seuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.
— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!
Ikkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka
häntä ulkoa vilkistivät.
— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän
hauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.
Gózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa
kotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.
— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa
oletkin Gózoníssa käynyt!
— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu?
Tämä poika maksaa; tuoss' on rahat...
Hän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät,
mikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet.
Martti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi
lattialle. Maija sen tallasi rikki...
Yrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:
— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!
Viileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt
tummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla
kohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki,
mailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.
Sisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän
eilen iltapäivällä antoi Liisalle.
Ajatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se
takaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta... sillä siinä tapauksessa
olisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka
hän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä
hukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki...!
Ajatuksiin vaipuneena painoi hän kohmeloisen päänsä arkkua vastaan...
Entä jollei hän ollut Gózonissa käynytkään, vaan nähnyt unta?
Noita-akka.
Kunnon kansalaisemme ovat taikauskoisia, rakastavat salakähmäisiä
asioita, uskovat perkeleesen ja aaveisiin. Korpin lentäminen yli
pään tietää kuolemaa ja sen siipien suhinasta otetaan tarkka vaari.
Paikkoihin, missä silmä ei mitään näe, vaan hämärä vallitsee, luo
mielikuvitus tonttuja, kauhistavia aaveita. Haaveellisten kansansatujen
yhteen kootut murut kovenevat heidän mielessänsä vahvaksi uskoksi.
Imettäjäni minulle taikoja opetti ja niihin uskon vieläkin. Kokemuksien
valo on tosin tuota varjopuolta paljo vähentänyt, mutta en ole sitä
kokonaan voinut hävittää, sillä muistan vieläkin, miten kävi Pekka
paran, eikä se ikinä mielestäni mene.
Hän oli meillä kuskina, ja isäni oli jostain pienestä virheestä
sulkenut hänet lukon taa yhdeksi vuorokaudeksi. Eräs pimeä kamari oli
vankilana, missä Pekka makasi yön aivan levollisesti. Vanha sotamies ei
tuollaisia minään pidäkään!
Näin omin silmin, miten piika aamulla vei hänelle ruokaa. Pekka oli
hyvällä tuulella, vihelteli vain, kun ovi lukkoon taas pantiin.
Ei kulunut täyttä tuntiakaan, niin me lapset leikitellessämme pihalla
kuulimme äkkiä tuolta kamarista kauheata kiljumista, ikäänkuin
metsähärän mylvinää.
— Pekka, Pekka! — huusin ovelle koputtaen. — Mikä teitä vaivaa? Sanokaa!
Ei kuulunut vastausta.
Tirkistin sisään avaimenlävestä.
Vinha tuulenviima löi silmiäni vasten ja tulikiven savua tuprusi ulos
lävestä; siellä sisällä tömisi laattia aivan kuin kaksi miestä olisi
painellut. Tuohon töminään sekaantui välistä kumeata ähkyntää ja
mörinää.
Pelko valtasi minut ehdottomasti. Juoksin isän luo kertomaan, että
Pekan käy huonosti siellä arestissa.
— Älä hupsuttele, poikaseni; ei häntä mikään vaivaa. Pelättelee vain
teitä, vanha jupisteri!
Ja heti todistaakseen sanojensa totuuden avasi isä arestin oven sekä
päästi Pekan vapaaksi.
Kalmankalpeana astua hoiperteli mies vähin voimin ulos, aivan kuin
olisi jo kymmenen vuotta vankihuoneen homeenhajua hengittänyt.
— Myöhäistä — ähkyi hän... Myöhäistä!
— Mikä on myöhäistä, sinä vanha karhu?
— Ehdin jo allekirjoittamaan kontrahdin paholaisen kanssa — ähisi hän
ja hampaat suussa kalisivat.
— Puhutte hullujanne, Paavo, — puutuin minä puheesen. — Mitenkä te
olisitte allekirjoittanut, kun ette osaa kirjoittaakaan?
— Piirsin verelläni omakätisesti puumerkkini — vastasi hän kolkosti
— ja kiertäen ylös karkean paidanhihan, osoitti hän pientä haavaa
vasemmassa käsivarressaan, josta vieläkin tippui pisara tummanpunaista
verta. — Tuosta pusersi saatana vertani.
— Minkä kontrahdin alle kirjoitit? — kysyi isäni naurusuin.
— Myin itseni saapas-parista sekä punaisesta silkkileningistä, jonka
paholaisen on määrä tuoda Rihmasen muoria varten markkinoilta. Vain
yhden ainoan ajastajan elinaikaa lupasi.
Syvästi painui mieleeni tämä tapaus, joka ei enää tullut koskaan
puheeksi, sillä kukin perheessä sen pian unhotti. Minä yksin
pidin silmällä Pekkaa, joka tästedes tuli päivä päivältä yhä
harvapuheisemmaksi, kävi joka sunnuntai säntilleen kirkossa ja
arkipäivinäkin näin hänen useat kerrat pujahtavan aitan taa lakki
pivossa rukoilemaan.
Pekka parka! Eivät auttaneet rukouksetkaan; niitä ei kuultu.
Täsmälleen vuosi mainitun tapauksen jälkeen eräänä myrskyisenä
aamuna herätessämme, häilytteli tuuli hänen avonaista kamarinsa
ovea, jonka yliseen saranaan hän oli itsensä hirttänyt; suurten
rasvanahka-saapasten korot kamalasti kolahtelivat toisiinsa.
Nytpä kunkin mieleen muistui, miten Paavo oli sanonut itsensä
paholaiselle myyneensä, minkä kontrahdin ehdot hän nyt olikin näin
rehellisesti täyttänyt. Muistuteltiin kaikkia hänen silloin lausumiansa
sanoja, eritoten mitä hän oli Rihmasen muorista maininnut.
Tuo Rihmasen muori oli jo aikoja sitten ollut noidan nimessä Bodokin
seuduilla. Hänpä noitui muka lehmät, jos ne lakkasivat lypsämästä;
jos taasen joku kovasti sairastui, oli se varmaan Rihmasen muorin
taikakonsteja. Kun kunnianarvoisa pastori sai vatsanväänteitä, jottei,
voinut saarnata, tai kun rakeet pieksivät seutua, niin oli se kaikki
Rihmasen muorin toimesta.
Tämä Rihmasen muori pesi Pekka paralle. Tuo sana "pesi" ei ylhäisissä
salongeissa merkitse mitään, mutta rahvaan kesken osoittaa se lähempää
suhdetta. Joka pesee vanhallepojalle, hän on tuon vanhanpojan kaikki
kaikissa; se ihminen häntä kunnioittaa kautta koko elämän ja suree
hänen haudallansa. Tämä on yhtä lajia avioliittoa, jonka siteenä ei ole
pyhä lupaus vaan tukku pesuvaatteita.
Rihmasen muori oli saattamassa Paavo parkaa hautaan.
Tämä tapahtui syksyllä. Seurasi sitte tuima pakkastalvi. Maa oli
valkoisen lumivaipan peittämänä, kuten runoilijain on tapa sanoa, ja
puitten huuteiset oksat vinhan tuulen puhaltaissa, rätisivät rapisivat,
kuin luut luurangossa.
Joka kerran on käynyt Bodokissa, ehkä muistaa aivan hautausmaan
vieressä pienen valkoisen talon, jonka ikkunat ovat hautausmaata päin.
Äitini sen sinne tahtoi rakennuttaa. Tässä talossa asuimme, missä
kaikki oli niin kolkkoa, niin surullista.
Ja päälle päätteeksi tuli Lucian päivä, jolloin noidat yöllä ovat
liikkeellä.
Elävästi muistan semmoisen päivän, sen joka seurasi Pekan hautajaisia.
Paimenpojat valmistelivat taikojansa, rengit sipulilla maalailivat
ristejä tallin ovelle estääksensä noidan voimaa sisään pääsemästä; me
lapset katselimme noita puuhia ja odotimme vavisten illan tuloa.
Mutta minun pelkoni ihan haihtui, kun illalla saimme vieraita; tuli
isäni sisar pikku tyttärensä kanssa. Minua rohkaisi tieto, että
viereisessä kamarissa makaa ihmisiä. Vain sen kautta noidat pääsevät
sisään. Tässä uskossa nukuin makeasti, unissa jatkaen äitini kertomia
satuja.
Vanhempani eivät näyttäneet mitään pelkäävän ja tuota minä silloin
suuresti kummeksin. He eivät näkyneet koko Lucian päivää edes
muistavan, ei siitä ainakaan heidän keskensä mitään mainittu.
Mutta puoliyön aikaan herätti meidät kaikki yht'äkkiä Maria tädin
huuto läheisestä kamarista. Riensimme sinne katsomaan, josko mikä ehkä
vaivasi hänen pikku tytärtänsä. Maria täti makasi hiukset hajalla
ja vavisten, puolipyörtyneenä keskellä kamarin laattiaa ja sai vain
katkonaisin sanoin huomautetuksi meille, mitä ulkona tapahtui.
Todellakin kuului ulkoa helvetillistä melua, koirain haukuntaa, ihmisen
kiljunaa, voivotuksia ja aika ajoin kovia rasahduksia.
Katsoimme ulos ikkunasta. Kuu paistoi aaveentapaisesti hautausmaahan.
Lumen peittämät hautakummut näyttivät lepääviltä valkoisilta
karitsoilta; vain korkea marmoripatsas sukuhaudaltamme punotti
kuutamossa.
Etäämpänä hautausmaan syrjässä, missä Pekka vainajan leposija oli,
seisoi ihmeen ihana nainen, pitkät tummat hiukset hajallaan, silmät
kirkkaasti tuikaten ja suuren koirajoukon kovasti ahdistamana.
Marmorivaaleassa otsassa, missä näkyi sentään jonkinlainen hornan
synkkyys, oli haava, josta vuosi verta; käsivarsilta olivat paidanhihat
peräti pois revityt ja vartalonkin vaatteet olivat ruhjotut repaleiksi.
Vieno säde punaista verta vuosi rinnasta.
Pienellä pivosellansa kokosi olento vuotavaa vertansa ja ruiskutti sitä
noita hornan koiria silmiin, jonkatähden nämät ulvoen ja surkeasti
haukkuen pakenivat hajalle, mutta vain sitä suuremmalla vimmalla pian
palataksensa.
Ja ikäänkuin olisivat sillä välin haudat auenneet, nousi noista
valkoisista mättäistä koira toisensa perästä. Ensin näkyi vain pieniä,
mustia pilkkuja, jotka kasvoivat salaman nopeudella ja laumottain
juoksivat yhtä mittaa haukkuen ja melua pitäen Pekan haudalle.
Isäni veti vavisten kiini ikkunaluukut ja vei vuoteelle sekä äidin että
meidät, jotka olimme puoli tainnoksissa.
Aamulla levisi kylässä kova huhu, että viime yönä, Lucian yönä,
olivat paholaiset koirien haahmossa repineet kuoliaaksi erään noidan
hautausmaalla.
Kun mekin puolestamme todistimme asiassa perää olevan, valitsi
maistraatti heti valiokunnan, jonka piti paikalla, missä asia oli
tapahtunut, ottaa siitä tarkempi selko.
Pyysin isältäni lupaa mennä arvoisan valiokunnan myötä hautausmaalle.
Etunenässä tepasti kunnianarvoisa kylänvanhin, hänen perässänsä
tallusti Tapani Perttunen, paksulla kirsikkapuisella sauvalla isänmaata
tonkien. Olipa joukossa Mikko Huotrakin; hän puolittain vakuutti, ettei
mailmassa noitia olekaan, mutta tämä yksinäinen tapaus saattoi muka
olla poikkeuksena.
Saavuimme Pekka vainajan haudalle ja näimme jälkiä yöllisestä
metakasta. Pekan hauta oli aivan ihka uusien koruommeltujen turkkien
näköinen. (Pekka parka koko ikänsä tuollaisia turkkia halusi). Mutta
kukat olivat verellä maalatut valkoiselle lumelle!
Tämä merkillinen paikka oli vielä täynnä vaaterepaleita. Palanen
sinistä liinaa, se oli varmaan huivista kotoisin; — kappale punaista
silkkiä, tämä taasen hametta (ehkä juuri samaa, jonkatähden Pekka
paholaisen kanssa kontrahdin teki); siellä täällä repaleita karkeampaa
kotokutoista palttinaa, varmaan paidanpalasia.
Kylänvanhin veti hattua toiselle korvalle ja virkkoi seuraavasti
(hereillä korvin kuuntelimme hänen sanojansa):
— Sen minä sanon vain, ettei viime yönä pääkaupungissakaan ole
tällaisia tapahtunut.
— Mitä asiasta muuten arvelette? — kyselivät toiset.
— Mitäkö arvelen, mitäkö, — virkkoi ukko — sitä, että tässä on yksi
sangen ikävä seikka.
— Mikäs se olisi, arvoisa herrastuomari?
— Se on pahin seikka, että paikka missä seisomme ja missä tämä
lusiferin teko on tapahtunut, on niin lähellä kylää eikä tarpeeksi
lähellä kylän rajaa; sillä jos tämä paikka, missä tuo lusiferin teko
on tapahtunut, olisi lähempänä kylän rajaa, niin lahjoittaisimme
koko paikan aina tänne asti bodokilaisille, ja siinä tapauksessa
joutuisivat Bodokin miesten päät ymmälle, vaan eivät meidän siitä, mitä
tässä asiassa on tehtävänä. Mutta näin ollen emme voi maata heille
lahjoittaa, sillä sitte ei meille jäisi mitään.
Tälle syvälle viisaudelle nyökkäsi noitalähetystö syvästi päätä, ja
heti lähetettiin yksi jäsenistä kiireesti noutamaan kunnianarvoista
pastoria kohta siunaamaan paikkaa ja vaatepalasia, sillä kristitty
ihminen tuskin muuten tohtii lähelle astua eikä, kuten tarkastus
vaatii, voi ottaa käteensä noita epäilyksen alaisia, hornan esineitä.
Sill'aikaa kun kunnianarvoisa pastori saapui ja suitsutuksella siunasi
mainitun paikan sekä esineet, niin kokoontuivat kaikki kylän "yläpään"
akat ympärille, ja miniät havaitsivat heti revityn paidan kauluksessa
olevasta pitsistä, että repaleet eivät olleet kenenkään muun kuin, —
Herra Kies' siunatkoon! — Rihmasen muorin.
— Pitää elävältä polttaa! Pitää panna vartaasen paistumaan koko vanha
noita-akka! — huudettiin usealta taholta. Minä yksin pudistin päätä,
sillä näinhän omin silmin, ikäänkuin vielä tänä hetkenä olisi näky
edessäni, että se oli kaunis, nuori tyttö, jota koirat viime yönä
raatelivat.
— Ei se pala tulessakaan! — kuulin akkojen arvelevan.
— Saadaanpa pian nähdä! — otti puheeksi kylänvanhin. — Kun Szegedin
kaupungissakin saatiin heidänmoisiansa poltetuksi, niin voinhan
minäkin... vai kuinka?
Ja näin sanoen nosti hän kämmenensä rinnalle sekä läksi kopein askelin
astumaan joukon edellä Rihmasen muorin kurjaa hökkeliä päin.
Perille saavuttuamme oli meitä koko liuta. Veräjän suussa kaksi
lähetystön jäsentä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa sopii ja tulee,
mahtavilla tuuppauksilla pysytteli poissa roskakansaa; vain minä ynnä
asianomaiset virkamiehet päästettiin pihaan. Ensimmäisenä astui sisään
kunnianarvoisa pastori, suitsutus-astia kädessä.
Tultiin tupaan. Tuolla tulisijassa porisi mahtavissa kattiloissa
kaikenlaisia keitoksia, pirullista käryä levittäen. Nenää tukkien,
hiljaa, varpaisillamme astuimme sisään; pastori ensin avasi oven ja
päästi pyhää savua huoneesen, vasta sitte tohdimme me toiset tulla
perässä.
Tuolla ämmä makasi vuoteellansa ähkyen, voivotellen. Pään ympärillä oli
kylmiä kääreitä; rumat, ryppyiset kasvot eivät mitään ilmaisseet, eivät
uteliaisuuttakaan.
— Miten jaksatte, rakas sisareni? — kysyi herrastuomari kunnioittaen
ja hellästi, sillä eihän kukaan ole niin hullu, että suututtaisi tuota
noita-akkaa.
— Huonosti jaksan, poikaseni. Olen täynnä haavoja, puremia. Katsokaapas
ruumistani.
Näin virkkoen veti hän puoleen peitettä, paljastaen rintansa, jossa oli
haavoja, sekä laihat säärensä, täynnä koiran puremia. Luita sinisellä
pohjalla — kuten joku vaakunaintutkija sanoisi.
— Hihihi! — virnisteli akka, näyttäen muinaisten hampaittensa
asumasijoja, — olin ulkona pienellä asialla viime yönä.
Ja hän katsoa mulkoili useat kerrat punaisilla silmillään lähetystöä,
jotta miesten hampaat alkoivat kauhusta kalista.
— Toden totta on hän noita! — kuiskasi minulle Tapani Terttunen. — Ei
se hän ole...! Ei hän! — vastasin minä hiljaa. — Tiedän, että noita oli
nuori nainen. Näin hänet omin silmin.
Rihmasen muori veti peiton alta laihan riepuihin käärityn kätensä ja
uhkaili:
— Vai niin! Luuletteko, ettei vanha Rihmasen muori osaa olla kaunis,
jos niin tahtoo. Varokaa itsiänne, ett'ette vielä joskus tapaa Rihmasen
muoria kaikkein kauniimman naisen haahmossa...
Herrastuomari nykäsi lautamiestä kylkeen, lautamies nykäsi notariusta
kylkeen, nótarius taasen kunnianarvoisaa pastoria ja sanaa sanomatta
pujahtivat kaikki toinen toisensa perästä ulos huoneesta.
Neitsy Maria.
Sentähden on katolin usko niin laajalle levinnyt, nyt kun sen
jumalien joukkoon myöskin kuuluu kaunis, valkoverinen nainen. Hänen
taivaalliset, ihanat kasvonsa ovat ihmiskunnan valloittaneet. Ja
haaveksivat, uneksivat henkilöt, jotka häneen uskovat, saavat häntä
useimmin nähdä. Hän nousee lähdetien pohjasta, Bágy-joen aalloista, tai
ilmestyy hän metsien salaperäisessä hämärässä niille, jotka ovat hyviä
ihmisiä, joihin hän on mielistynyt.
Muinoin hänet näki Juhana Otuksinen, samaten Reko Turkkurin vaimo sekä
Nilkku-Mikon isä-vainaja. Mutta hän olikin velkapää ilmestymään isille,
koska Gózonin kastanjametsään hänelle on rakennettu kymmenen kappelia.
Meidän bágyilaisten joukosta on vain Kyykkä-Annan suotu saada nähdä
neitsy Maariaa sekä puhella hänen kanssaan pyhän lähteen luona joka
kerta, kun pyhissä vaelletaan, sillä hän on hurskain uskovainen ja
hyräilee virsiä niin hartaasti, että edelläveisaaja Juho Alituinen
tavan takaa vakuuttelee: "sepä vasta on veisun-ääni, meidän kanttorin
ei ole sen rinnalla mistään kotoisin".
Mutta vielä vanhaa Juho Alituista suurempi Annan äänen, tai... ken
voi tietää... ehkäpä punaposkienkin ja solakan vartalon ihailija on
Nuha-Kaapo, joka myöskin on totisen uskovaisen maineessa, eikä itse
Kyykkä-Annakaan ole häntä hartaampi pyhissävaeltaja. Mutta kummallista
on sentään, kun mies näin paljo on tullut pyhien kanssa tekemisiin.
Joka usein käräjissä käy, Hän lienee aika riitapukari!
Kerrotaan... Ken lienee huhun liikkeelle pannut...? Ehkä Luottosen
riihentappajat, että mies oli heidän kylässä Csoltóssa, missä mennä
vuonna palveli renkinä, ollut kihloissa erään Seppälän Maria nimisen
kunniallisen neidon kanssa, jonka oli saanut niin itsehensä mieltymään,
että tyttö oli tuhmuuksiin taipunut. Nuo rehelliset ihmiset ovat
kovasti suutuksissaan miehen käytöksestä; sillä tehtyänsä tytön
onnettomaksi, hylkäsi Kaapo hänet. Turhaan lähettelee Maria tietoja,
että hän on kuolla häpeästä, kun neitsyys on mennyt; mies ei ole
millänsäkään, ei ole häntä näkevinänsä edes. Asia ei suinkaan hyvin
pääty. Jonakin kauniina päivänä saamme naisen tänne äpärinensä.
Varokaa tuota Nuha-Kaapoa; hänen tirrisilmänsä kiiluvat niin
salakavalasti, vaikka hän taivaasen mulkoileekin. Kun hänelle
huomautetaan Seppälän Marian kohtalosta, niin hän selittelee kuten
kovinkin jumalinen, että... tuota... tosin on heidän keskensä
jonkinlaista puhetta ollut, mutta tyttö on luterilainen, eikä hän ole
milloinkaan aikonut Mariaa naida; hän harras katolilainen! Mutta tiedä
se, Kaapo, ettei Jumala salli moisia tekoja!
Kaikella kunnialla muuten puhuen on tuo arvattavasti Kyykkä-Annan
toimia, sillä joko on mies aika tomppeli, jota hän koettaa yllyttää
uskonvimmaan tai ovat he muuten läheisessä suhteessa keskenänsä... oi
sinua Kyykkä-Annaa! — suo anteeksi, hyvä Jumala, jos erehdyn — mutta ei
ole hänenkään pyhä elämänsä aivan puhdas.
Tosin hän rukoilee aamuin, illoin ja hänellä on aina muassa viisi
erilaista rukousnauhaa; herrainen aika, kyläläiset pitävät häntä ihan
pyhimyksenä. Eikä sovi moittia, ettei hän olisi hyvissä kirjoissa
taivaan asujanten luona; kun näet jotakuta kohtaa kiero onni, niin
hän kääntyy esirukouksilla neitsy Maarian puoleen. Mutta sangen
epäilystä herättävä seikka on, kun tuonnoin Beden Liisa tunsi omaksensa
kauppapuodissa erään lävistetyn taalarin kolikon, joka oli niitä
rahoja, joita ihmiset Annan kautta olivat lähettäneet neitsy Maarialle.
Liisa oli itse saman rahan antanut ja kysynyt vielä jälkeenpäin
Annalta, oliko tämä sen perille antanut.
— Annoin, annoin, siskoseni. Pyhä neitsy lupasi lepyttää isäsi vihan
Paavo Turkkista kohtaan. Hän vastaanotti rahan ja lausui kiitoksensa.
Kuinka asian laita lienee oikeastaan ollut, sitä ei kenkään voi selvään
sanoa, mutta sen verran on varmaa, ettei neitsy Maaria ollut saattanut
rahaa juutalaiselle puotimiehelle viedä.
Mutta viikon perästä tuli asia johonkin määrin selville
syys-toivioretken aikana Gózonissa.
Ilma oli kaunis ja suopea. Paljo väkeä liittyi Bágyistakin
pyhissävaeltajiin: Parkkarin Sohvi, musta puku yllä; vanha Jooseppi
Luottonen, Perttusen vaimo, vieläpä jumalaton Tapani Filesik suutarikin
kaikin väkinensä (jopa mailina on nurin narin!) sekä tuo kiekaileva
Myllärin Klaara (kun ei häpeekään tulla ihmisten pariin, ilkiö!), ja
ken heitä kaikkia voisi luetella; oli hyviä ja huonoja sekaisin, muiden
muassa, kuten kukin sanomattanikin arvaa, Kyykkä-Anna ja Nuha-Kaapo.
Paljo oli kansaa liikkeellä; noin kolmekymmentä juhlakulkuetta
pyhissävaeltajia. Gózonin, Bodokin, Kartalin ynnä muiden lähikylien
asukkaita; olipa katolilaista väestöä kaukaa Majornokistakin saapunut.
Tällaisina aikoina kelpaisi vuokrata pappien sivu-tulot!
Bágyilaiset saapuivat perille vasta myöhään illalla eikä heillä,
kun olivat notkistaneet polvia yhdeksässä pyhimyskappelissa, ollut
enää liioin aikaa edes makeismyymälöissä käydä, missä tavallisesti
enimmän kansaa liikkui, sillä pimeys peitti maan, vaan suurin osa
asettui yösijoilleen hartauttansa harjoittamaan. Vain muutamat jäivät
kuuntelemaan Kyykkä-Annan ihmeellisiä kertomuksia Gózonin neitsy
Maariasta.
— Kiitä sitte... kerropas enemmän, tyttöseni! — kehoitteli Filesikin
muori. — Mitä pyhä neitsy vielä ilmoitti?
— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki, mitä teistä tiedän.
— Oh, hoo, hoo! — huokaa rupuliarpinen Terttusen Anna veisaavaisella
äänellä — autuas se ihminen, joka on niin Jumalalle otollinen,
kuin sinä! Kas, tuossa on iso huivini allesi, Annaseni. Näen, että
makuusijasi on kova. Hoidapas sinä Kaapo vähäisen tulta, jotta nähdään
armaamme kasvot hänen hertoissaan...
Kaapolla ei ollut mitään tätä vastaan sanomista, heitti muutaman
puukalikan tulelle, joka valaisi Annan mustia hiuksia ja pieniä
kuoppasia punaisissa poskissa, jotka olivat mieheltä sielunrauhan
vieneet.
— Sanopas, rakkaani, — tutkielee Filesikin muori — minkä näköinen on
neitsy Maaria?
— Voi, sitä on vaikea sanoin selittää... Ihanat, vaaleat kasvot,
kullankellertävät hiukset, jotka aaltoilevat hartioille, surulliset
sinisilmät; lumivalkealla käsivarrella, joka vuotaa orjantappuran
pistämistä verta, nukkuu makeasti pieni lapsukainen...
— Niin, niin... lapsi Jesus! Ihan samallaiseksi on hän kuvattu
rukouskirjaani...
— Ja Bodokin kirkossa! — lisäsi Kaapo, ihastuneena niellen, ahmien
Annan joka sanan.
— Kun pyhä neitsy ilmestyy, niin ympäröipi häntä välistä kirkas
loistekehä, mutta toisinaan on hänen yllänsä vain tavallinen
kattuunihame.
— Saatko häntä tänään nähdä? — kysytään.
— En tiedä; unissa hän tavallisesti minua kutsun kutsuu — vastasi Anna
ja samassa kumartui hän Kaapon puoleen sekä kuiskasi hänen korvaansa:
mutta tule sentään silloin kuin sanoin!
Nuotio oli jo sammunut, vain muutama kipinä kimalteli tuhan alta; uni
painoi vähitellen silmät umpeen, etäämpänäkin nukkuivat sekä tulet
että ihmiset Herran rauhaan avaralla nurmella metsän reunassa. Kaikki
oli hiljaa, vain Gózonin metsä suhisi vasemmalla ja räpytteli yölintu
välistä siipiänsä. Hurskaat pyhissävaeltajat näkivät unta ihanista,
vaaleista kasvoista, kullankellertävistä hiuksista... ja Nuha-Kaapo
uneksi levotonna, hereillä ollen punaisista poskista ja sysimustasta
tukasta.
Ylt'ympärillä saattoi hämärässäkin nähdä kansaa, lähempänä bodokilaisia
ja etäämpänä, Herra tiesi, keitä kaikkia. Heidän joukostansa liikahti
eräs haamu useat kerrat, ikäänkuin valvoisi hän tännepäin. Kaapo näki,
kuinka sielläkin tavan takaa käännähteli joku levoton henkilö, joka ei
myöskään saa unta silmiinsä, vaan katsoa tuijottaa avaruuteen samoin
kuin hänkin.
Sitté kului pitkä aika, kunnes etäältä alkoi kuulua kirkonkellojen
läppäys. Hän näki Annan nousevan ylös naisväen joukosta ja katoavan yön
pimeyteen; Kaapo odotti puolen tuntia, kuten oli häntä käsketty, niin
pujahti hänkin tiehensä.
Kiireisin askelin riensi hän metsän tiheiden, pistävien pensasten läpi,
ja kun hän välistä seisahtui ottaakseen piikkiä pois jalasta, oli hän
kuulevinänsä askeleita takaa. Tuleeko ehkä joku perässä? Kukapa sieltä
tulisi?
Läähöttäen saapui hän Maarian pyhien puiden luo. Anna siellä jo oli
häntä odottamassa. Siinä hän istui pyhän lähteen reunalla, leikitellen
hajallaan olevien hiustensa kanssa ja tähtösien valossa katsellen
kuvaansa lähteen peilikirkkaassa vedessä.
— Kauvanpa viivyitkin, Kaapo! Tule istumaan viereeni! — kuiskasi hän
raukeasti.