Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja
toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää
ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän
seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes
ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta
tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan
voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan
kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut
vanhalta rouva Moreukselta.
Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että
vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä
Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan
mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.
Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen
asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin
Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.
Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi
tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille
tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin
aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva
lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo
laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen
työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt
sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.
Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän
olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa
ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.
Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi.
Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun,
jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan
vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli
uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta
hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän
huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.
Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta
nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja
pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada
seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria.
Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin
tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla
olkivuoteella.
Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan
että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja
täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä
savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!
Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton
ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut
vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään
viiksiään.
Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta
millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei
kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut
kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan
hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset
ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata
hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan
kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.
Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin
päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että
hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään
kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat
koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli
saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos
jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä
niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin
aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja
kaalisoppaa.
Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko
päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin.
Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli
tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun
vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin
lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa.
Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä
tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät
he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli
syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla
tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.
Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt
elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen
rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti
kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän
herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja
miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä
oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten
hienoissa taloissa elettiin!
Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne
sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt
niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla
äänellään:
"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan
hän voinut lähteä tiehensä."
Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä
nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.
Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli
kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen
tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä
koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.
Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä
vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.
Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa,
ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin
kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella
pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla
ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa
saadakseen parsituksi muutamia sukkia.
Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa
vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt.
Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia.
Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku
-- hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan
sanoa häntä serkuksi -- tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei
tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä
olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa
huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.
Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut
niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli
huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa
tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.
Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein
helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle
naimatuumistaan.
Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin
rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa
mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän
sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.
"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon
juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän
kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku
huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja
ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen
jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi..."
Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen
jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni
yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen
ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä
siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.
"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin
jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi
Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius
valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa
muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee
hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun
kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se
voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten,
että serkku, kun serkku jää leskeksi -- on tosiaankin surullista
nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin
ohimennen sanoen -- saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva
Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."
Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti
edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin
nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen
nauravan.
Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen.
Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja
laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun
hän oli pahalla tuulella.
Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä:
"Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai
myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?"
Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut
tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu
taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu
vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva.
"Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet.
Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on
kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä
kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle."
"Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva
aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat."
Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin
Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että
hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta.
"Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian
ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä
elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin
olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta
eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo
useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan
Maija Liisan tietämättä."
Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan
parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti
käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot
kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi
nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni
kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo?
Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies...? Mitenkä piispa...?"
"Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin
sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes
lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja
tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun
mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja
levottomalle äidille."
Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole
tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä."
Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan
enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin
sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku
tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut
aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen
joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani
sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan
ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan
ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen
kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa
serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta,
niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein
ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun
hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin
suinkin noiden suomalaisten parissa. -- No niin, me istumme siis
yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno
ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä
kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa,
kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin
ystävällisesti -- tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella
naisten kanssa -- ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi
minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan
tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle,
luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut
taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt
hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan
Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi!
Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en
voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin
ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin
suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli
emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta.
Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän
menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi
tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija
palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi
hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa
peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin
minulla on siihen varaa.' -- Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin
minä, niin -- 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli!
Siitä minä kieltäydyn.'"
Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa
pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät.
Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei
suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.
"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän.
"Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta
huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on,
ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas
mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi!
Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä!
Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo
korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."
Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän
alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi
paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken
keskustelun aikana:
"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee
hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän
on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin
hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."
Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou
sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle
tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia
herkkuja.
Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei
kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa,
niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin
oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän
keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet
vävykseen.
No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan
vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän
voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän
oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt
oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.
Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän
kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä
kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia
vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon
ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä
ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin
tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi.
Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.
Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan,
huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat
pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli
taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.
Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen
taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen
tarkoituksensa kuitenkin oli.
Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli
lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään.
Juuri kun hän puki turkit ylleen, kysyi pappilanrouva häneltä
tahtoisikohan hän tehdä hänelle pienen palveluksen. Asian laita oli
sellainen, että hänen armonsa Lökenen kartanossa oli pyytänyt saada
ostaa kukon, ja jollei hänellä olisi siitä kovin paljon vaivaa, niin
hän pyytäisi häntä ottamaan sen mukaansa. Sillä jos hän aikoi mennä
Karlstadiin, niin olihan Lökene silloin aivan tien varrella.
Vänrikki vastasi heti myöntävästi ja oli vielä lisäksi hyvilläänkin.
Ensiksikin hän saattoi siten tehdä palveluksen tulevalle anopilleen,
ja toisekseen hän sai tilaisuuden pistäytyä Lökenen kartanoon ja
saada siellä päivällistä.
Mutta kun vänrikki vastasi myöntävästi, niin hän ei tietystikään
aavistanut, että kukko, jota hänen tuli kuljettaa mukanansa, oli
elävä.
Kas, vänrikillä oli vain pieni kehno reki. Ei muu auttanut, kuin
asettaa kukko laatikkoineen istuimelle ja itse käydä istumaan taakse.
Mutta hän pysytteli hyvällä tuulella loppuun asti. Täytyihän hänen
näyttää vanhalle Raklitzalle, ettei hän mistään voinut saada sen
kohteliaampaa eikä alistuvampaa vävypoikaa.
Oli kirkas ja kaunis tammikuun päivä. Aurinko paistoi aivan kuin
maaliskuussa, eikä pakkasesta voinut olla puhettakaan.
Vänrikki tunsi itsensä nyt aivan kuin uudeksi ihmiseksi verrattuna
eiliseen. Lövdala ja Maija Liisa! Tuhat tulimaista! Nyt hän sai oman
kodin ja saattoi ottaa vastaan vieraita milloin hyvänsä, se oli
sentään toista kuin kiertää talosta taloon vuoden umpeensa tietämättä
oliko hän tervetullut, kun hän pysäytti hevosensa kartanon portaiden
eteen.
Matka sujui nopeasti, sillä keli oli hyvä, ja Örneclou saapui pian
Loby'hyn. Täällä tuli talonpoikaisukko olkikuormallaan häntä vastaan.
Se oli vannaan itse Björn Hindriksson!
"Rikas ja kelpo mies, tuo Björn Hindriksson", tuumi vänrikki ja
kiristi ohjaksiaan aikoen vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän
oli Lövdalan naapuri, ja koska Örneclou toivoi pääsevänsä sinne
isännäksi, niin oli parasta hieroa ystävyyttä hänen kanssaan.
Mutta mitä ihmettä? Mistä tuo kiekunta osui suoraan hänen korviinsa,
hänen aikoessaan pysähtyä? Kauhusta hän oli keikahtaa maahan kapealta
istuimeltaan. Hän oli kokonaan unohtanut kukon.
Örnecloun Fingal ei liikahtanut paikaltaan. Se oli eläissään ollut
mukana niin monessa leikissä, ettei mikään voinut sitä pelästyttää.
Mutta Björn Hindrikssonin Rusko ei ollut yhtä karaistu yllätyksiä
vastaan. Se alkoi nelistää ja kaatoi heinäkuorman ojaan.
Ei sitä tuolla tavalla juuri voinut naapurisopua rakentaa. Vänrikki
heilutti harmissaan piiskaansa Fingalin selän yläpuolella. Heti kun
reki joutui liikkeeseen, vaikeni kukko.
Taaskin matka sujui hyvällä vauhdilla pitkin tietä, ja taaskin
Örnecloun ajatukset kiintyivät Maija Liisaan. Hän oli kaunis, vain
seitsemäntoista vuoden vanha ja hän omisti Lövdalan. Olihan hän juuri
oikea mies voittamaan niin suuren onnen, kun ensimäinen nuoruus jo
oli hänen takanaan.
Tiellä tuli taaskin joku vastaan. Eräs herra ja nainen lähestyivät
ratsain. Tuskinpa kukaan muu kuin kreivinna Dohna saattoi ratsastaa
tällä tiellä.
Komea nainen, tuo Borgin kartanon leskikreivinna! Aina oli hauska
nähdä ratsastajatarta, joka osasi istua niin hyvin hevosen selässä.
Sääli vain, että hänen seurassaan alituisesti oli tuo pieni tumman
verinen muukalainen, jonka hän nyt oli ottanut suojatiksensa.
Örneclou pysähtyi, astui alas takaistuimelta ja asettui ihailevaan
asentoon, lakki kourassa. Samassa kiekui kukko. Kreivinna kiristi
ohjaksia ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Mistä kiekunta kuului?
Mitenkä kummaa kukko oli päässyt maantielle näin kauaksi kaikista
taloista?
Ehkei hän olisi ymmärtänyt koko asiaa, jollei kukko olisi kiekunut
vielä toisenkin kerran. Mutta silloin hän ymmärsi. Ja suuri ilveilijä
kuin hän oli, alkoi hän jutella Örnecloun kanssa ja pakoitti hänet
seisomaan kokonaista kolme minuuttia alallaan maantiellä.
Kukko kiekui koko ajan, kiekui joka sanan välissä, jonka he
vaihtoivat keskenään.
Ja tuota kauniin Örnecloun täytyi kestää! Hienoin kaikista Värmlannin
kavaljeereista sai pitää hyvänään sen, että häntä tällä tavalla
pilkattiin.
Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut
vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että
kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän
sanoi.
Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen
otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän
hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa.
Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun
korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi
häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se
seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa.
Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää
kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja
päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua.
Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution
metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää
ketään.
Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä
näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt
niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön,
Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä
huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti,
niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää.
Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui
kukko.
Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi
toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä.
Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden
patruunan, Melchior Sinclairen.
Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana
haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla
äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan.
Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen
läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista.
Hädissään Örneclou päätti olla pysähtymättä ja tervehtimättä
Sinclairea. Hän aikoi ajaa ohi niin nopeasti kuin Fingal vain jaksoi
juosta.
Mutta kaikki kävi aina nurin, vaikka hän olisi järjestänyt asiat
miten hyvänsä. Patruuna oli juuri ollut Karlstadissa ja hankkinut
kulkuset hevoselleen, jotka kilahtelivat niin komeasti, että kukko
sai eloa itseensä ja kiekui juuri ohiajaessa.
Örneclou kohosi pystyyn ja iski piiskallaan Fingalia kylkeen. Tästä
täytyi päästä pakoon niin pian kuin suinkin.
Mutta ei hänen ollut niinkään helppo suoriutua tästä pelistä.
Melchior Sinclaire raivostui. Hän ei ollut huomannut laatikkoa, jossa
kukko oli, mutta Örnecloun hän oli tuntenut ja luuli, että vänrikki
oli matkinut kukkoa ohiajaessaan kiusatakseen siten häntä.
Hän käänsi hevosensa ja ajoi Örnecloun jäljissä antaakseen hänelle
selkään.
Vänrikki kuuli hänen tulevan, ja hän ajatteli että parasta oli
pysähtyä ja selittää asia. Silloin kiekui kukko uudestaan, jotta
metsä kaikui. Ja mahtava patruuna, joka luuli vänrikin vain tekevän
pilaa, raivostui niin kauheasti, että hän ärjähti kuin petoeläin.
Örneclou ei uskaltanut odottaa häntä, vaan ajoi eteenpäin.
Seurasi sitten muutamien minuuttien hurjaa ajoa Sundgårdin mäissä.
Mutta patruunalla oli hyvä juoksija, ja Örnecloun Fingal oli vanha ja
raihnainen, jotta patruuna tietysti hyvinkin pian saattoi saada hänet
kiinni. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, että patruunalla oli
piiska ojossa, jolla hän aikoi iskeä häntä päähän.
Silloin Örneclou luopui kaikista toiveistaan, jotka hän oli
kiinnittänyt Maija Liisaan ja Lövdalaan. Hän kumartui eteenpäin,
nosti kukkolaatikon ylös ja heitti sen Melchior Sinclairen tielle.
Sillä tavalla hän pääsi pakoon. Muuten mahtava patruuna olisi
piiskannut hänet kuoliaaksi, sillä hän ei ollut mies kuuntelemaan
syitä eikä selityksiä, kun hän suuttui.
Kun vänrikki saapui Ilbergin kestikievaritaloon, oli hän aivan
uupunut. Hän ei luullut koskaan tointuvansa tästä matkasta.
Hän sai elää hyvin monta vuotta, mutta hän ei tullut koskaan niin
vanhaksi, ettei hän olisi kiroillut joka kerta, kun hän kertoi tästä
tapauksesta.
Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää
seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla
muiden muistuttavan häntä siitä.