Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut
äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja
koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja
kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi
nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän
viulua.
Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka
täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman
suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä
ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat
hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä,
emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään
eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään
onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle?
Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?
Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa
talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä
tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli
vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.
Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa
olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä,
mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä,
hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.
Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä
Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet
puhuneeksi niin paljon hänestä.
Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa
oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan
kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen
luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin
eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.
Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen
hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen
kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä
Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen
ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin
isäkullankin.
Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei
voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä
edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.
Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin.
Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti
ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa,
samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä
olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.
Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka
oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin.
Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta
lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli
eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä,
tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai
kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä
ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli
neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka
Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi
oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että
hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien
ihmisten asioilla.
Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta
silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui
pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi
tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä
hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori
istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää",
sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle
ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili
konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt
yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin.
Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi
sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa
päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.
Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan
konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on
poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat
hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun
ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on
työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja
arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta
kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta,
että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle
ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle
seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan
punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti
teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja
ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on
apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos
nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin
nuo toiset."
Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan
työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista
ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven
ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita
heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta
kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin.
Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi
kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä
puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen
lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli
tehnyt ennenkin.
Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta,
niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui
patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta
isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori
Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän
arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin
tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut
kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko
tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että
Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle,
asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei
hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi
siellä raivota.
Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei
olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" -- "Kyllä."
-- "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" -- "Ei lainkaan."
-- Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt
paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin
seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin
talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer
kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran
viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."
Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa
yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä.
Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi,
että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan
renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa
huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan
viulunsoittoa."
Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä
asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin
Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?
Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli
opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin
hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa
hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi
lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään
muuta huonompi viulunsoitossa.
Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä
Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan
olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan
mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin
ystävällensä?" -- Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän
ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa
isännöitsijän tointa. -- "No, entäs musiikki?" -- Musiikista ei ollut
enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.
Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut
jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva.
"Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi
Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun
hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni,
voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."
Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan,
koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä
kävi, kun minä viimeksi soitin?" -- Ei, Altringer ei ollut kuullut
mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli
ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli
myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia
pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut
oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi
vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän
aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja
pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä
tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi.
Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten
ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli
kuollut.
Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta
ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen
vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus,
joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka
tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." -- "Ei", sanoi Sven, "minä
pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli
niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin
tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."
Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän
sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta
ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."
"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne
hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."
Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" --
"Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."
Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa
ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut",
päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa
tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän
voivani luottaa häneen."
Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti
viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.
Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan.
Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen
miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi
tuntea niin syvää rakkautta.
Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän
kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä
tummaverinen.
Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.
Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta
pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan
tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin
sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät
kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi
olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.
Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista
polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut
kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.
Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan
kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että
he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän
ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä
istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin
oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli
tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.
Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä
portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan,
ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään
Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti
juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.
Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin
luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren
takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin
viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä
ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein
viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa.
He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta
hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan
niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti
pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä
sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti
kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän
soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi
soittaa.
Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi
hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja
tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä
tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.
Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se
johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa
mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista,
joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet
edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin
soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa
ihmisiä hengiltä.
Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan
kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli
mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin
kadotettua armastaan.
Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa
voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan
taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka
riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.
Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli
lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka
oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä
lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka
hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan
turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut -- --
Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua
hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä
koko asia selvisi.
Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli
soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi
asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää,
ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän
oli.
Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa
sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli
tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti
lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan
kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän
olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli,
jouduttuaan sattumalta häätaloon.
Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä
kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?
Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä
hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija
Liisa ja hänen veljensä -- --
Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti
hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä
toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan
taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja
viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen
odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän
seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt
ajatella ketään muuta kuin veljeä.
Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni
huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää
koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut
miksikään viulunsoitoksi.
Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi
mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt,
pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.
Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään
epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen
ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun
hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle
viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta
huolesta.
Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut
vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä
unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö,
joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki
hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.
Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia.
Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei
Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.
Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein
kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä
muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen
kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti
päänsä sisään.
Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut
ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa
ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka
hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut
Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi,
ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut
riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.