Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään
ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.
Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi
isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin
paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön
kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä
hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu
ja istahtanut lukemaan.
Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa
siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan
ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan
aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija
Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän
valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan
itseänsäkin.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua
puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.
Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle
eilen sanaa.
Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän
soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen
mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä
hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen
sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa,
kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.
Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä,
eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan,
sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija
Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi
koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt
mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.
Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua!
Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja
suloisia säveleitä!
Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat
tippua pitkin Maija Liisan poskia.
Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää
hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä
oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja
peloittavan synkäksi.
Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut
isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa
toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään
surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut
vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata
isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli
sittenkin niin valoisa.
Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen
häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän
ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.
Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän
kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan
kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.
Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun,
joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.
Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa
häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.
Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon,
että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa
olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla
tavalla kuvatessaan tuskiaan.
Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi?
Jonkun muunko, vai omaansako?
Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi
johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta
kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se
oli ulvontaa ja parkua.
Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille
oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja
kysyä.
Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka
viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut
hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut
otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä
ilmaisivat surua.
"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt
olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."
Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas,
ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut
häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata
suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.
Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut
minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"