Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta
äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän
tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa,
niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun
joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja
näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi.
Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan
asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin
hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse
Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin!
Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä
se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät
olisivat jälleen syttyneet poskipäihin.
Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt
kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä
jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti
nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen
urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen
levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille
vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi
yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi
harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli
erehtynyt.
Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi
yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta
jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi
ollut paha.
Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija
Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan
pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin
sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset,
eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta
tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä,
että hän oli sittenkin herrasmies.
Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa
ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja
sanomaan kuka tuo kaunis mies oli.
Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan.
Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin
pappi, pastori Liljecrona.
Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa
säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli
uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että
Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta
että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle.
Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle.
Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi
niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä
kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin."
Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että
hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi
kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä
siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne
pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle
Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa
saakka.
Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa
Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista
vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi
Sjöskogan kirkkoherraksi.
Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin
intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että
Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa.
Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta.
Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua
Lövdalassa.
"Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä
kysy kartanoa etkä pitäjää."
Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä
uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin
kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä
olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka.
Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä,
ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta
valjaista.
"Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että
Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan,
ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta
sinä saat puhua hänen kanssansa."
Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään
heidän luokseen.
Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt
häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla
siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä
vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan
odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin
isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä
tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut
sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa
varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne
ennen häntä.
Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti
häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä
varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai
täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin
kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä
tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin
suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei
enää saisi tilaisuutta nähdä häntä.
Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä,
Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta.
Mutta tuhat tu... Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!"
Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän
äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa
ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet.
Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi
kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon,
Margareta muori?"
Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen
paremmin.
Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan
kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä
hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria
kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta
hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!
Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein
pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta.
Äitikulta... Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä
Lövdalassa.
Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti
estää pappia tuijottamasta tyttöön.
Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän.
Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin
suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot
pääsivät niin lihavan paistin ääreen.
Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan
muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut
tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.
Mutta olihan hän hakenut?
Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.
Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä
lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan
astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen
jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui
kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas
alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa,
vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis,
että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä
vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi,
saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut
niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.
Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut
jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti
olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi,
että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen.
Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.
Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes
punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään
olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin
kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että
nukke sekä kuuli että ajatteli.
Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen
istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää
häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin
eräälle tuolille ja tuijotti häneen.
No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko
hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut
Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne.
Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin
kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa
hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka?
Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen
tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä
ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy.
Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat
tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he
olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia
pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt
olivat saaneet hänet...
Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi,
mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan.
"He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen
heidän perukkaansa."
Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän
ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan,
koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että
hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat,
että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli
suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut
heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa.
"Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta."
"Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku
matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja,
annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa
oikeastaan oli."
Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan
vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja
kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja.
"Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin
tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään
oli lähetetty Finnerudiin.
"Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei
tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän
luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla
ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy."
"He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs.
Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua."
"Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut
tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he
eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä
asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän
tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin
pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan."
"Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!"
"Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta."
Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy
vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan
herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he
olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani
kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka
alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan!
Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät
soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan,
sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön."
Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri,
jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään.
Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa.
Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän
eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin
liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut
ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa.
Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan
tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He
menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät
häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei
ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen
tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia
lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he
saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään.
Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta?
"Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet
niinkään hyvin noita muukalaisia."
Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista
asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein
mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut
sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten
parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti
tyytyväiseltä ja iloiselta.
Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he
tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä
avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään
ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat,
että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin
levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi
suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut
muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen
suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka
oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä.
Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään
pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse
häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että
he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen
levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä
viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi
jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan?
Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä
hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli
melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä.
Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi.
Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois?
Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän
koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen
vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut
siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin
suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä
meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi,
heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin
väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota,
sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga --
Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli
häntä.
Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan
voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin.
Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei
mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa.
Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä
noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön.
Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan.
Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja
hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea
sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut
kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi
mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin
vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan
kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin
Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin
papereinensa.
Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä
ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata,
kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta
kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän
muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän
päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä
muut olivat hakeneet.
Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli
kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran
aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.
Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli
kääntyä takaisin.
Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt
kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan
nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli
tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt
päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas,
tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko
hakuajan."
Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän
sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli
saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut
niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan
Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle
älyniekalle.
"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin
notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta
nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin
kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi
muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan
esille!"
Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän
tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia.
Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan
unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän
konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin
viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.
Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti
peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä
hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata
pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin
paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa
pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä
huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia,
ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan
kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta
heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut
kaikki äänet.
Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi
nauraa.
Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin
peruuttaa?
Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse
piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan
nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja
rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan
veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että
hänellä oli niin suuri suku.
"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut -- --"
Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi
nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut
suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet?
Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he
kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta
varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat
tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä,
toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri
mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan
saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että
pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään:
"Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan
olisi tullutkaan."
Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan.
Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen
kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori",
sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että
Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän
luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon
sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka
hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin
tekisitte?"
Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä
Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi
papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti,
että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi
Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän,
joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi
edes ajatellakaan poismuuttoa!
Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi
tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se
ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän
aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää
sanaakaan.
Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi
pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti
aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän
tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli
Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi.
"Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo,
että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko
sydämestäni. Tietysti, tietysti minä -- -- --"
Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa
hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja
kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että
hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi
pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen,
kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli
aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on
mamseli Maija Liisa siihen syypää."