TAALARI.

Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa

pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista

viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden

taalarin.

Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten

jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli

torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä

nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen

johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla

tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt

aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin

hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo

ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka?

Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli

tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle,

niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää.

Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi,

sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että

hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta

sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto

Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen

tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän

olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja

antanut pois kokonaisen taalarin.

Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä

ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut

niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen,

ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään

auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta.

Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan

yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei

voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille,

joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä.

Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä

oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä

sellaisen luo, joka rakasti häntä.

Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä

köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä

isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt

taalaria kädessään.

Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä

kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja

äitikullalta yhtä ainoaa taalaria.

Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti,

äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin!

Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos

hän menisi häneltä rahoja pyytämään.

Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär

hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri,

leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.

Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti

oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli

uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet

yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut

kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo

itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi

hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää

apulaispappia.

Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän

vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut

tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa,

ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.

Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut

koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija

Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.

Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut

iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä

niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut

aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin

omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita.

Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä

tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan

olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan

talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä

aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä

lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan

masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai

olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.

Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä

isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan

unohtaa Svanskogin tätiä.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä

hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti

ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon!

Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän

sittenkään uskaltaisi pyytää apua.

Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut

sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän

koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa

kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut

hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän

pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?

Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita

talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan

ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä,

että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi

sinne äitikullan kanssa.

Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä

tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa

vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että

sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että

täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä

Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa

voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä

sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.

Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi

tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan

Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa

äitikullan kanssa samassa reessä!

Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja

kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt,

ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin.

Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua,

mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut

heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella,

sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua

kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä

hevosella hakemaan.

Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista,

oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen

myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin

mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan

kanssa.

Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että

pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa,

tarvitsiko hän jotakin.

Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija

Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti

lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut,

ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin

kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin

vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat

pitää hänestä huolta.

Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he

olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.

He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä

myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he

joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.

Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha,

mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen

edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin

kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi

päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias,

ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä

juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät

siihen pitkäkseen nauramaan. -- Heidän tultuansa perille Svanskogiin

ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä

onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina

Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä,

joka palasi kotiin kyytimatkalta.

Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut

sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti

kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana

pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja

päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin

kyydittä.

Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen

palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa

reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin

rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa

tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä,

mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei

täti varmaankaan häntä auttaisi.

Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli

keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin

tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti,

tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan

samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.

Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli

käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt

hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan

sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli

korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli

silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret

ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi

huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään

huomaamatta vähintäkään eroa.

Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään

ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti

ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä

itselleen että muille?

Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli

täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät

olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä.

Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja

ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan

täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa

portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.

Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten

varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta

pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan

niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja

koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan

salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut.

Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös

lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun

Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan

syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen

lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.

Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä.

Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti

pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta

ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.

Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi

suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä.

Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä

vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää

sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun

vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja

pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän

Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun

vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.

Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan

tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen

suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät,

kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta

herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden

pakosalle.

Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi

kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta

äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia

ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja

roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta

sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen,

valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä

tehdessään heittänyt päältään.

Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut

sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen

peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi

astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.

Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös,

mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan

sisarentyttärelleen.

"Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän.

"Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään

talonpoikaista väkeä."

Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen

epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija

Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt

itkuun.

Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä.

Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän

niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven

vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan.

Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti

ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi

hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta.

Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä

kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin

ennenkuin hän astui Maija Liisan luo.

"Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en

kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän."

Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun

taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat

niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat

alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia.

Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä,

että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt

saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton,

vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt

pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen

kättänsä.

"Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut

vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?"

Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut

nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän

tuli äkkiä aivan hurjaksi.

"Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla

tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta,

ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!"

Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään,

mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen

nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky

-- tuulimieli sai hänessä nyt vallan.

Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän

alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin

mariseva ja hidas.

Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä

niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän

talonpoikaisvaimon apua.

Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan

samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä

voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä -- --"

Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän

vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä.

"Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut

emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän,

mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä

mitään mitä ikänä hän tahtoo?"

Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä

hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti?

"Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi

pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri

paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja

luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei

suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä

kiusaisi hänet hengiltä."

Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli,

ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti

viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten

täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja

oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli.

Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli

ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin

tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi

sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon -- ja kaatui lattialle --

Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa

oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja

niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa.

Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati,

joka oli peitetty liinalla.

Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti

liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan

ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.

Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan

oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta

totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi

uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän

nukahti.

Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi

kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut,

mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän

pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän

tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja

alkoi syödä.

Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu

niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän

itki kunnes hän nukahti.

Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi

tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.

Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän

oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut

sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin,

ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä,

kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti

antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin

mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan

olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä

Henriksbergiin.

Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin

sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi

kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä

eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka

eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko

hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta

jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin?

Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas

kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko

koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja

seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan

rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen

kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä

karsinassa?

Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut

yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.

Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin.

"Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin

minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että

väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin,

sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa

viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli

anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi.

Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle.

Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja

se olikin kaikkein vaikeinta.

"Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin

Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun

täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän

talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja

siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka

olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten

koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä

Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta

entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin

levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he

ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin.

"Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne

minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin

pysytellä teille vieraana.

"Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän

välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä

en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan

pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä

itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin

minun voimani olivat lopussa.

"Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä

kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä

tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja

annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka

asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä

autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa

tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit

tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani

tekemisiin.'"