettiinpä kaivokselle keskustakin... ei kansa ole niinkään tuhmaa...
osaa se miettiä, kun vain viitsii... ja on olemassa lääninhallitusta
korkeampi valta... puhukoon Filesik mitä tahansa, hän on jumalaton
mies, pakana.
Vuoret, virrat, laaksot ovat orpojen asiaa ottaneet ajaaksensa.
Sekä Bogát että Kulmalan palsta olivat niin lempeät, etteivät koskeneet
Liisan niittyyn, auttoivat vain Aivinais-vainajan orpoja.
Mutta Bágy-joki on armoton. (Tupruaa usein Bogátistakin sentään savua,
ehkä se juuri vetää pilvet alas?) Neljänä vuotena perätysten on Bágy
tulvinut niityille ja kasvattanut "Kuningattaren hameelle" ruokoa,
jotta varmaan Mikko Mutaisen viikate vuosikausia ruosteessa pysyy.
Juho paran hevoset.
Ensin isäntä sukii tallissa "Pollen" karvan sileäksi, sitte palmikoi
hän "Ihmeen" sysimustan harjan ja sen jälkeen järjestänsä tulee toisten
vuoro.
Nuo neljä viisasta eläintä ymmärtävät, että ollaan juhlapuuhissa...
kun kulkusetkin aisaan sidottiin... ihan samoin kuin mennä vuonna
tähän aikaan, jolloin tuo kaunis myllärinleski Klaara taloon tuotiin.
Senpätähden hevoset pää pystyssä hypähtelevätkin, ikäänkuin olisivat ne
kaikki neljä vara-ispaanin (vara-maaherran) ratsuja...
Mutta vaikka olisivat itse maaherran omia ja saisivat kultahinkalosta
syödä ruusunlehtiä sekä hopeisista sangoista juoda Gózonin pyhän
lähteen vettä, niin ei heillä olisi parempia päiviä kuin Juhon hoidon
alla.
Kaikki neljä ovat omaa kasvua, isännän silmäin edessä ovat ne näin
pulskiksi varttuneet; hän niitä on itse hoitanut, sukinut kaikella
huolella, pessyt kaurat ja vielä paahtanutkin, ennenkuin on niitä
antanut syödä, noukkinut pois heinistä ja ruohoista kaikki pahamakuiset
kasvit, verhonnut talvisin lämpimällä loimella, kesäisin hän heitä
uittelee, ja suutelikin heitä, kuu vielä varsoja olivat.
Tosin hän ei enää hevostansa suutele, sittekun taloon tuli nuori
emäntä, joka oli vanha mielitietty, ennen toisen miehen vaimona, —
mutta nyt tietysti kahta rakkaampi... Ei Juho enää niitä suutele,
mutta kovin on hän vieläkin hevosiinsa mieltynyt eikä vaihtaisi niitä
kahteentoista Csoltón ja Bodokin tammakartanoon.
Mailmassa saattaa löytyä kylläkin suuria asioita, mutta vähäpätöisiä
ne sentään ovat totta puhuen Csoltón ja Bodokin maineesen verraten.
Yhdeksässä komitaatissa (kreivikunnassa) tiedetään, kahdessakuudetta
huhuja liikkuu meidän hevosten kauniista kasvannosta, somista jaloista,
ihanasta kaulasta.
Kaikki suuret herrat tulevat Csoltoosen ja Bodokiin vaunuhevosia
talonpojilta ostamaan, ja käypä silloin välistä niinkin... ainakin
virkkoi muinoin Paavo Välkkyvä Belédin kreiville, kun tämä häitänsä
valmisti: "ei siitä naimisesta mitään tule tänä talvena, sillä minun
molemmat varsani ovat vielä liian nuoret ja samaten olisi aivan
varhaista valjastaa Juhana Tappuraisen varsoja; muualla ei kasva koko
mailmassa moisia hevosia."
... Kyllä jo kasvaa; Juho Oksanen on heiltä urkkinut taidon ja on
kasvattanut neljä semmoista varsaa, että kun ne kiitävät läpi Csoltón
ja Bodokin, ihmiset rientävät ulos ihmettä katsomaan ja kalpeiksi
kateudesta käyvät.