Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta
kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa.
Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko
ommella ja kutoa kangasta.
Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin
aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut
häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin
siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin
vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja
viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi.
Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin
pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa
kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että
hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin
hänet.
Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja
hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että
pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada
päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla
niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista,
että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään
tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä
ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä
äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta
pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija
Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika
tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut
ikävyyksiä Lövdalassa.
Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä
toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut
muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja
Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat
uunin edessä pakinoimassa.
Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta",
joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt
-- sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä
Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten --, ja
joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän
oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa
he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa,
ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan.
Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein
ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut
Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija
oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen
puroon.
Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin
poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat
ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi
heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat
vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä
ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman.
Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt
Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä,
ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu.
Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja
pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön
järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää
huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin
niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet.
Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi
kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin
läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja
sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi
kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa
oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä
kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi
nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja
silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja
kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa.
Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli,
ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin
ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi
väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä
aivan kiristi.
Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi
huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa
silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi
viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua
ikävyyttä pappilan neidelle!
Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta.
Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai
istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä
pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen
kasvatuksestaan.
Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun
pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri
koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi
yrityksellä.
Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli
tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin
voisi hänestä tulla vaikka ompelija.
Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta
harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja
pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi.
Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan,
käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen
toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti.
Ihme ja kumma! -- Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa
ei hän eläissään vielä ollut kokenut.
Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa.
Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut
ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan.
"En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan
pistosta".
Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli
Maija Liisa?
Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa
nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva
panimokamarissa oli opettanut häntä.
"Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva.
"Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!"
"Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko
talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva."
"Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata
rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut
sinua."
Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut
suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin
ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät
ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta
rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei
hänellä ollut näköalaa.
Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten
eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva
pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä
ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi
edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku
astui hänen perässään.
Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen
luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut
mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei
hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria
Raklitz.
Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät
tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut
käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön!
Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata
rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti
edes ja takaisin kuin leivosen siipi.
Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun
hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään.
Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen
nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli
hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti
välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli
kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet
olivat kuin pieniä helmiä rivissä.
"Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä
lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän
lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin
Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen
ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta
minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta
olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen
tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin
kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät."
Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata
mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi
pudistanut häntä.
Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että
isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä
häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän
jaksoi niin hyvin tehdä työtä.
Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin
nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä.
"Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän
jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella
nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee
salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti."
Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua
ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui
pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti
kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti
niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun
pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa.
"Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti
ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi
heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan
yllätettäisi.
Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt
Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella,
ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen,
sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin
ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin
oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa.
Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta
hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä,
taistellessaan myrskytuulessa.
Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty,
vaan astui keittiön ovea kohti.
Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut,
että hänen piti mennä ompelemaan?
Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa.
"Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella,
ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?"
Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää
oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä
takaisin kotiinsa.
Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta,
että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla.
"Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään
mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?"
Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin
kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään
asiaansa.
"Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa
pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi
minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään
yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun
tulla kotiin."
Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina
keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä
nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän
astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja
hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä,
mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan
pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt
ilmiliekkiin.
Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut
uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan,
vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä.
"Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran
päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet
uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä
lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka
perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää
koskaan ajattele koko asiaa."
Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän
ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä
pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä
arvoitusta.
Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut
kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli
kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille
aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon.
Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja
kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva
alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut
niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei
hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta
nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla
niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen
opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna
ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa
ryhtyä siihen.
Pikkupiika oli hyvin mielissään. Hän vastasi heti, että hän tahtoi
auttaa rouvaa niin hyvin kuin hän osasi.
Se asia oli siis päätetty, mutta pappilanrouva pyysi, ettei
pikkupiika kertoisi kellekään, että hän opetti häntä lukemaan. Hän
pelkäsi, että muut nauraisivat hänelle. Voisihan pikkupiika olla vain
opettelevinaan täällä ompelusta, ja sen vuoksi tulla hetkeksi saliin
joka aamupäivä.
Niin, eihän siinä voinut olla mitään pahaa.
Pappilanrouva sanoi, että hän oli tästä oikein hyvillään. Kyllä kai
pikkupiika saattoi käsittää, kuinka vaikea oli olla pappilan rouvana
osaamatta kirjoittaa. Nytkin hän tahtoisi mielellään kirjoittaa erään
kirjeen, jos hän vain saisi sen tehdyksi. Hän oli hiukan ajatellut...
Ehkäpä pikkupiika oli siksi sukkela, että hän osaisi kirjoittaa hänen
sanelunsa mukaan?
Siihen pikkupiika oli heti valmis. Hän nosti laskupöydän laudan ylös,
levitti paperin, veti korkin mustepullon suulta ja alkoi kirjoittaa
pappilanrouvan sanelun mukaan.