Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen
aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.
Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten
jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa
ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja
poimimassa.
Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan
hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään
Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin
tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan
luona eikä myöhemminkään.
Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä
Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla,
kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa
leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt
maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui
suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä
kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.
He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät
he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa
ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta
tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut
häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi,
että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän
näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin
suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.
Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla
katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen
tulleen sieltä.
Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli
mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä
kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä
Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi
tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut
hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.
Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi
odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön!
Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda
mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi
varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä
ehdoituksesta.
Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija
Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös
paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle
seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan
varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.
Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei
ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että
liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen
täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten
hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että
hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta
häneen.
Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi
suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt
rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt
sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka
ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti
myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.
Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta
hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen
sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.
Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja
järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi
hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori
Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin..."
Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän.
"Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota
hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä
en jatka puhettani."
Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan
Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole
vähintäkään toivoa."
"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä
neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille
sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten,
ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko
mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje
postiin vai repiä se rikki?"
Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta
sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän
yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin
tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan,
jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on
tullut?"
"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni,
jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs
nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa
haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa
häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa
lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan
tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa,
eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa,
samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran,
joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen
silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän,
huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti
paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja
kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli
aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman
miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän
yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille
kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko
tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda
onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun
häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi
mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan
morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle
kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea
ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi
ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä
nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää
sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli
välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."
Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan
polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu
Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.
Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin
syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija
Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi
hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli!
Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja
viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut
häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi:
"Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen
pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."
Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän
suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään
aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen
pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.
Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin
kukaan seurasi hänen jälkeensä.
Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta
oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko
kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja
heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan.
Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan
Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla
oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut
niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut
yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.
Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen
hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä.
Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa,
ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona
oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan
kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija
Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.
Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut
kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut
häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua
keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla
tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.
Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan?
Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!
Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä
kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut
tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt
koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut
antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana
liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta
hänestä.
Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi
hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut
enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle,
joka oli opettanut häntä rakastamaan.
Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa
hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän
seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.
Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan
tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen,
vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä
leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän,
mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen
kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija
Liisaakin hänen puoleensa.
Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen,
mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt
esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset
kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että
hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt
heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää
itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat,
ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija
Liisa rakasti häntä -- saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin
sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin
häntä?