tie, vaikka punaisella marmorilla kivitetty... Ja kaikki olisivat
tyytyväisiä. Mutta hän hylkäsi herra varatuomarin jalon tarjouksen.
Olisipa hänelle itsellekin hyvää tehnyt. "Taivaan taaton suutarilla"
olivat näet maalliset asiat sangen huonolla kannalla. Viime viikolla
tarvittiin turkeista hopeinen solkikin "paitaan". Siellä se on siitä
saakka ollut Saara-muorin arkussa.
Mutta häntä ei niinkään joutavasti pilkattu taivaan taaton suutariksi,
sillä hänen "kundinsa" auttoi häntä hädän suurimmallansa ollen. Alkoi
näet tulla postissa nimettömiä kirjeitä, jotka sisälsivät kymmenen,
kaksikymmentä, jopa viisikinkymmentä floriinia rahaa. Entiset
tuntemattomat, äkkiä rikastuneet velalliset täten muka lähettivät
lainaamansa rahat, samalla sulimmat kiitokset, lausuen. Onpa sentään
mailmassa rehellisiäkin ihmisiä.
Alussa hän uskoi asian todellakin niin olevan, kuin kirjeessä kuului;
jolleivät olleetkaan hänelle itselle velkaa, niin saattoivat olla hänen
isällensä, jonka nimi myöskin oli Tapani. Kummallista vain, mistä
isävainaja oli voinut noin paljo rahoja lainaksi antaa?
Ja kun kerran epäilykset heräsivät, niin selkeni koko asiakin päivän
selväksi. Hän lähetti takaisin jokainoan rahakirjeen varatuomarille.
Kun tohtiikin lahjoja Filesikille lähettää? Pitäisipä miehen tietää,
että Filesikin iso-äiti oli tuota kuuluisaa Beeskyn sukua, ja niin
edespäin.
Eipä enää rahakirjeitä tullutkaan, mutta kyllä alkoi sen sijaan olla
runsaasti surullisten sanomain tuojia.
Filesikin kaunis Teresa muka on vaarallisesti sairastunut. Kaikki mitkä
häntä ennen huvittivat on hän hylännyt: mukavuuden, prameuden, kalliit
ruo'at, rohtopullot; vain rakasta isäänsä tahtoisi hän nähdä. Eipähän
Teresa parka niin paha tyttö olekaan!
Hänen kaihonsa kävi niin kovaksi, että vihdoin täytyi itse varatuomarin
lähteä ukkoa noutamaan.
— No, vaari: nyt otan teidät mukaani, jos tahdotte tai ette. Älkää
estelkö sairaan tyttärenne tähden.. .
— Minulla ei ole tytärtä!
— Tulette kanssani, mars!
— Pyydän nöyrimmästi, en voi lähteä. Kovin on töitten kiire. En voi
tulla!
— Tulkaa sentään edes minun tähteni! — puhui varatuomari ystävällisesti.
Filesik huokasi. Ehkä se oli ensimmäinen huokaus hänen eläissään.
— Ettekö tule? Kiellätte siis oman lapsenne?
— Niin, pyydän nöyrimmästi.
— Te olette yhteiskunnan hylkyläinen!
— Ei ole sekään mahdotonta. Mitäs minunmoinen vanha suutari muuta
olisikaan.
Nuori herra sekä lupasi että uhkasi, mutta kaikki puheet kimpoilivat
turhaan takaisin tuosta kivikovasta sydämmestä.
— Vangitkaa, armollinen herra, pankaa rautoihin, niin tulen vaikka
minne, kun vain voitte.
Vihdoin täytyi kuin täytyikin lähteä kotiansa ilman suutaria tuon
mahtavan herran, joka hallitsee koko paikkakuntaa.
Mutta hänellä oli viekas heitukka Mikko Huotra, joka kotimatkalla
keksei oivan sotajuonen.
— Hyvinpä tunnen Filesik ukon, armollinen herra! Tulisipa perässämme,
kuten porsas jyvävakan perässä, jos...
— Puhupas!
— Jos varastaisimme hänen turkkinsa. Hän, näetten, niistä enimmän
pitää. Kovin omituinen mies...
— No varasta ne häneltä mitä pikemmin!
Eipä entinen sotamies enempää käskyä tarvinnut. Vallankumouksen ajoista
asti ei hänen haltuunsa oltu näin tärkeätä tointa uskottu. Toista oli
silloin... mutta hän ei viitsi kertoa, ei häntä kumminkaan uskottaisi.
Sillä välin kääntelihen sairas levottomasti hienossa vuoteessaan,
vavahtaen joka kerta, kun rattaitten rapinaa kuului. Hän nousi toisen
kyynäspäänsä nojaan kuuntelemaan, laihtuneet kädet pitkien hiuksien
peittäminä, jotka levisivät valkoiselle yöpuvulle.
Kaikkea on yllin kyllin, mitä suu, silmät toivoa saattavat, mutta
kumminkin hän on köyhin olento mailmassa, sillä häneltä puuttuu terveys
ja vielä jotain muutakin, nimittäin rakkaus.
Lempi vain polttaa, on hänetkin jo polttanut; oikea rakkaus taasen
lämmittää, eikä hänen ole koskaan ollut niin vilu kuin nyt.
Ei mikään ole mieleistänsä; miestä, jota hän on lempinyt, ei hän nyt
voi kärsiä; parasta olisi hänen olla valvomatta vuoteen ääressä ja
jättää sairas yksin. Vuodekin on kova, vaikka vaatteet ovat silkkiset,
pehmeitä höyheniä sisällä; turhaan sitä tavan takaa palkolliset
laittavat.
Aivan toista olisi maata kotona köyhän isän asunnon uuninpankolla,
paljon parempi iltaisin avoimen ikkunan ääressä saada, kuulla
Majornokin kirkonkellojen iltaläppäystä ja peittää palelevat jalkansa
isän kuuluisilla turkeilla.
Sitä hän ajatteli, siitä näki yöllä unta ja kas kummaa — kaitselmus oli
hänen anomisensa kuullut; aamulla herätessään oli kauniin, punaisen
peitteen päällä leveänä vanha tuttu: turkit.
Tuossa näkyivät samat kukat, punaiset tulppaanit, jotka sitä niin
kaunistivat, ja samallaisia ilmestyi Teresan vaaleille poskillekin.
Viimeinen ilo on ihan yhtä suloinen kuin ensimmäinenkin on joskus
aikoja sitten saattanut olla.
Mikko Huotra oli näet pitänyt sanansa ja hyvin asian arvannut. Kun
Filesik yöllä tuli kotia "Palttinapaidasta", huomasi hän asuntonsa oven
auki murretuksi ja turkkien paikan olevan tyhjänä. Tuo suuri naula oli
paljaana, orpona, koko komeudeltansa riistettynä. Ja almanakka sanoi
lokakuun viimeiset päivät olevan käsissä. Talvi jo teki tuloansa.
Epätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli
Filesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden
kohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä
silmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen
kysymyksen: "minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?"
Mutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon
kalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole
hukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien
olevan hänen omansa.
Eikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin
jälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat
varatuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa
ne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla
omistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.
Heti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään.
Menihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.
Varatuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä
viittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.
Hän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset
saappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja
mattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.
— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen
erääsen nurkkaan — ottakaa pois.
Ukon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän
sinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.
Varatuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari
askelta.
Siinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa,
nuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa
peitteenä.
Kaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä
enkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?
Saattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä,
jotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania
huulia, joita oli niin somaa suudella.
Ääneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin
ajatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta,
otti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin
oli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.
Kuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut.
Eikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa
sanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään
piitannut.
Ei hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen
äännähti: "pakana".
Ulkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta
joutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata
ihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.
Kasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta.
Ehkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin.
Toden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.
Saavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin,
kuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten
selässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.
Se oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli
omistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä
leipää huomiseksikin.
Mutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen
kerjäläis-akka, lapsi sylissä.
Hän laski pussin heidän viereensä ja sytytti tulitikun nähdäkseen,
ovatko vielä elossa?
Syvä hengitys osoitti, että sekä äiti että lapsi ovat sikeästi
nukkuneet. Vain kova väsymys oli heidät saattanut näin nukuttaa. Ilma
on viileä, tuuli kylmä eivätkä repaleiset vaatteet anna makaaville
tarpeeksi suojaa. Vain kovin uupunut voi noin nukkua. Kasvot, eritoten
lapsen, ovat jo vilusta siniset ja pienet jäsenet kovasti värisevät.
Filesik otti esiin piippunsa takin taskusta, pani siihen tupakkaa,
sytytti palamaan ja istui maahan — nukkuvien viereen.
Katseli heitä ukko, kauvan katseli. Hyvinpä hän saattoi nähdäkin.
Taivas oli tähtösiä täynnä. Nuo tähdet häntä katsoivat, ehkäpä hänelle
viittoilivat ja häntä kehoittivatkin.
Nyt hän kumartuu nukkuvien puoleen; otsa oli hiessä, pää alas
painuneena, kuuluisat turkit luisuivat alas hartioilta. Hyväpä olikin;
muutenkin oli niin lämmin. Eivätkä ne koskaan ennen näin painaneet,
eivät nuo turkit milloinkaan hänestä olleet niin raskaat.
Hän otti ne ylös maasta ja levitti äkkiä yli nukkuvien.
Samassa hypähti hän seisoalle ja lähti ajatuksiin vaipuneena astumaan
pitkin polkua. Vielä kerran seisahti hän ja kääntyi palataksensa
takaisin. Entä jos hän sentään menisi niitä noutamaan?
Ei, ei! Mitä sanoisivatkaan nuo tuhannet silmät taivaalla.
Hän alkoi rientää, milt'ei juosta kotiapäin.
Yö oli tyyni, mutta kylmä; ukko oli ilman turkeitta, mutta hänen ei
sentään ollut vilu.
Yksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla
ihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus
oli kiven luonut.
Siitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin
puhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä
vetoakin...
Ihmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin
hänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa.
Sekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton
mies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman
aitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan
laita hänen viimeinen leposijansa.
Ihme.
Pieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on
saanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita
laidunmaita.
Bágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia
miehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa
vettä odottamassa.
Kun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan
Yrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta
paaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan
valtoja päästämään sadekuurot irroillensa.
Hyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina,
niin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari
tuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii
raiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.
Kaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee
hymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä
enimmän vahingoittaa.
Jos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten
jos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on
sangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä
vyöttäisi.
Tämän mielipiteen lausui julki Mikko Pillerin muori Gózozista.
-— Tuskinpa tuo vaimo miehestänsä pitää. Etkö sinäkin niin arvele,
Sohvi? Vaikk'en mene itse mylläriäkään takaamaan, sillä punainen
tukka... jaa, jaa, tuo punainen tukki... Eiköhän, Sohvi kulta?
— Ei niinkään Sanna täti! Hän on hyvä vaimo, vaikka onkin kaunis.
— Sinäkös sitä näet mustan huivisi alta?
— Olin täällä, kun hänen miehensä läksi asevelvollisuuteen... vaimopa
itki, syleili häntä satoja kertoja.
— Kukin järkevä nainen pitää hamettansa korea puoli ulospäin. Vai
niin... jäähyväiset olivat siis vain sangen hellät?
— Mylläri kysyi vaimoltansa Klaaralta: "pysytkö minulle uskollisna?"
Klara vastasi: "ennen juoksee Bágy-joki ylöspäin, ennenkuin sydämmeni
sinusta luopuu".
Bágy-jokiko ylöspäin? — naurahti Pillerin muori ivallisesti. — Ota
vaari noista sanoista, Juho Oksanen?
Toisetkin tälle puheelle nauroivat. Sepä vielä puuttuisi, että tämäkin
vähä vesi alkaisi takaisin kääntyä... Kunnon joki sentään alaspäin
vielä juosta kihnustelee. Piankin saattaa sen hiekkapohjaan ilmestyä
halkeama, joka nielee veden maan sisään yhdellä nielauksella.
Päivänpaisteen säteet tanssielevat pitkin aitaa, missä märkiä
liinavaatteita on kuivumassa, valkenemassa.
Juhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran
kasvot.
Toiset vaimot... mikseivät... huomaavat kummankin katseen. Saavat
puheen aihetta... kuinkas muuten... ja kaikki, mihin heidän kielensä
koskee, käy heti mustemmaksi.
Mutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän
pilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset,
gózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko
päiväksi.
Samassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat.
Eipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun
ruumispaaret poltti.
Kolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä
jyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin
Juhon kymmenen säkkiä nisuja.
Ehkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho
viipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties
olivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita
kyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin
ylhäällä...
Heti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:
— Kuulepas Klaara... Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut
viimeiseksi...
— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä,
vastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.
Tämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa
tulessa paloivat.
— Älä mene. Tahdon vain sanoa, että olen kuormineni ollut täällä
jo neljä päivää; ape on loppu ja hevosten on nälkä. Anna parmas
hylkyheiniä tuolta parvelta.
— Saat vaikka kaksi.
— Minä taasen olen jo kaksi vuotta himonnut suukkoa sinulta — kuiskasi
hän ja silmät tuota solakkaa vartaloa katsoa tuijottivat. Annas suukko,
Klaara!
— En sinulle puoltakaan. Pidin sinusta ennen muinoin, mutta en
silloinkaan suuteloa antanut. Nyt olen toisen miehen vaimo.
Juhon rinnasta nousi huokaus.
— Voi sinua, kun taasen olet mieleni rauhan vienyt!
Vaimo juoksi sisään, sulkipa ovenkin perässänsä. Eikä enää ulos tullut,
mutta sisäpuolelta kuitenkin pyyhki hien pois ikkunaruudusta.
Juho katsahti sinne.
— Hoi, myllärin muori! Koskas nisuni jauhetuiksi tulevat? — kysyi hän
hieman ivallisesti, astuen ikkunan alle.
— Etköhän ryyniksi tahtoisi — vastasi Klaara viekkaasti hymyillen.
Par'aikaa ovat myllyllä, puolet ovat jo jauhoina.
Juho puraisi huultansa ja mutisi ujosti:
— Entä toinen puoli?
— Parin tunnin perästä ovat kaikki jauhetut ja saat mennä Jumalan
nimeen.
— Mutta päästäpäs minut ainakin siksi aikaa sisään lämmittelemään.
Unhotin pälssini kotia; minun on vilu.
Klaaran tuli häntä surku; pyysi niin surullisella, ruikuttavalla
äänellä. Ja ulkona oli todellakin kylmä ilma... tuli Klaaran itsenkin
vilu, oikeinpa värisyttää, kun vastasi:
— Käy siis sisään, jos siivosti olet...
Juho pääsi sisään eikä olisi ollenkaan sieltä tahtonut lähteä. Sitä
pulskaa vaimoa! Niin sievä käynti, niin kauniit silmät, huulet, niin
suloinen hymyily! Kunhan eivät nisut tulisi aivan pian jauhetuiksi!
Mieleen johtui hyvä tuuma ja Juho pujahti ulos myllärinrengin luo.
Löysi hänet viheltämisestänsä pimeästäkin.
— Kuules Yrjö! Saat luikurini, jos mylly seisahtuu käymästä aamuun asti.
— Hm! Mutta kun on niin runsaasti vettä!
— Sano emännällesi, että vesi on vähentynyt, jotta pitää koota, ja
päästät alas sulkuportit.
Myllyn kolinaan katosi Juhon hiljainen puhe, mutta Yrjö ymmärsi
kuitenkin tarkoituksen.
— Hm! Mutta sitte vesi tulvii yli sulun...
— Älä sinä siitä huoli; saat vielä silkillä ommellun tupakka-massinikin.
— Koristimineen, tulirautoineen?
— Kaikkineen päivineen.
Päästettyänsä alas sulkuportit jäi Yrjö odottamaan. Entä jos myllyn
seisahtuminen herättää emännän mieleen epäilyjä ja hän tulee käskemään
panna myllyn liikkeelle?
Ei pitkään aikaan ketään kuulunut. Äkkiä sammui sisältä huoneesta
kynttilän valokin. Yön tyyneydessä oli Yrjö kuulevinaan, että ovi
hiljaa väännettiin lukkoon sisäpuolelta.
Nauraen irvistellen avasi Yrjö suuren suunsa selki selälleen, hampaat
näyttivät hänen päätä pudistaessansa jonkinlaisilta yöperhosilta, jotka
vilkkuivat pimeässä. — — —
Puoliyön aikaan kokoontui myllynsulun eteen runsaasti vettä. Se nousi
jyrkkien kallioisten rantojen välissä, mutta kun ei voinut tulvia yli
äyräittensä, niin sysäsi se kotvasen aikaa sulkua ja rantoja, mutta
piti pian viisaampana — palata koreasti takaisin.
Kuu pilkisti tällä hetkellä esiin pilvien takaa ja loi säteensä joen
vedenkalvoon.
Ihmeissään puhalsi yötuulikin, tuli jokea pitkin alas, aikoi
silittää veden pintaa — mutta tekikin päinvastaisen vaikutuksen.
Ruohot, kaisla, pähkinäpensaat nyökkäelevät päätänsä, ja kuiskaavat
ivallisesti: "ylöspäin juoksee Bágy-joki...!"
Paavon kosioretki.
Saavuttuansa vanhan Luottosen ison niityn päähän, istahti Paavo
Turkkinen hetkiseksi rajapyykille levähtämään. Omituisia ajatuksia
liikkui hänen mielessänsä. Eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin?
Jos tahtoisikin palata, niin ei se enää kävisi laatuun. Kaikki
tietävät hänen olevan matkalla Gózoniin kosimaan Beden Liisaa. On
nähty hänen menevän läpi kylän juhlatamineet yllä, napinlävessä
punainen silkkihuivi, jonka hän aikoo vaihtaa tuolle tytölle. Ja kotona
arvellaan, aprikoidaan, millainen onni hänellä lienee?
Paha, painava aavistus rasitti jalkoja, päätä. Entä jos käy huonosti
tälläkin kertaa? Kolme vuotta takaperin hän jo kosieli Liisaa,
mutta silloin sanoi tytön äiti suoraan, ettei hän anna tytärtänsä
hupihaitolle.
Tosin oli Paavo siitä ajasta asti parantanut tapansa, tullut
raittiiksi, ahkeraksi mieheksi, ja joskin hänen olisi välistä tehnyt
mieli ruveta irstailemaan, niin olivat näkymättömät suitset aina
häntä hillitsemässä: oma sydämmensä teki suitsien virkaa. Ja kun
päälle päätteeksi mennä syksynä Anni Bede kuoli, niin lisääntyi Liisan
omaisuus. Ehkä rupee kerskailemaan, kun kosiomies on niin köyhä. ..
Jospa hän ei olisi edes toisen palveluksessa, niin voisi hän ehkä
rohkeammin mennä kosimaan — mutta näin ollen... näin renkimiehenä...
Parempi olisi palata takaisin!
Tummanviheriä ruoho, joka aamutuulen puhaltaessa päätään nyökkäeli,
suhiseva ruoko, jonka pilvet varjollansa tekivät synkän näköiseksi,
yksissä neuvoin kehoittivat häntä palaamaan.
Vain pieni apilatukku jalkojen juuressa nauroi tuolle pahalle neuvolle,
kun pilven takaa esiin pilkistävän auringon säteet sen kohtasivat. Ne
hyppielivät iloisesti lehdeltä lehdelle, nuo pienet, täyteläiset lehdet
hymyillen aukenivat lämpimistä säteistä ja saivat kultavärin, mutta
niistä samassa katosivat nuo kiiltävät kastehelmet.
Paavo huomasi joukossa nelilehtisen apilan; hän kumartui sitä
poimimaan... se tietää onnea... ja otti sen käteensä.
Todellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat
nuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä
ruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan...
Huolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen
keskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä
täydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä
näkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli
ystävällisesti säteilevinään...
Ei nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!
Vihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin
kuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.
— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.
— Gózoniin.
— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona —
virkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs
seikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi
Pyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla,
niin voisithan ottaa taloni arennille.
— Sanoittepa jotain... mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo
surullisesti.
—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi.
Olet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut.
Kernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille
sunnuntaina, niin tehdään kontrahti.
Paavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön
olekaan...! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa
Gózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.
Muori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti
Paavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten
arvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.
— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa
päivällistä.
Todellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään,
mutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi
ja varmaa oli, että posket punastuivat.
Ja varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö
otti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan,
silitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.
— Älä suutu, kissa parka... saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku
kissa, ken on meillä...? Tule, annas kun taputan poskeasi.
Kissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan
sen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi
äkkiä tytön edessä.
— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa
hetaleita hypistellen.
— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää
syytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena
itse vielä perässä ulos käsittämään.
Olisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin.
Piiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin
takaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville
kasvoilleen.
Mutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.
Eikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä
äitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo
Yrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin
sulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi
napinlävessä.
Kasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään
päivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja
pieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta,
jälkimäiset viinistä.
Saavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki
kapakan ovesta sisään.
— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä
päivää ole koko elämässä!