"Oletko kuullut hänen soittoaan?"
"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota
hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."
Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että
Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin.
Minultakin on taivas suljettu."
Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.
Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata
henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka
kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi
hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun
tapaturmaisesti?"
Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut
sanoa.
Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen
murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen
uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes
hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä
olen."
Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua
jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.
"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia
sinua. Minä luulin, että _hän_ sitä halusi. Mutta ei hän sitä
halunnut. Vaan minä itse."
Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja
laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin
pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.
"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi
pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu
herätti kaikki taas eloon."
Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.
"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun
mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua
kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se
herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa
pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön,
joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut
lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan
hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"
Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.
"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi
omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta,
jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin
unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."
Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin
tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.
"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."
"Sen sinä sait siksi, että luulin _hänen_ sitä toivovan. Nyt tiedän
paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy
päästää minut vapaaksi!"
"Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut
vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin
elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista.
Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle."
Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä.
Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa.
Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan
häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi
ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin
pöydälle.
Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin
käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken
aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja
sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua
sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta
kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi
Sveniksi.
"Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä
mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua
päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön,
että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen
minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä
minun kanssani?"
Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli
niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven
jatkoi:
"Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi
halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun
olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki
se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään
verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani.
Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen
luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden
vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä
ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni
tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että
rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut
sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä
sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo
parantuneeni."
Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis
vastaamaan, jatkoi hän:
"Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut
soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas
ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt
mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki
oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen
ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi,
Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit
vaimokseni."
Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen.
Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas,
ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen
kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta
sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa
Svenin rinnalla ja auttaa häntä.
"Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän
sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää
jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin
rakastat minua. Kuinka minä voisin -- --"
Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät
hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän,
"mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on
se, jollen saa seurata ja auttaa häntä."
"Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja
huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää
sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa
kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut,
että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan."
Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä
apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä
huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä.
Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan
omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri
valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta
aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan.
Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen
silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä
tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen
säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin
niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle
valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä.
Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka,
raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas?
Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli
neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet
tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle
täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime
vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä
onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja
hoitaa häntä!"
Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos
hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi,
että juuri tuollainen koti puuttui häneltä!
Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä,
joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni.
"Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan,
että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä."
Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän
hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää
häntä, mutta hän ei löytänyt niitä.
"Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole
niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat
omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa
ruohoa? Etkö tahtoisi. --"
Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat
häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista,
jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä
tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt
hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle.
Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää
astuisi hänen tielleen.
Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt
Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija
Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen
oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt
mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota
hakeakseen viulua.
Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi
paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään.
Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu
oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina.
Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän
soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle
itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja
virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä
yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja
auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin,
joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen
nuoruutensa aikana.
Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että
hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua
jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa
onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi
ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu
omasta kodistaan.
Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää
Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli
kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt,
mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa.
Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin
sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi
vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas
entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti.
Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään.
"Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi!
Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta
äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen.
Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa
uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä
voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken,
ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit
olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden
teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan
koettaa...!"
Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha
pahenee vain seitsenkertaisesti."
Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei
tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan
voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani
soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta
viimeisen pyyntöni."
Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän,
miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä
teen sittenkin sinulle mieliksi."
Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua,
rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!"
Kun Liljecrona otti käteensä viulun, oli hänen otsalleen kohonnut
jo synkkä, onnettomuutta uhkaava pilvi. Ja kun hän alkoi liikuttaa
jousta, kajahtivat säveleet yhtä sekavina ja sorahtelevina kuin
äskenkin.
Hän silmäsi Maija Liisaan ikäänkuin moittien häntä siitä, että hän
oli viekoitellut hänet tähän uuteen kurjuuteen.
Maija Liisan sydän sykki, jotta hän oli aivan menehtyä, mutta hän ei
tahtonut näyttää pelkoaan. Hän seisoi paikoillaan ikkunassa, ja hän
pakoitti huulensa hymyyn, joka ilmaisi toivoa ja iloa.
Ja kas, nyt soitto kuulosti jo vähemmän tuskalliselta ja
epätoivoiselta! Nyt valoa tunkeutui pilvien lomista esiin, nyt
murtuivat vankilan muurit, nyt kahleet katkesivat, jotka olivat
sitoneet sielua.
Suurella vauhdilla säveleet kohosivat ylöspäin, mutta painuivat heti
taas alas. Syttyi kova taistelu. Säveleet olivat niin painuksissa,
ettei olisi uskonut niiden jaksavan enää kohota. Mutta samalla ne
nousivatkin yläilmoihin. Nousivat ja laskeutuivat, nousivat ja
laskeutuivat. Mutta äkkiä ne kohosivat ikäänkuin enkelien siivillä
yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ne kiitivät taivasta kohti riemulla
ja ilolla, ne kohosivat korkeammalle kaikkia maallisia ajatuksia ja
ääniä, aina kirkkaimpaan avaruuteen saakka. Taivas aukeni, ja ne
yrittivät tulkita autuutta.
Liljecrona laski äkisti jousen alas. Hänen voimansa loppuivat.
Säveleet olivat kohonneet niin korkealle, että hänen silmiään
häikäisi kaikki valo ja loisto ja ihanuus.
Hän silmäsi Maija Liisaan. Kyyneleet kiilsivät suurina ja raskaina
Maija Liisan silmissä, ja hän oli pannut kätensä ristiin. Hänen
kasvonsa olivat kirkastuneet. Hän ei ollut alhaalla maan päällä. Hän
oli seurannut mukana tuolla taivaanretkellä.
Sven hengitti kiivaasti. Ei, Maija Liisa ei ollut vain seurannut
hänen mukanaan, hän oli kiitänyt hänen edellään! Svenin soitto ei
ollut nostanut häntä niin korkealle, vaan Maija Liisan rakkaus, se
oli vapauttanut hänet itsensä pimeyden vallasta.
Hänestä tuntui ikäänkuin se voisi vapauttaa hänet kaikesta elämän
pimeydestä. Se saattoi voittaa kaiken tuskan ja epätoivon.
Sven veti Maija Liisan kädet puoleensa ja suuteli niitä.
"Olitko nyt oikeassa kodissasi?" kuiskasi hän. "Maija Liisa, armaani!
Siten en ole koskaan ennen soittanut. Sinä se olit, sinun rakkautesi.
Minä en itse soittanut."
"Koitukoon se onnettomuudeksesi tai onneksesi, mutta nyt minun täytyy
jäädä tänne. Sinun täytyy auttaa minua ja pidättää minua täällä."
Kaikki hiljeni niin ihmeellisesti puutarhassa, jossa omenakukat
kaareutuivat ikäänkuin morsiusteltaksi noiden molempien nuorten
ihmisten päiden yläpuolella.