SYYTÖS.

Kaikki ihmiset Lövdalassa olivat hirveän uteliaita. Ajatelkaahan,

Henriksbergin isännöitsijä oli tullut hevosella taloon yhdessä

erään naisen kanssa, jota ei kukaan tuntenut, eivätkä he menneet

sisään saliin, niinkuin muilla vierailla oli tapana tehdä taloon

tullessansa, vaan astuivat suoraan papin huoneeseen ja puhuivat yksin

hänen kanssaan monta tuntia!

Yhtä vähän ei pappilanrouva kuin pappilanneiti tai emännöitsijä tai

joku palvelustytöistäkään voinut keksiä, mitä asiaa heillä saattoi

olla. Kamarineitsyt, joka oli auttanut heidät alas ajopeleistä, oli

huomannut, että he näyttivät vakavilta ja alakuloisilta, mutta muuta

hän ei myöskään voinut kertoa.

Pappilanrouva kävi käsitöineen koetteeksi istumaan vieraskamariin.

Vieraskamari oli papin huoneen vieressä, ja jos hän olisi saanut

istua siellä rauhassa, niin hän olisi hyvinkin pian päässyt vieraiden

asian perille. Mutta tuskin hän oli istunut siellä pari minuuttia,

niin pappi raoitti ovea ja pyysi häntä menemään toiseen huoneeseen.

Hän lupasi kyllä aikoinaan itse ilmaista hänelle vieraiden asian.

Vieraat olivat tulleet niin varhain iltapuolella, että pappilanrouva

pelkäsi heidän jääneen ilman päivällistä. Hän lähetti kamarineitsyen

sisään kysymään isäkullalta, pitäisikö hänen valmistaa heille

päivällisruokaa, mutta kamarineitsyt palasi takaisin sillä tiedolla,

etteivät he halunneet mitään.

Niinkauan kuin palvelijatar oli ollut huoneessa, ei kukaan ollut

sanonut sanaakaan. Eipä hän takaisin tullessaan voinut kertoa muuta,

kuin että vieras nainen oli pyyhkinyt silmiään, ikäänkuin hän olisi

itkenyt.

Renki, joka oli kyydittänyt heitä, kutsuttiin keittiöön syömään.

Hän oli halukas kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta se ei ollut

kovinkaan paljon. Tuota rouvaa ei hän ollut ennen nähnyt. Rouva oli

saapunut eilen illalla jalkaisin Henriksbergiin ja pyytänyt saada

puhutella isännöitsijää. Varhain aamulla oli isännöitsijä itse tullut

talliin ja pyytänyt kyytiä Lövdalaan. Isännöitsijä oli sellainen,

että hän saattoi olla vaiti viikkokausia, eikä hän nyt matkan

varrella ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Pappilanrouva ei voinut,

vieraitten tultua taloon, istua hiljaa työnsä ääressä, vaan hän kulki

toisesta huoneesta toiseen. Vihdoin hän käski pikkupiian mukanaan

saliin ja kysyi oliko hän kertonut kellekään, että hän opetti

pappilanrouvaa lukemaan ja kirjoittamaan.

Eihän tuo olisi ollut vaarallista, vaikka hän olisi siitä puhunutkin,

jatkoi pappilanrouva. Mutta hänen mielestään oli niin hauskaa

yllättää pastoria sillä, että hän osasi lukea hänen kirjojansa, ja

siksi oli parasta, että pikkupiika pitäisi tuon asian vielä vähän

aikaa salassa.

Pikkupiika rauhoitti häntä, sillä hän ei ollut kertonut siitä

kellekään. Ja pikkupiika tuumi itsekseen, ettei hänen mielensä edes

koskaan ollut tehnytkään kertoa noista kirjoitusharjoituksista yhtä

vähän papille kuin kellekään muulle. Vaikeampi hänen oli salata

toista asiaa. Hän ei voinut käsittää, miksi pappilanneiti niin

ankarasti oli kieltänyt häntä kertomasta papille, millä tavalla

emintimä kohteli tytärpuoltaan. Mitäpä se olisi tehnyt, vaikka pappi

olisikin saanut tietää, millainen noita-akka hänen vaimonsa oli?

Maija Liisa koko talossa oli kaikkein vähimmin utelias. Viime aikoina

hän oli ollut aivan kuin typertynyt. Hän ei voinut iloita eikä tulla

pahoilleen mistään, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, miten hänen

itsensä kävi. Hän luuli, ettei emintimä lakkaisi häntä kiusaamasta,

ennenkuin hän saisi hänet sairaaksi. Mutta eihän silläkään ollut

väliä. Kaikkein vähimmin hän pelkäsi kuolemaa. Silloin hän saisi

ainakin levätä rauhassa.

Pappilanneiti oli kangasta kutomassa, kun pikkupiika tuli hänelle

kertomaan, että Henriksbergin isännöitsijä oli saapunut Lövdalaan,

ja pappilanneiti keskeytti vain hetkeksi työnsä. "Henriksbergin

isännöitsijä" -- tuo nimi kuului aivan vieraalta hänen korvissaan.

Voisiko hänen tulonsa merkitä hänelle mitään? Jos se olisi tapahtunut

talvella, niin hän olisi odottanut vaikka mitä hänen tulonsa

johdosta, mutta nyt...

Kun kello oli viisi, soitti pappi kelloa ja pyysi, että tuotaisiin

tarjottimella voita ja leipää sekä kolme lasia maitoa vieraskamariin.

Koska hän erityisesti oli sanonut kolme lasia, niin ymmärsi

pappilanrouva siitä, ettei hänen pitänyt tulla sisään seuraa

pitämään, vaan hän jäi saliin ompelemaan, kunnes hän kuuli, että

pappi vieraittensa kanssa oli mennyt vieraskamariin. Silloin hän

laski syrjään ompelunsa ja läksi keittiöön.

"Tule tänne!" sanoi hän pikkupiialle. "Minun pitäisi saada pastorin

pyhävaatteet harjattaviksi, sillä huomennahan on sunnuntai, mutta en

ole voinut päästä huoneeseen. Koetetaanpa voimmeko päästä sinne sillä

välin, kuin he syövät illallista."

He astuivat varpaillaan eteisen läpi, ja pappilanrouva avasi papin

huoneen oven niin hiljaa, ettei hän mitenkään voinut häiritä

vieraskamarissa olijoita. Yhtä varovaisesti hän aukaisi myös

vaatekaapin oven.

"Astu kaappiin", kuiskasi hän pikkupiialle, "mutta ole aivan hiljaa!"

Pikkupiika astui kaappiin, mutta samassa työnsi pappilanrouva oven

kiinni. "He tulevat! Saat jäädä sinne siksi aikaa!" sanoi hän

ovenraosta. Ja pikkupiika kuuli, että rouva hiipi pois.

Pikkupiika jäi tietenkin liikkumatta seisomaan paikalleen, vaikkeivät

toiset tulleet huoneeseen ennenkuin hyvän aikaa myöhemmin.

Mutta jos pappilanrouva oli sulkenut pikkupiian kaappiin siinä

tarkoituksessa, että hän saisi urkituksi vieraiden asian, niin

oli hän nähnyt turhaa vaivaa. Sillä nyt kutsutti pappi sekä hänet

että pappilanneiden huoneeseensa, vieläpä lähetettiin vanhaa Beata

rouvaakin hakemaan panimorakennuksesta.

Kun he tulivat sisään, seisoi Henriksbergin isännöitsijä kädet

ristissä rinnalla nojautuen papin suureen kirjahyllyyn, ja nainen,

joka oli seurannut hänen mukanaan, istui pienessä nurkkasohvassa.

Nainen oli herrasvaatteissa, mutta hänen kätensä olivat kovin suuret

ja karheat hienon naisen käsiksi. Hän oli nuori, ja olisi ollut

kauniskin, jollei hän olisi ollut niin itkettynyt, että kasvot olivat

aivan punaisia täpliä täynnä.

Pappi nousi ylös ja esitti vieraat jokaiselle vuorossansa. Tämä

tässä, sanoi hän, on pastorska Liljecrona, Finnerudin pastorin

rouva. Ja tämä on hänen lankonsa, tehtaanisännöitsijä Liljecrona

Henriksbergistä.

Sen enempää ei sanottu ennenkuin pappilanrouva ja Beata rouva

olivat istuneet papin suuriin nojatuoleihin ja pappilanneiti käynyt

kirjoituspöydän vieressä olevalle jakkaralle, missä hän aina ennen,

oleskellessaan alituisesti isäkullan huoneessa, oli istunut.

Kaikki tunsivat, että ukkosta oli ilmassa, mutta ei kukaan tiennyt,

ketä sen oli määrä kohdata, ennenkuin pappi kääntyi suoraan Maija

Liisan puoleen.

"Sinä kai jo tunnet kaikki rouva Liljecronan asiat, vai mitä?" sanoi

hän.

Maija Liisan silmät olivat maahan luotuina. Hän ei uskaltanut katsoa

isäkultaan. Heti tullessaan huoneeseen hän oli huomannut, että

hänelle oli tapahtunut jotakin hirveää. "Nyt se on tapahtunut, mikä

tekee lopun isästä", tuumi hän. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan,

ja hän ähki joka sanan välissä. Maija Liisa oli tullut niin

levottomaksi hänen tähtensä, että koko hänen välinpitämättömyytensä

ja haluttomuutensa oli kadonnut. Hänen kätensä olivat ruvenneet

vapisemaan, ja hänen täytyi purra hampaansa yhteen, jotta ne eivät

kalisisi. Hän odotti, että isäkulta saisi halvauksen ja kaatuisi

kuolleena maahan hänen eteensä.

Mutta isäkulta odotti hänen vastaustaan, ja vihdoin hän sai sen

verran hillityksi pelästystään, että hän saattoi jokseenkin

levollisella äänellä sanoa: "Isäkulta, minä en ole koskaan ennen

nähnyt pastorinrouvaa. Minä en ymmärrä, mitä isäkulta tarkoittaa."

Isäkulta kohautti olkapäitään. Ehkäpä Maija Liisa ymmärsi häntä

paremmin jos hän sanoi hänelle, että tämä sama rouva oli ollut useita

vuosia pastori Liljecronan emännöitsijänä?

Isäkullan ääni kuulosti niin kummalliselta, siinä oli jotakin

halveksivaa ja ärtynyttä. Maija Liisa pakoittautui katsomaan häneen.

Isäkullan kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja tumma puna

lävähti kerta kerralta hänen kasvojensa yli. Maija Liisa käsitti,

että isäkulta oli hyvin onneton jostakin asiasta, mutta samalla myös

kovasti suuttunut. Ja vaikkei hän lainkaan voinut ymmärtää mistä se

johtui, niin huomasi hän aivan selvästi, että isäkulta oli juuri

häneen suuttunut.

Maija Liisa nousi heti paikalla ylös pieneltä jakkaralta ja asettui

solakkana ja suorana isäkullan eteen seisomaan voidakseen ikäänkuin

paremmin puolustautua.

"Kyllä kai isäkulta huomaa, etten minä siitäkään tule entistä

viisaammaksi."

Näyttipä siltä, kuin ei isäkulta olisi odottanut tuollaista

itsepäisyyttä. Tiesihän hän, että Maija Liisa tunsi koko tuon jutun,

mutta koska hän tahtoi kuulla sen vielä uudestaan, niin saattoihan

hän sen kertoakin omalla tavallaan. Ehkäpä Svanskogin täti ei ollut

esittänyt asiaa aivan oikeassa valossa.

Maija Liisa uskalsi keskeyttää isäkultaa. Svanskogin täti oli puhunut

paljonkin pastori Liljecronasta, mutta hän ei ollut sanallakaan

maininnut hänen emännöitsijäänsä.

Isäkulta torjui kädellään. Yhdentekevää, oliko täti vai joku toinen

kertonut hänelle tuon juorun. Joka tapauksessa hän tiesi, että

joku nainen siinä pelissä oli ollut, sillä naiset aina sättivät

pahimmin toisiansa. Jos joku mies olisi kertonut tuon asian, niin

hän olisi sanonut samalla, että ensin oli parasta asettua ihmisen

olosuhteisiin, ennenkuin tuomitsi häntä. Kuinka moni, iloitessaan

siitä, että pastori Liljecrona oli pysynyt niin kauan suomalaisten

parissa ja toiminut heidän valistukseksensa, oli ottanut huomioon

sen, millaisissa oloissa hän oikeastaan eli? Vasta tänään isäkulta

oli kuullut, että hän asui savupirtissä, ja että hänen palkkansa

tuskin oli kohonnut sataan taalariinkaan. Kuinka vaikea olikaan

silloin sen henkilön, joka hoiti hänen taloaan, pitää loitolla

pahinta puutetta! Eihän siinä vain kudottu hänen vaatteitaan, vaan

ommeltiin ne myöskin. Paimennettiin hänen lehmiään ja lampaitaan

metsässä, ja kaikkina niinä vuosina, jolloin oltiin hänen

palveluksessaan, tehtiin hänelle paljon enemmän hyötyä kuin mitä joku

hemmoiteltu herraskartanon mamseli saattoi mielessään kuvitellakaan.

Saatettiinpa lukea omaksi ansioksi sekin, että pastori Liljecrona oli

voinut tehdä niin paljon hyvää tuolla kaukaisella seudulla.

Pappilanneiti alkoi tulla hiukan ärtyisäksi, hänkin. Miksi isäkulta

oli suuttunut? Luuliko hän, että hän oli koettanut viekoitella

puoleensa pastori Liljecronan, heidän tavatessaan toisensa

Svanskogissa? Ei suinkaan puhuminen hänen kanssaan kuitenkaan ollut

kiellettyä! Mutta hän hillitsi mieltään ja pyysi isäkultaa vain

uskomaan, ettei hän eläissään ollut kuullut sanaakaan koko tästä

asiasta.

Isä kulta hypisti kärsimättömästi pientä kokoonkäärittyä kirjelippua,

joka oli hänen edessään pöydällä.

Omituistahan se oli, että Maija Liisa oli saanut selkoa pastori

Liljecronan ja hänen emännöitsijänsä välisestä suhteesta, koska

sitä oli pidetty niin salassa, ettei edes hänen veljellään ollut

siitä vihiä ennenkuin nyt naimisen jälkeen. Mutta kun hän oli

saanut sen kuulla, niin kuinka hän oli voinut olla niin nopsa häntä

tuomitsemaan? Eikö hän voinut ymmärtää sitä, että toisella oli

pyhä oikeus häneen? Vaikkei hän olisi ollutkaan hänen laillinen

vaimonsa, ja vaikka hän olikin alhaista säätyä, niin ei kaikkein

kylmäsydämisimmänkään ihmisen olisi pitänyt kadehtia naista, joka oli

osoittanut niin suurta uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta.

Pappilanneiti pyysi vieläkin kerran isäkultaa suomaan hänelle

anteeksi, mutta hän ei tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt.

Selvästi saattoi huomata, kuinka isäkultaa harmitti se seikka, että

hänen piti antaa niin paljon selityksiä. Suuria hikikarpaloita alkoi

ilmestyä hänen otsalleen.

Jollei Maija Liisa tiennyt sitä ennestään, niin saattoi hän nyt

sanoa hänelle, että pastori useita vuosia sitten oli luvannut

naida sen naisen, joka nyt oli hänen vaimonsa. Oli päätetty mennä

naimisiin heti, kun pastori saisi vain sellaisen aseman, että hän

voisi elättää vaimoansa eikä olisi pakoitettu vaatimaan häneltä enää

palvelijattaren töitä. Ei ollut vähintäkään syytä epäillä, ettei

hän pitäisi lupaustansa, ennenkuin vasta tänä vuonna, heti joulun

jälkeen. Pastori Liljecrona oli silloin ollut pienellä matkalla --

niinkuin sanottiin, tavataksensa veljeään. Hän ei ollut matkustanut

sen pitemmälle kuin Svanskogin kestikievaritaloon, mutta kotiin

palattuaan hän oli aivan muuttunut. Hän oli synkkämielinen, levoton

eikä puhunut enää koko naimisesta. Silloin otettiin selkoa siitä,

kenen hän oli Svanskogissa tavannut.

Isäkulta kääntyi nyt suoraan Maija Liisan puoleen. "Ehket sinä edes

tiedä, kenen hän siellä tapasi?"

"Isäkulta, kyllä minä tiedän, että hän tapasi minut. Pastori

Liljecrona puhui hyvin ystävällisesti ja luonnollisesti minun

kanssani, aivan kuin hyvä veli."

Taaskin teki isäkulta liikkeen kädellään, ikäänkuin Maija Liisan

itsepäisyys olisi saattanut hänet aivan epätoivoon.

"Voihan se olla, ettei pastori Liljecrona silloin sinua kosinutkaan,

mutta et sinä siltä tainnut olla epätietoinen hänen tunteistaan. Et

suinkaan sinä muuten olisi lähettänyt tätä kirjettä..."

Maija Liisa keskeytti isäkullan puheen aivan kursailematta.

"Isäkulta, minä en ole kirjoittanut pastori Liljecronalle! Jos

pastorinrouva sanoo jotakin sellaista..."

"Ei ole puhettakaan mistään kirjeestä pastori Liljecronalle, vaan

hänen emännöitsijällensä."

"Vai niin, hänen emännöitsijälleenkö!" Pappilanneiden ääni kuului nyt

yhtä suuttuneelta ja halveksivalta kuin isäkullankin. "Vai niin, vai

onko isäkulta saanut kuulla, että minä olen kirjoittanut hänelle!

Ehkäpä minä pyysin häntä luovuttamaan pastori Liljecronan minulle?"

Isäkulta katsoi kylmästi Maija Liisaan. "Sinä siis sittenkin tiedät,

mitä olet kirjoittanut", sanoi hän.

Mutta pappilanneiti suuttui nyt toden teolla. Hän ei ajatellut enää,

että hänen olisi pitänyt säästää isäkultaa, vaan ainoastaan itsensä

puolustamista, ja nyt hän tahtoi kuulla koko asian alusta aikain.

"Isäkulta, onko minun nimeni tuon kirjeen alla?"

"Ei, sen alla ei ole mitään nimeä, mutta se on lähetetty Finnerudiin

ja sen mukana seurasivat sellaiset terveiset sinun tädiltäsi

Svanskogista, että kirje oli pastori Liljecronan emännöitsijälle ja

että se oli lähetetty Lövdalasta."

Isäkulta hämmästyi varmaan, kun Maija Liisa ei antanut sittenkään

myöten, vaikka hän toi esiin sellaisen todistuksen, vaan jatkoi vain

kyselyään.

"Isäkulta, kerro mitä muuta minä vielä olen tehnyt! Sitä on hauska

kuulla. En minä voi kaikkea arvata itse."

"Mitäkö muuta sinä olet tehnyt!" Isäkulta iski nyrkkinsä pöytään.

"Eikö siinä kyllin, että olet kirjoittanut tuon kirjeen, että olet

koettanut saada pauloihisi miehen, joka on toisen oma ja että olet

loukannut naista, joka on vain rakkaudesta tehnyt syntiä? Mitäkö

sinä olet tehnyt? Sinä olet saattanut epätoivoon tuon toisen naisen,

jotta hän tuskassaan tekee kaikkein suurimman hulluuden. Hän lähtee

näet Karlstadiin piispan puheille, kertoo hänelle koko jutun ja

pyytää hänen apuaan. Silloin piispa rupee ajamaan hänen asiaansa

ja kirjoittaa Liljecronalle, että koska hän on aikeissa astua niin

suureen virkaan, niin täytyy hänen asettaa itselleen myös suurempia

vaatimuksia. Hän sanoo hänelle, ettei hän voi tulla nimitetyksi

kirkkoherraksi, ennenkuin hän on tyydyttävällä tavalla järjestänyt

yksityiset asiansa. Varmaan piispa kirjoitti niin lempeästi ja

viisaasti kuin suinkin, mutta pastori Liljecrona on ylpeä ja kiivas

mies. Hän loukkaantui syvästi. Jollei asiaan olisi koskettu, niin

varmaan hänen hyvä sydämensä olisi voittanut. Satunnainen intohimo,

jonka valtaan hän oli joutunut, olisi varmaankin sammunut, ja hän

olisi vapaasta tahdostaan seurannut velvollisuudentunnon ääntä.

Mutta nyt kun häntä pakoitetaan, joutuu hän epätoivoon, ja hänen

vihansa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jolla on niin suuri

oikeus hänen rakkauteensa. Aluksi hän ei kuitenkaan päästä vihaansa

ilmi, yhtä vähän kuin hän sanallakaan mainitsee piispan kirjettä.

Mutta eräänä päivänä, noin kuukausi sen jälkeen kuin hän oli saanut

kirjeen, menee hän talliin, valjastaa hevosensa, ajaa oven eteen

ja kysyy, tahdotaanko tulla vähän matkaa mukaan ajelemaan. Hänen

pyyntönsä käsitetään suureksi ystävällisyydeksi, jommoiseen ei enää

olla tottuneita. Noustaan kiireesti ylös, riistetään huivi päähän,

käydään lyhyessä arkiturkissa ja tavallisissa kengissä rekeen

istumaan, aivan sellaisena kuin ollaan. Reki lähtee liikkeelle aika

vauhdilla. Ajetaan muutamien suurempien talojen ohi. Tosin ne ovat

vain suomalaisten savupirttejä; mutta hävetään sittenkin arkipukua

ja pyritään pois reestä ja tahdotaan kotiin. Vaan ei! Ajaja ei

tahdo pysähdyttää. Koetetaan tyyntyä, tie kulkee asumattoman metsän

halki, ja vauhti vain kiihtyy. Nyt joudutaan pelon valtaan ja

pyritään jälleen pois. Kovalla äänellä ja vihaisin katsein selitetään

silloin, että ollaan häämatkalla. Ollaan menossa Västmarkenin

pappilaan vihittäviksi. Luullaan tätä vain pilanteoksi ja pysytellään

vielä hetken aikaa paikoillaan, mutta pyritään sitten jälleen

pois reestä. Silloin hevonen pysähdytetään äkkiä, ja ilmoitetaan,

että on valta lähteä reestä, jos haluttaa, mutta jos sen tekee,

niin ei vihkimisestä koskaan tule mitään. Pastori on nyt menossa

Västmarkeniin vihkimistä varten, mutta jollei hän tahdo käyttää

hyväkseen tätä tilaisuutta, niin toista ei hänelle enää tarjota.

Selitetään, että vihkiminen on mahdoton, koska ei ole kuulutettukaan.

Pastori ilmoittaa silloin, että hän on antanut hänen tietämättään

kuuluttaa hänen kotipitäjässään. Kaikki tämä sanotaan niin

peloittavilla ilmeillä ja eleillä, että vähällä ollaan lähteä pois

reestä. Mutta samassa johtuu mieleen, että siitä koko elämän onni

voisi turmeltua, ja jäädään siis paikoilleen. Kaiken matkaa on mieli

kahden vaiheilla, sillä kuinka voisi olla muuta kuin vihattu, kun

tällä tavalla pakoitetaan vihille, ilman kunnollista hääpukuakaan.

Vielä vihkituolissakin aiotaan vastata kieltävästi, mutta se jää

sittenkin tekemättä. Sillä ei hennota luovuttaa armasta toiselle,

joka on kirjoittanut tuon kirjeen, kirjoittanut nuo inhottavat

rivit, jotka ovat syynä koko onnettomuuteen. Ehkäpä myös toivotaan,

että aika voisi lauhduttaa tämän vihan ja että entinen onni voisi

palata takaisin ja sovittaa kaikki. Mutta siinä suhteessa erehdytään

kokonaan, sillä ollaan todellakin niin vihattu, että suorastaan

kauhistuttaa. Tulee tiedoksi, että mies on tehnyt päätöksensä ja

kieltäytynyt ottamasta vastaan suurta virkapaikkaa. Käy selville,

että hän on tehnyt sen vain siksi, että olisi pakko edelleen raataa

köyhyydessä. Ei suoda toiselle parempaa oloa eikä kunnioitettua

asemaa. Mutta ei siinä kyllin. Pian käy esille vielä paljoa

pahempaakin, hän koettaa näet kaikella tavalla turmella itseään,

alkaa juoda aivan tolkuttomasti, voimatta hillitä itseään. Pyydetään

ja rukoillaan, mutta ei mikään auta. On mahdotonta enää salata

itseltään sitäkään, ettei hänellä enää ole mitään iloa elämästä.

Hän ei välitä enää edes köyhistä seurakuntalaisistaan. Hän tahtoo

joutua rappiolle, mennä kokonaan hukkaan. -- Kas, tuolla tavalla on

kaunis elämänura keskeytynyt, hyvä mies muuttunut petoeläimeksi! Ja

kaikkeen tähän on vain typerän tytön ajattelemattomuus syynä! Tokko

hän nyt ymmärtää, mitä hän on tehnyt? Tokkopa hän ennen kaikkea

käsittää sen, että hänen olisi nyt parasta myöntää kirjoittaneensa

tuon kirjeen ajattelemattoman rakkaushuumeen vallassa? Sillä jos hän

ei sitä myönnä, niin pakoittaa hän isäänsä luulemaan, että hän on

kirjoittanut sen pirullisessa aikeessa syöstä Liljecrona turmioon,

jotta joku toinen, häntä lähempänä oleva henkilö, voisi päästä

Sjöskogaan. Ja silloin ei mikään anteeksianto ole mahdollinen,

silloin hän ei ansaitse enää olla minun tyttärenikään."

Koko tämän puheen aikana Maija Liisa tuumi, millähän tavalla

hän voisi saada isäkullan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut

kirjoittanut kirjettä. Ah, jospa hän jossakin muussa tilaisuudessa

olisi kuullut tämän kertomuksen yhtä kaunopuheliaasti esitettynä,

niin kuinka se olisikaan liikuttanut häntä! Mutta nyt hän ajatteli

vain sitä vääryyttä, jota hänelle itselleen tehtiin, eikä yksin

isäkulta, vaan toisetkin. Ei hän kuitenkaan ajatellut nyt tuota vaimo

parkaa, vaan miestä, joka yhdessä hänen kanssaan oli tullut häntä

syyttämään. Hänkin siis uskoi tähän syytökseen. Hän luuli, että Maija

Liisa oli kirjoittanut tuon kirjeen saadakseen valtaansa miehen, joka

oli toisen oma.

Maija Liisa käänsi katseensa äkkiä pois isäkullasta ja katsoi

Liljecronaan.

Liljecrona ei ollut katsellut Maija Liisaa, mutta hän hätkähti

kuitenkin, ikäänkuin hän olisi tuntenut hänen katseensa. Hän näytti

hyvin surulliselta, mutta äkkiä ystävällinen hymyily kirkasti hänen

kasvojansa. Hän iski rauhoittavasti silmää Maija Liisalle, aivankuin

lapselle, joka on tehnyt jonkun hullutuksen, ja ikäänkuin pyysi häntä

tyyntymään, sillä mikään suuri vaara ei ollut kysymyksessä. Sitten

hän katsoi heti taas poispäin.

Maija Liisa kääntyi kärsimättömänä pois hänestä, ja sillä välin kuin

isäkulta vielä puhui, etsi hän katseillaan isoäitiä.

Isoäidin silmissä oli vakava katse ja melkein sama ilme kuin

Liljecronallakin. Isoäiti tuumi varmaan samoin kuin hänkin: "Älä

pelkää, vaan rauhoitu!" Mutta isoäiti käänsi heti sen jälkeen

katseensa muualle, samalle taholle kuin Liljecronakin.

Silloin Maija Liisa katsoi myös sinne, mihin nämät toiset ja huomasi,

että kumpikin tarkasteli äitikultaa.

Äitikulta näytti kovin kiihtyneeltä. Hän oli kalpeampi kuin lumi,

ja ilme hänen silmissään oli aivan sekava, samoinkuin sinä aamuna,

jolloin Maija Liisa näki hänet ensi kertaa. Aivan selvästi saattoi

huomata, että äitikulta oli hirveän kauhun vallassa. --

Olikohan äitikulta kirjoittanut tuon kirjeen, tuumi Maija Liisa

hetken aikaa, mutta hän luopui tuosta ajatuksesta, sillä eihän

äitikulta osannut kirjoittaa. Kumma se ei ollut myöskään, että

äitikultaa peloitti, sillä isäkultahan oli tavattoman kiihoittunut.

Olihan hänellä täysi syy pelätä, että asia loppuisi pahasti.

Olipa todellakin hyvä, että Maija Liisa oli sattunut vilkaisemaan

äitikultaan, sillä sen kautta hän jälleen muisti, että hänen täytyi

olla varovainen eikä ärsyttää liiaksi isäkultaa. Hän kuunteli nyt

ääneti isäkultaa loppuun saakka, ja kun tämä lopuksi huudahti, ettei

hän tahtonut tunnustaa Maija Liisaa enää tyttäreksensä, vastasi hän

siihen nöyrästi: "Isäkulta saa tehdä minulle mitä haluaa. Jollen enää

saa asua isäkullan talossa, niin täytyy kai minun..."

Mutta pastori Liljecronan vaimo keskeytti hänen puheensa astumalla

nopeasti hänen luokseen.

Tämä keskustelu oli nyt lopetettava, huusi hän ja tarttui tuskissaan

Maija Liisan käteen. Eihän hänen tarkoituksensa ollut, yhtä vähän

kuin isännöitsijänkään, että tämän kirjeen johdosta ruvettaisiin

keskustelemaan. He olivat vain antaneet sen pastorille, voidakseen

näyttää toteen, että pappilanneiti piti Liljecronasta. Hän oli

lähtenyt Henriksbergiin eilen illalla sen vuoksi, että hän oli aivan

epätoivoissansa. Hän ei tahtonut, että Liljecrona hänen tähtensä

joutuisi rappiolle. Hän oli aikonut vain kysyä isännöitsijältä,

eikö hän millään tavalla voisi päästä Liljecronasta erilleen. Hän

aikoi ehdoittaa hänelle avioeroa, hän ei aikonut enää koskaan tulla

hänen näkyviinsä, jos hän vain olisi varma siitä, että Liljecrona

saisi sen, jota hän rakasti. Sen vuoksi hän oli tullut isännöitsijän

kanssa pappilaan. Eivät he tahtoneet tuottaa pappilanneidelle mitään

ikävyyksiä, he pyysivät vain, että hän auttaisi heitä pelastamaan

Liljecronaa, joka oli syöstä itsensä turmioon.

Pappilanneiti kääntyi pastorinrouvan puoleen. Äkkiä hän käsitti,

kuinka erinomaisen kelpo mies pastori Liljecrona oli ollut, ja hän

ymmärsi kuinka onneton hänen vaimonsa varmaankin oli. Hänen mielensä

suli jälleen lempeäksi ja helläksi, niin kuin se luonnostaankin oli,

ja hän vastasi vapisevalla äänellä: "Oi, enhän minä voi sitä tehdä!

Auttaisinhan minä häntä mielellänikin, jos voisin, mutta en minä

koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Enhän minä häntä rakasta."

Maija Liisa tunsi, miten hän punastui kaulaa myöten ja yli koko

kasvojen. Hän oli vähällä mainita sen miehen nimen, jota hän rakasti.

Isäkulta teki jälleen kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hän olisi

tahtonut työntää jotakin syrjään. "Sinä et ole vielä..."

Mutta nyt isäkulta tuli keskeytetyksi. Isoäiti Beata puhkesi

nojatuolistaan puhumaan.

"Rakas poikani!" sanoi hän. "Rakas poikani kohtelee Maija Liisaa

tänä iltana kovin varomattomasti. Tietäähän rakas poikani sen, ettei

seitsemäntoista-vuotias tyttö koskaan tahdo tunnustaa, ketä hän

rakastaa, kaikkein vähimmin niin monen henkilön läsnäollessa. Paljoa

parempi jos rakas poikani olisi puhunut kahden kesken Maija Liisan

kanssa, silloin hän varmaankaan ei olisi kieltäytynyt kertomasta

asian oikeaa laitaa."

Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä.

Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui,

ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää.

"Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että

hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta

rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä

olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole

koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä

peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren

paikan."

Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata.

"Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon

kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti

suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on

tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi

näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin."

Maija Liisa huomasi, että isoäiti iski hänelle silmää ja kehoitti

häntä ottamaan syyn päällensä, mutta hän ei käsittänyt, niiksi hänen

piti sitä tehdä. Vihdoin vanha rouva viittasi hiukan kädellään ja

osoitti äitikultaa.

Äitikulta istui yhä saman kauhun vallassa, ja nyt Maija Liisa

ymmärsi isoäidin tarkoituksen. Isoäiti otaksui, että äitikulta oli

kirjoittanut kirjeen, ja hän arveli varmaan, että olisi parempi,

jos isäkulta luulisi Maija Liisan sen tehneen rakkaudesta ja

ymmärtämättömyydestä, kuin että hän saisi tietää vaimon olevan

syypään tähän tekoon, sillä hän ei olisi voinut sitä tehdä muusta

kuin ilkeydestä ja pahuudesta.

Oi, Maija Liisan mielestä tämä oli liian kova vaatimus. Ja

epätietoisuudessaan hän kääntyi Sven Liljecronan puoleen, joka yhä

seisoi liikkumattomana kirjahyllyn vieressä. Maija Liisan mielestä

hänen katseensa oli hellä ja myötätuntoinen, mutta varmaan hän

erehtyi, sillä eihän hän voinut muuta kuin vihata häntä.

"Isäkulta!" sanoi nyt Maija Liisa. "Isäkulta on hyvä ja antaa minulle

anteeksi, että kielsin ensin. Mutta isäkulta peloitti minua..."

Kun hän aikoi jatkaa, tuntui hänestä kaikki se, minkä hän nyt otti

syykseen, kovin rumalta ja alentavalta ja samalla niin väärältä häntä

itseään kohtaan. Hän purskahti itkuun ja heittäytyi isoäidin syliin.

"Se on liian vaikeaa! Minä en voi!"

"Tietysti", sanoi isoäiti, "kyllä minä ymmärrän, kuinka vaikeata se

on. Mutta nyt se on sanottu. Nyt sinä saat tulla minun huoneeseeni,

ja voit siellä itkeä aivan rauhassa."

Isoäiti kietoi käsivartensa Maija Liisan vyötäisten ympärille, ja

Maija Liisan yhä nyyhkyttäessä ja hokiessa, ettei hän sitä voinut,

talutti isoäiti hänet ovelle. "Ei sinun tarvitse sanoa sen enempää.

Sinähän olet vain lapsi."

Kun he seisoivat kynnyksellä, tuli Liljecronaan vihdoin eloa. Hän

astui heidän luokseen, avasi oven isoäidille, ja kun hän näki, että

eteisenkin ovi oli kiinni, niin hän seurasi heidän mukanaan ja avasi

senkin.

Kun hän oli avannut eteisen oven, huomasi hän, että ulkona oli

jyrkät portaat, joita vanhan ihmisen oli vaikea astua ja että

panimorakennukselle johtava mäki oli myös jyrkkä. Siksi hän seurasi

heidän mukanaan ja tuki isoäitiä koko ajan. Sitten oli vielä isoäidin

huoneeseen vievät vaikeat portaat. Hänen täytyi tukea häntä koko

matkan.

Kun he tulivat isoäidin huoneeseen, kietoi hän sanaakaan sanomatta

käsivartensa isoäidin ympärille ja suuteli häntä poskelle. Ja sitten

hän teki samalla tavalla Maija Liisallekin. Hän sulki hänet syliinsä

ja suuteli häntä.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui jälleen.

Mutta kaikki, mitä tuo mies teki, tuli niin äkkiä ja yllättäen ja

juuri silloin, kun sitä vähimmin saattoi odottaa, jotta ei koskaan

ennättänyt asettua vastakynteen.

* * * * *

Pikkupiika se sittenkin oli, eikä kukaan muu, joka ratkaisi asian.

Vieraat jättivät hyvästi ja matkustivat pois heti kun Maija Liisa oli

seurannut isoäitiä panimorakennuksen kamariin. Pappi ei varmaankaan

tuntenut olevansa oikein hyvissä voimissa, sillä hän jäi tuoliinsa

istumaan, eikä saattanut vieraita kuistille. Heti kun he olivat

lähteneet, tuli pappilanrouva papin luokse ja sanoi, että salissa oli

hiukan illallista esillä. Hän arveli, että varmaan pappi tarvitsisi

vahvistusta kaiken tämän jälkeen. Mutta pappi pyysi vain saada olla

rauhassa. Oli lauvantai-ilta, ja hänen täytyi kirjoittaa saarnansa

valmiiksi.

Hän otti myös esille paperinsa pöytälaatikosta ja kirjoitti pari

riviä. Mutta enempää siitä ei tullut, ja hän heitti kynän kädestään.

Hän työnsi tuolin taakse ja astui hyvän aikaa edes-takaisin

lattialla. Sitten hän kävi nurkkasohvaan istumaan. Oli aivan

hiljaista, ja pikkupiika tuumi itseksensä, olikohan pappi nukkunut.

Kaapinovessa oli rako, ja hän saattoi nähdä, että pappi oli

pitkällään sohvalla, mutta mahdotonta oli nähdä, oliko hän sulkenut

silmänsä.

Jos pikkupiika vain olisi ollut varma siitä, että hän nukkui,

olisi hän koettanut hiipiä pois. On aivan mahdotonta selittää,

kuinka väsynyt hän oli seisottuaan ahtaassa kaapissa. Ja miten

välttämätöntä, että hän pääsi vapaaksi, jotta hän saattaisi puhua

pappilanneiden ja Beata rouvan kanssa! Kyllä hän tiesi jotakin, joka

tuottaisi heille iloa.

Nyt pappi oli maannut niin kauan hiljaa, että hän aivan varmaan jo

nukkui. Pikkupiika arveli ainakin voivansa raoittaa hiukan kaapinovea

ja kurkistaa ulos. Ovi avautui aivan hiljaa, mutta pappi ei

nukkunutkaan, vaan hän makasi ja tuijotti vain vastakkaiseen seinään.

Juuri kun pikkupiika aikoi vetää kaapinoven taas kiinni, katsoi pappi

ylös ja huomasi hänet.

Pappi nousi ja astui kaappia kohti. Pikkupiika ei voinut tehdä muuta,

kuin avata oven ja kiivetä esille.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi. "Mitä tekemistä sinulla on minun

kaapissani?"

Pappi näytti niin ankaralta, että pikkupiika pelästyi. Pappi ja hän

olivat aina olleet hyviä ystäviä. Hän piti papista kaikkein enimmin

koko talossa, pappilanneittä lukuunottamatta, tietenkin. Pikkupiika

ei tahtonut, että pappi uskoisi jotakin pahaa hänestä, ja siksi hän

kiiruhti sanomaan, että pappilanrouva oli sulkenut hänet kaappiin,

kun pappi ja vieraat olivat vierashuoneessa. He olivat vain tulleet

tänne hakemaan papin pyhävaatteita.

Pappi seisoi ja mietti hetken aikaa. "Sinä voit huoleti ilmaista

totuuden", sanoi hän sitten, "sillä asia ei voi kuitenkaan enää

tulla pahemmaksi kuin mitä se on. Ei suinkaan rouva sulkenut sinua

kaappiin, vaan Maija Liisa?"

Pikkupiikaa suututti niin, että hän töin tuskin sai sanat suustaan.

"Pappilanneitikö!" huudahti hän. "Hänkö sulkisi minut kaappiin ja

panisi minut urkkimaan? Sellaiseen työhön hän on liian hyvä."

Pappi huokasi. "Eipä hän juuri pidä itseään liian hyvänä mihinkään

työhön", sanoi pappi. "Älä usko, että minä suutun sinuun, vaikka

tunnustatkin, että Maija Liisa pisti sinut kaappiin. En minä suutu

sinuun, kun vain puhut totta."

Pikkupiika tiesi, ettei hän ollut valehdellut ainoatakaan kertaa

siitä saakka kuin hän tuli Lövdalaan, ja sen hän sanoikin papille.

Siitä ei pappi välittänyt. "Kyllähän minä ymmärrän, että Maija

Liisalla oli syytä pelätä", sanoi hän. "Ja ymmärränhän minä senkin,

että hän pyysi sinua menemään kaappiin, jotta hän saisi tietää, mistä

me täällä keskustelimme. Mutta rouvallahan ei ollut mitään tekemistä

tämän asian kanssa."

Pikkupiika seisoi ääneti sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt, mitä

hänellä oli lupa puhua. Pappilanneiti oli ankarasti kieltänyt häntä

juoruamasta papille mitään pappilanrouvasta. Ja äiti oli sanonut

samaa. Täällä ei ollut niinkuin Svanskogissa. Siellä hän oli

uskaltanut kertoa mitä hyvänsä.

Kun hän oli vaiti, luuli pappi, että asia oli siten, kuin hän

sen oletti, ja käski pikkupiian mennä tiehensä. Pikkupiika astui

ovelle, mutta silloin pappi kutsui hänet takaisin. Hän oli tullut

ajatelleeksi jotakin muuta, jota hän tahtoi kysyä häneltä.

"Kuulehan, sehän oli totta!" sanoi pappi. "Koska sinulla on tapana

toimittaa sellaisia asioita Maija Liisan puolesta, niin ehkäpä

sinä myös autoit häntä kirjoittamaan tuon kirjeen? Sillä kirje on

kirjoitettu lapsenkäsialalla, ja sinähän osaat sekä lukea että

kirjoittaa."

"Minä en ole koskaan kirjoittanut mitään kirjettä mamseli Maija

Liisan puolesta", sanoi pikkupiika. "Mutta yhden kirjeen minä olen

kirjoittanut rouvan puolesta."

"Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et

koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut,

että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje

sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa,

jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään.

"Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika

lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi

asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka

voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään.

Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei

kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen

pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan

pappilanrouvalta moitteetonta elämää..."

Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän.

Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö

kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli

kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja

kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan

mitään.

Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet",

sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan.

Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon

kirjeen."

Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli

sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan.

"Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se

johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta

nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle."

Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua

kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki".

"Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?"

Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi

hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän

katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat

vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse.

"Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi

pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö

pyysi häntä menemään sinne."

Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää

koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä

pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän

nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi

nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva.

Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan

häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän,

sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle.

Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut.

Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen.

"Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!"

sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi

voinut enää lainkaan epäillä.

"Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi

pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki

Maija Liisalle".

Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa

silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku

ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin

kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi,

että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn.

"Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten

hänen laitansa on!"

Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä.

Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten

aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä.