KEVÄTILTA.

Pappilanneiti käveli ulkona eräänä kevätiltana pikkupiian kanssa.

Hänellä oli aina ollut tapana kävellä hetken aikaa joka ilta, eikä

emintimäkään ollut sitä kieltänyt, vaan ainoastaan käskenyt, että

hänen piti ottaa pikkupiika mukaansa, sillä seitsentoista-vuotiaan

tytön ei sopinut kulkea yksin maantiellä.

Hän astui etelää kohti niinkuin ainakin, sillä sinnepäin oli tie

kaikkein paras. Hän käveli hitaasti, mutta pikkupiian oli vaikea

seurata niin hidasta tahtia. Milloin hän kiiruhti edeltä, milloin hän

jäi paljon jälkeen, jotta hän kiinniottaessaan voisi juosta aivan

hengästyksiin asti.

Tie kulki pitkin metsäistä harjua Lövdalan rajaa pitkin. Kulkiessansa

ei pappilanneiti voinut olla ihmettelemättä, kuinka pikkupiika

saattoi keksiä niin paljon hauskaa tämän tien varrella, jota he

kuitenkin astuivat joka ainoa ilta.

Ensinkin oli siellä kaiku. Pikkupiika juoksi edeltä pitkin lehtikujaa

saadakseen keskustella kaiun kanssa. Hän tiesi, että kaiku asusti

vähän matkan päässä, aivan Lövdalan vilja-aitan edessä, ja siinä hän

pysähtyi, kääntyi aitan seinää vasten ja alkoi huutaa:

"Kaiku, kaiku, ennusta!"

"Ennusta!" vastasi kaiku.

"Saanko pian sulhasen?"

"Sulhasen!" vastasi kaiku.

"Onko hän kaunis?"

"Kaunis!" vastasi kaiku.

"Onko hän rikas?"

"Rikas!" vastasi kaiku.

"Tottako puhut vai valhetta?"

"Valhetta!" vastasi kaiku.

Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia

kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt

hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua.

Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat

sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella.

Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien

kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun

pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän

taas hänen jälkeensä.

Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli

aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse

pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana

metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina

ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla

ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea

pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui

pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti

tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen

takaisin entiseen uomaansa.

Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut

häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella

tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain

eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta

silloinhan hän olikin ollut lapsi.

Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli

tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli

häneltä riistetty.

Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää

puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään

pysynyt kauan tiellä.

He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika

tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä

kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että

niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän

kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin

ensimäisen valkovuokon.

Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt

lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli

pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa

ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui

kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön

pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua

syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen

suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä

hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt,

mitä huvia siinä oli saattanut olla.

Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti

pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi,

ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä

hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle,

jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa,

jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka

joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona.

Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan

eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan

jaksaisi nousta mäen päälle.

Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa,

mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja

siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni

istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat

siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän

jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain

pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt

taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli

hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen

polvelleen.

Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka

kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui,

että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet.

Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki

olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta

kaikki ystävät ovat kuolleet.

Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut

ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä.

Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku

tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka

tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä,

mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin

paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua.

Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään.

Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia,

ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan.

Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili

mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä.

Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat

hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä

eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja

koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä

kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin

heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut

rautahäkkiin.

Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi

taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli

raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin

voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää,

etteivät he välittäneet hänestä.

Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin

sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin

karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka

kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki

hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi

lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä

aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet

olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat

heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän

saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja

kaihon paikka.

Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne,

jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää

kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla

ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää

monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta,

vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä,

oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja

paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta

nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa.

Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin

kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä

nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä

päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut

aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut,

miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen

ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori

Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja

lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi

kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta

voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä.

Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi,

oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta.

Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli,

oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua,

sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne.

Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt

vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain

äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen

mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut

tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko

hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta.

Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi

tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta

eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut

niinkään hullu -- Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut,

että isäkullan olisi pitänyt olla piispa --, mutta nyt, sen jälkeen

kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää

häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin

viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan

ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut

enää täydessä voimassaan.

Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin

vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut

intoihinsa.

Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä

edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla

paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin

hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen

työhön."

Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot,

ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä

vielä vaiti.

Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi

jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt

uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä

lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta

olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse

hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta

että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada

mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden

korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa.

Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta,

mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei

voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen.

"Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi

pitää Lövdalaa."

Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa

käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki

se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi

siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen

vastatessansa.

"Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun

puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi

päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle."

Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä.

Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan.

Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun

hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä

Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin

mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin

lapsuuskodin kadottaminen.

Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai

isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka

ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan

lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta

viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut.

Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen

seikka olisi tullut hänen avukseen.

Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja

koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin

tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan

kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä

rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran

avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten

sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki,

että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut

osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta.

Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset

vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään

häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että

ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta

sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty.

Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan

asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana,

ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen

vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa

palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että

viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina

ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa

tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä

renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä

oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat,

hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä.

Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada

isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään

olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä

juttu.

Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea

pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu

puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi,

että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta.

Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan

pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun

kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras.

Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä

kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa,

varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään

lähimmiltä naapureiltaan.

Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä

kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter

piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin

äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että

Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja

äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen

takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi

suurvarkaan naapuriksensa.

Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä

aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset

varastivat, -- tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin,

-- ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa.

Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä

hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita,

ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa

alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta

nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan

kadottavansa ne.

Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana,

ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen

kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään

muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen.

Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa

viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun

pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle.

Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut

naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa

levottomuuttaan.

Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan,

niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri

keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka

tuo mies oli.

"Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan

hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että

hän on palannut kotiin."

Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni

isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt

äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi

kokoon.

Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän

sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan

ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona.

Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli

tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään,

ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi

isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin

hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella.

Tämän jälkeen rauhoittui kuitenkin äitikulta hiukan eikä pelännyt

enää yhtä suuresti asuinrakennuksessa olevien tavaroiden tähden. Sitä

levottomampi hän oli aittojensa, varsinkin ruoka-aitan puolesta.

Siinä oli niin vanha huono lukko, että kuka hyvänsä saattoi sen

avata. Jollei avain ollut käsillä, niin sai sen hyvin helposti

tikulla väännetyksi auki.

Juuri samalla viikolla, kun oli niin paljon puhetta Sjöskogasta,

lähetti äitikulta hakemaan Smedsbyn Olavia, joka oli oikea

mestariseppä, ja antoi hänen laittaa uuden lukon, niin vahvan, ettei

kukaan varas koko maailmassa kyennyt sitä avaamaan. Ja kokonaista

neljä päivää seisoi Olavi pajassa, mutta sitten hän oli myös

saanut syntymään niin suuren ja jäykän lukon, että äitikulta itse

töin-tuskin jaksoi vääntää sitä auki.

Kun lukko oli kiinnitetty aitan oveen, oli äitikulta varsin

tyytyväinen. Hän lukitsi oven illalla itse, ja avaimen hän otti

mukanaan makuuhuoneeseen. Sinä yönä hän arveli voivansa nukkua

rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin.

Seuraavana aamuna, kun äitikulta heräsi, oli suuri avain paikoillaan

hänen tyynynsä alla, mutta siitä huolimatta oli ruoka-aitassa yön

aikana tapahtunut jotakin hyvin kummallista.

Ovi oli yhtä lujasti kiinni kuin illallakin, mutta sittenkin olivat

kaikki irralliset tavarat, lihasammiot ja leipävartaat, kinkut

ja makkarat, puntarit ja painot, pytyt ja säkit kannetut ulos ja

asetetut riviin aitan portaille.

Kaikki tavarat, niinkuin sanottu, olivat ulkona, mutta ei mikään

ollut turmeltunut eikä kadonnut, ja kun näki kaikki nuo tavarat

lukitun oven ulkopuolella, niin täytyi tietenkin ihmetellä, miten se

oikeastaan oli käynyt.

Äitikulta, samoinkuin kaikki muutkin, arveli, että Vetter oli

ollut pelissä mukana. Mutta tarkastettuaan ja etsittyään esille

kaikki tavarat, ja huomattuaan, ettei edes ainoatakaan leipäpalaa

puuttunut, oli hänen aivan mahdoton käsittää, mitä tällainen varas

oli tarkoittanut.

Kun isäkulta läksi aamukävelylleen, kohtasi hän Vetterin ja silloin

hän sai selityksen asiaan.

"Vetter, Vetter!" sanoi isäkulta. "Mitä kummia hän on tehnyt? Hänkö

se viime yönä kävi minun ruoka-aitassani?"

Vetter näytti oikein loukkaantuneelta vastatessaan isäkullalle:

"Pastori voi sanoa rouvalleen, etten minä koskaan varasta

naapuritaloista. Mutta älköön hän luulko, että hänen vahvat lukkonsa

estävät minua sitä tekemästä."

Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan

aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä.

Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko

pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle

itselleen.

Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille.

Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää

häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää

pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä

parasta lähteä pois Svartsjöstä.

Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä

huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta.

Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin

siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli

kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä

Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita.

Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä.

Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen

nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt

naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa

oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän

oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle.

Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen

tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut

hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei

ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen

jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken

rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas

ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään

veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut

koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat

oikealle tolalle.