language: Finnish
KUNNON KANSALAISIA
Viisitoista tarinaa
Kirj.
KÁLMÁN MIKSZÁTH
Unkarin kielestä suomensi
Niilo E. Vainio
Porissa,
Axel Bergbom'n kirjapainossa,
1888.
SISÄLLYS:
Karitsa.
Annan velka.
Kahden tytön kauniista hiuksista.
Pikku saappaat.
Elävänleski..
Tuo pakana suutari.
Ihme.
Paavon kosioretki.
Noita-akka.
Neitsy Maria.
Kahden karjatalo romaani.
"Kuningattaren hame".
Juho paran hevoset.
Lapset.
Minne joutui Galluksen Leena?
Karitsa.
Alan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin
pilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran
kämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan
vihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi
juovitella.
Kaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat
yösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten
häilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti
ilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli
sieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä
laumoissa talojen pihoilla.
Mutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä,
karkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa,
joka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä
vehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain
tulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti
puutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón
tienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.
Ja jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin
kylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia
keskellä luterilaista maakuntaa.
Joen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai
kuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet
kalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei
vain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!
Likainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan
tiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui
pehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä
muita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio,
kattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan
kokonaisia huoneitakin!)
Sitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn
näköistä esinettä alaspäin....
Kuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu
arkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen
karitsa.
Kas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi
näkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta
kiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja
kaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!
Siinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun
kannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin
hän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän
ehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa
tanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan.... kas tuolla
pyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku
pahainen!
Katseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta
polvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai
ehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini.... kuten
aamulla varmaan on asia selviävä.
Mutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt
vihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska
niin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi
lautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään,
tulee kylän vanhin.
Mutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että
kylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan
kohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta
niin mitään.
Heti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä
aikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka
olisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää
veden uhriksi joutumasta... kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle
toisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.
Enimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut
arkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia
voi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!
Juteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta
sanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja
hopeataalareitakin.
Kyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat
mahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo "rapajuoppo" Mooseksen
Yrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei
hänen suunsa olisi salvassa, niin... Kukapa tietää? On tuo sentään
merkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.
Ei siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut
selville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme
sarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi
kaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa,
päällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin
ehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen
omaisuutensa.
Samoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä
naimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja
oli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla
piikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen,
niin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra
tiesi, koska siitä mitään tulee?
Olisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä
seisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei.
Agnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen
pitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai
niin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa
makasikin... ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on
hukkunut...
Vielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen
hyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja
katsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet
viimeisen kerran näkevänsä.
Mutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin...!
Viikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka
kannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä
aarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin
puoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.
Jos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin
Pallosen tyttöjen aarre!
Heti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin
tytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.
Ja täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän
miehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen
mahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli
kulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.
Mutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään
löydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän
rajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi
markkinoilta tullut.
— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö
ensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos
äkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.
— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon
miehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä
tiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.
— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä
heikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.
Nuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.
Viikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka
haaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on
naituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy
jäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi
mennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.
Turha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan
valta on molempia suurempi.
Mutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua,
suoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin...?
Täytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta
enään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi
käynyt.
Nyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin
hänen terveytensä.
Lähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko
pikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen
pitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on
häntä lellitelty... mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja
sitten kuollut!
Enemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat
jalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla
nousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän
jaksanut jalkaisin kotia saakka.
Juuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan
aitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän
joukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä.
Sepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.
— Katsos Anni! Näetkös tuota isoa, pitkätukkaista miestä — kuiskaa
Agnes sisarellensa — hän se karitsan vei.
Saattojoukko saapui tällä välin kunnanhuoneelle, ja kun eräs miehistä
sattui huomauttamaan, että katto tarvitsisi laittaa uudestaan, niin
seisahtuivat kylän päämiehet lähemmin sitä tarkastamaan. Omituista
sentään on, kun kaikki tässä maailmassa vanhenee ja rappeutuu; vielä
kunnanhuonekin!
Anni katseli arasti tuota miestä, ja hänen suuret sinisilmänsä tulivat
kyyneliin.
-— Mitä tuossa tutiset! — tiuskasi hänelle Agnes ja päästi irti hänen
kätensä.
— En minä... pelästyin... Olin näkevinäni Sokurin liitävän ilmassa
minua päin.
Tällä välin saapuivat hekin kunnanhuoneelle; Mikko juuri aikoi mennä
Agneksen kanssa ohitse, mutta kas sitä hupsua lasta, kun menee
aivan lähelle tuota mahtavaa miestä ja puhuttelee häntä. Mitä sekin
hyödyttänee?
— Setä! — sanoo tyttö sointuvalla, lempeällä äänellä. — Antakaa
takaisin karitsani!
Toiset lautamiehet katsahtivat-toisiinsa. Kenen lienee tuo kaunis,
alakuloinen tyttö?
— Antakaa takaisin karitsani! — toisti hän ja kirkas lapsen ääni kaikui
kuin kulkunen.
Suola-Paavo vilkaisi vihaisesti tyttöön, sitte sivalsi hän kerran
vaaleata, taaksepäin kammattua tukkaansa ja kysyi ystävällisesti:
— Mikä karitsa, lapsukaiseni?
— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja
punainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette...
— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi
närkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä...
Sitté kääntyi hän lautamiehiin:
— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se
vuotaa...
— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia
nurkkia ensin.
Paavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon,
herra tuomari; tuon karitsan suhteen...
Tyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin
lammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin
taivasta.
— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että...
Hänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se
kun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua
vähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.
Huudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.
Kaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa,
jonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.
— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.
Hän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi
vuorissa kaksi mustaa pilkkua...
Hyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli
koko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.
Pikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.
Annan velka.
Oikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei
sysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista
täällä?
Salissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju
ylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen
venttiili.
Lautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä
oli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli
notariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää
hyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä
otsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti
ovea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen
jutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.
— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi
oikeuden palvelijalta.
— On eräs tyttö, — vastaa tämä.
— Anna tuon tytön tulla sisään.
Ovi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa
sisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä
auringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan
jääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja
esineille.
Siinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka
— mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu.
Tummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen
näköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina
hurmaava.
— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella
piintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä
tunteita).
Tyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:
— Kovin on ikävä asia.
Hänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka,
ikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä
ihmisten mieliä lauhduttaen.
Tuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin
tuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain
asiansa.
Kirjat ovat mukana; kyllä, ne sen kertovat. Mutta ne täytyy ensin hakea
esiin povesta, pitää aukaista nutun ylimmäiset ha'at ja käsin vetää ne
ulos.
Oi tuota pahaa hakaa! Jo aukesi... putosi maahan. Ihana näky, kun tyttö
kumartuu kainosti sitä ottamaan lattialta, jolloin paperikin putoo
esiin povesta.
Tuo armoton harmaja pää, tuomari näetten, kääntyi poispäin; vain iso,
lihava käsi on ojennettuna paperia kohden.
— Tuomio! — murahtaa hän, tutkivan katseen pitkin paperia kiitäessä,
— Anna Bede kutsutaan tästä päivästä alkain kärsimään puolivuotista
kuritushuone-rangaistusta.
Tyttö nyökkäsi suruisesti päätä ja kun hän painoi sitä alas, solui
musta suruhuivi niskaan ja iso suortuva paksuista mustista hiuksista
pääsi irti sekä tuli kasvoille. Paras olisikin ollut näitten joutua
peittoon, sillä joskin ne ennen olivat olleet vaaleat, niin kyllä ne
nyt olivat tulipunaiset häpeästä.
— Viikko sitte saimme paperin, — virkkoi hän katkonaisesti. —
Kylätuomari itse toi, selitti sisällön; äiti parka silloin sanoi: "mene
tyttöseni, laki on laki, ei sen kanssa saa leikkiä laskea". Sentähden
olen tullut kärsimään rangaistuksen.
Tuomari pyyhkii kahdesti lasisilmiänsä, vilkaisee tuimasti toisiin
läsnäoleviin, ikkuniin, laattiaan, suureen rautaiseen kakluuniin,
jonka pesästä tulikipinät välähtelevät läpi kalterioven, ja murahtaa
ehdottomasti: "laki on laki".
Hän lukee läpi toiseen kertaan tuon tuomiopäätöksen, noita
monimutkaisia variksenvarpaita valkoisella paperilla; mutta selvästihän
ne sanovat, että Anna Bede on tuomittu puoleksi vuodeksi vankeuteen
varkaankalun kätkemisestä.
Lyijypyörä ikkunassa alkaa pyöriä hurjaa vauhtia. Varmaan on ulkona
ruvennut tuulemaan, tuntuupa se jo jyskyttävän ikkunaluukkuja ja
puhaltaa kylmästi joka raosta sisään, ikäänkuin aave, selkäpiitä
väristyttäen, suhisten: "laki on laki".
Tuo armoton pää nyökkää hyväksyvästi tuulen huminalle; iso, lihava
käsi tarttuu pöydällä olevaan kelloon kilistääkseen oikeudenpalvelijaa
sisään:
— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.
Palvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta
pikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin
sanoja puuttuen.
— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.
— Ei... ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede,
sillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin
sisko parka.
— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?
— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa
hyttysellekään.
— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?
— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo
juttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme.
niin tuli käsky: "puoleksi vuodeksi vankeuteen". Oi, kuinka hän oli
tuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei
odottanut...
Tytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:
— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen
uneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme
kaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin
tuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui).
Ajattelimme siis, että...
— Mitä, lapseni?
— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa
hänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin
puolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.
Tuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: "mikä naivi,
yksinkertainen tyttö!" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen
jäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla
otsaansa; taisi vähän alempaakin...
— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta
odotapas, nyt muistuu mieleeni...
Hän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin
ajatuksiin.
— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet
teille väärät paperit...
Tyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi
vilkkaasti:
— Kuinka, kuinka?
Hänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy
nenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu
tytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.
— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie
terveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.
— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.
Kahden tytön kauniista hiuksista.
Varinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat
kullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että
olisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.
Jos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu.
Mutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!... mutta
miksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?
Jossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset.
Siellä se suuri häpeä tapahtui.
Vanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi
pivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen
jälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui
maahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon
silmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita
vehnäjalallisia.
Nämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi
hiuksiksi.
Mutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on
nainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo
pulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi
käteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko
rakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.
Sirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki
laajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset
peltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava
olkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!
Judit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen
kyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa
suojella poikasia.
Mutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen
oli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat
sitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.
— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.
— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.
— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei,
vaikken ikinä huivia enää näkisi.
Hän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta
rohkeasta, puheesta.
Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä
samanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.
— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.
Judit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.
— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.
Ei Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä
maahan.
Turhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena
oltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat
estivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin
hoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut
vaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.
Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja
samanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.
Mutta Tahvo vain nauroi partaansa: "kyllä jo käy, kun kerran on alkuun
päästy."
Sitté sanoi hän tytölle:
— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä
odottamassa.
Tyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?
— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä
saisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi
pitkän liepeet märiksi.
Viisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa.
Vain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat
ummessa. Ainahan tähdet valvovat!
Jo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja
Solkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.
Solkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään,
esiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. "Varmaan
jotain noitakonsteja."
Kukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja
Solkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi
Katri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan
epäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä
tapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.
Ympärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät
hiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden.
Kostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut
valtaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat
hajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi
siskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.
Katrille kävi asian laita selväksi.
— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.
Vain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui
kuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa,
kaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.
Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan.
Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli
kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin
Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki;
tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi
häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä
mahtaisi tulla rahaakin.
Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.
— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee
lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet
yksin.
Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on
sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi
sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset
hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.
Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi
kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.
Hengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään
ollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin
kamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät
täältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli
käynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.
— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.
— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen,
ikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.
Isä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan
Katria.
— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?
-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa
alta rohtopullon.
Ukko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin
toista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna
poskilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.
Ja kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa,
silitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:
— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!
Pikku saappaat.
Kapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä
oli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin.
Kaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä
ja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi
ojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita,
Sakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena,
— oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.
Sumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava,
ikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu
ylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka
taivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko
Luottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään
pitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan,
tiedättehän.
Oli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus
toisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja
riihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.
Kyllä hän sai tuntea Jumalan "vasemman käden" raskasta painoa, kun ei
tunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä
ystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman
kielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin
tarkoituksiin.
Mutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun
kuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin
särkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen;
rattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.
Ihmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin
tietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.
— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te
ruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas
pari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.
— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen
muinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä
tuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?
— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?
— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se
suurilla kustannuksilla sinne saatiin.
— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot
nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät
kivennäiskaivon luota?
"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua
kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa
asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että
anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.
Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä
onnellisuus!
Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.
Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena
kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet
kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef
Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt
ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef
Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".
Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä,
mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin
suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen,
ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan
kesken.
Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin
lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen
katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.
— Mennään pois... — virkkoi Tapani.
— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. —
Kittaatko palat yhteen?
— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt,
sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus
teitä kerrassaan kohdannut...
Ukon hampaat alkoivat kalista.
— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on
ottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.
— Täytyy kärsiä, Luottonen!
— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.
— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman
paraimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.
— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun
on oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin
joku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku
onnettomuus on tulossa... Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut
lepyttäisin?
Miehet läksivät pois hautausmaalta.
— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on
kintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi,
könsikkä!
— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa
perässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!
Ukko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin
salama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.
— Noh, tulepas lähemmäksi!
— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain
jalkansa!
— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen
lempeästi.
— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.
— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?
— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.
Tämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee
kasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta...?
Sanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin
tietä aina kirkolle asti.
Siellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu
kaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus:
"Tapani Filtsik, Suutari-Mestari".
—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita,
minun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.
Filtsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:
Minulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen
vetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.
Saappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut
jalkaa varten.
Lapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä
tepasteli ukon perästä pihalle.
Ulkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa
pihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti
kirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi
lammikotkin.
Ukko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.
— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko
minun luokseni?
Lapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:
— Menisin Anna tädin kattilan luo!
— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me
asutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.
Portilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut
takaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen,
poika ei enää ollut hengenvaarassa.
Ukko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.
Merkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä...
Tieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.
Elävänleski.
Nuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin
hyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan
sellainen.
Siitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin
hymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut
surulliseksi.
Hänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole
surunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele.
Mutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät,
yhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.
Miehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän
kunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi
luullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen,
mustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa... kun karkasi tuon
toisen kanssa mailmaa kiertämään.
Eikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet.
Maantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli
ei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää
kieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.
Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä,
niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt
nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut,
vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä:
"minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".
Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin
hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut,
kokonainen vuosi.
Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on
aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo
nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen
sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka
aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.
Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan
putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön
kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään
harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen
aidallensa.
Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan...
Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi
kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien
ääret maan päälle ulottuvat.
Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa
tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina
kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra
tiesi, mitä kaikkia.
Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä
huomannut.
— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa
hihittivät.
Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi,
aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.
Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos
mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan
rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.
— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle
anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä
kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä
katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että,
olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi
annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.
— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.
Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa
varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.
* * * * *
Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen
ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä
iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.
— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.
— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.
— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.
— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.
— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo
tiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?
Pekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:
— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja
eläväinen.
-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat
sentään mennä asettamaan ristiä.
— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa
saan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä,
tuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni
sieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.
— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta
annan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.
Ei aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän
sinne kiipesi.
— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se
paikallensa on pantu.
— Tuoss' on, poikaseni!
Risti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun
vielä kerran katsahti maantielle päin.
Tuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt
kääntyvät kylään päin.
Pekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi
kävivät, silmät himmenivät.
— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?
Huumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:
— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?
Vanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:
— Pane kumpaan tahdot!
Ei ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin,
kolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.
Suin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti
alas, Pekka jo on maassa... ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.
Yhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen
torain huipulta hengetönnä.
Paras olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi
päähän!
Ääneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä
kauvan.
Kun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa
yhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei
kyyneliä.
Hän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä
ruumiisen ja meni tainnoksiin.
Mutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon
olkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:
— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.
Ja vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.
Tuo pakana suutari.
On levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo,
ettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin
hänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa
niistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan,
lieneekö edes milloinkaan ollut?
Mutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta
puolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.
Pitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta,
kummassakin kulmassa riippui "in natura" lampaankoivet tupsun asemasta
ja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli
ommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia
lintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko
Miskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen,
istuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.
Turkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut
säästänyt vaivaa eikä ainetta.
Mutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin
turkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes
puolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini
pannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve
maata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain
kurjia arki-tamineita.
Mutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä
kyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut,
vaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin,
pulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi
likaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten
vuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.
Mutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut
kuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä
hävittää... ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista
muuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet
ja hänen tavallinen lausetapansa: "otan turkit ylleni", ei ollut
menettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.
Tuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet.
Kun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä
vastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.
Tosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan
päiten "taivaan taaton suutariksi", kun hänellä ei ollut muita
työnantajia kuin ehkä itse isä Jumala.
Ukko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin,
teki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla
vaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: "mitä
talonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!"
Hän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään —
paitsi noita turkkejansa.
Ei saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle
lapsellensa Teresalle.
Ja mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón
ontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja
nokkosta.
Ei ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti,
päätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren
varatuomarin kanssa.
Tosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus... Vaikka
koko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi
sitä pitänyt tehdä.
Sen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun
muutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja
vanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin
murahtaen: "en tunne neittä", otti turkit yllensä naulasta ja läksi
kotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.
Sen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan
yhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi
varatuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli
"Palttinapaidan" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: "isä,
isä kulta!"
Ukko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli
edemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi
sydämmen sijassa.
Kaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla
käyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin
Teresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja
sitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus
täst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien
yhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut,
pyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä
noutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa
yöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on
hänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin;
sillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.
Mutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.
Jos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan
olisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi
myöskin perustanut koko seurakunnan onnen.
Sillä... meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä
tienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä
syystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei
edes kunnanhuonetta.
Eikä ihmekään, kun ei piirikunnan herroilla koskaan ole ollut
lemmityitä Majornokista; niihin paikkoihin ovat näet rakennuttaneet
maanteitä, minne heillä on ollut asiata.
Tuossa on esimerkiksi Csoltón maantie, tasainen kuin permanto; siitä
saavat kiittää Bitron Liisaa, kun taasen Karanesaljan kunta saa samasta
syystä kehua Juhana Verisen vaimon ihania kasvoja.
Semmoinenhan tämä mailma on, että kauniin naisen kasvot voivat antaa
koko paikkakunnalle somemman muodon.
Mutta Majornokin kylä teki poikkeuksen tällä kertaa.
Piirikunnan varamaamittari, joka piirsi maakarttaa, jätti, kuten
kerrotaan, siitä pois maantien. Komitaatin [komitaatti, kreivikunta;
vastaa johonkin määrin meidän läänejä. Suom.] esimiehet jo lupasivat
maksaa satakahdeksankymmentä floriinia setelirahaa läheiselle Hontvárin
komitaatille, jos tämä ottaisi rakentaaksensa maantien; mutta eipä se
siitä huolinut, vaikka olisi maksettukin. Kyllä vielä saa niskoillensa
kaikki haukkumiset ja kiroukset tuo jalo komitaatti Majornokin tien
tähden!