Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei
ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut
kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös
valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin
heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira
vaikenemaan.
Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen.
Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira
vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen
sisään.
Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan
varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt,
kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika
astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä
ei näkynyt missään.
Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat
järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat
leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei
ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan
valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto,
ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.
Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja
olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa
ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan.
Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä.
Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla
talvitaivaalla.
Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä,
mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä
näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin
hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan
puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton
alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo
näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin
huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka
alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa.
Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen,
ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja
kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja
vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.
Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja
tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee
ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat
itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.
Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä
olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen
vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka
rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa,
kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat
rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia
voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki
kuntoon.
Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista
tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin
lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi
ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen
tuli ajatelleeksi koiraa.
Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut,
oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.
Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut
toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän
eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään
luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina
sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan
sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.
Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä
hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään
helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä
oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.
Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin
kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja
ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin,
mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli
kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja
soljet kengissä.
Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset,
hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä.
Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat
varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja
tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan
vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni
ja pyörähtivät ympäri.
Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli
varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä.
Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin
ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja
jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni
ja siro!
Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat.
Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja
miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään
vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja
iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle
tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.
Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein
uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein
viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään
lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan
sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt
hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka
valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.
Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan
vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.
Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui
valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo
toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla
huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli
sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan,
ja hän kiiruhti taas eteiseen.
Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli
kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta
kamarista, jossa pappi asui.
Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä
nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.
Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja
sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika
kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja
samassa kuullut raskaan kolinan.
Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy
muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän,
"mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".
Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun
hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.
Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.
"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi
pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.
Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen
jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua
hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi
kuulla meitä."
Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen
kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli
ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut
kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli
tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut
painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.
Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat
vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne
hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa
lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."
Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi
he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän
halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."