Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas
ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän
ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen.
Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää
ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan
samalla tavalla kuin konsanaan ennen.
Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja
lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan
vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan,
joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli
hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi,
ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon
paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan
kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja
vihlovilta talviyössä.
Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti
kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää
koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä
suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai
veti sen mukanaan alas kuoppaan.
Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos
jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä
pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.
Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi
lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä
riippuivat vain riimunpäät jäljellä.
Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa.
Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai
livistänyt tiehensä.
Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti
valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten
ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!
Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän
sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos
kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää,
miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko
olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.
Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui
yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui
polvilleen ja valaisi lunta.
Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan
nähnyt häntä.
Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan
takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan.
Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen
kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja
hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan
kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.
Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän
ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja
hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello
oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut
ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään
avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua
vaivaa, kun tulet suurta tietä?"
Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui
suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat
parhaassa unessaan, ja avasi oven.
"Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan
pystyyn.
"Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä
yönä kadonnut kuopasta."
"Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla
keskellä yötä -- --"
"Sekä ankka että kettu ovat kuopassa."
"Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä.
Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa."
Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen.
"Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan."
Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään
tulta, jotta voin nousta!"
Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.
"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."
Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni
ulos.
Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan
ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä,
siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja
pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja
hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat,
Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.
Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat
hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.
Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle
asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti
päästä lähemmäksi katsomaan.
Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi
katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa
läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.
Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut
niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet
olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä
basiliskojakin pahemmat.
Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli
nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.
"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa.
Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa
niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä
ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."
Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa
oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin
paljoa laajempi.
Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin
hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän
käännähti taakseen ja silmäsi pappiin.
"Katso kuopan nurkkiin!"
Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta
nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi
kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät
vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin.
Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen
ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä
suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen
elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja
neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.
Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä
vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta.
Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä
yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut
niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä.
Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin
se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan
elukkaa.
Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti
joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli
tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös.
Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä
ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta.
Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun
tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja
kääntyi jälleen toisten puoleen.
Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui
kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi
vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä
ylös hinatuksi.
Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä
susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja
haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna
kuopan pohjalle.
Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska
ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran
poikki.
"Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme
kaivaa uuden kuopan ensi talveksi."
Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt
toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä,
joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta
häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet
tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt
pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan
ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli
maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet
vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä.
Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja
punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän
muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt
erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne
olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt
olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli
ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut,
oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan
huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän
kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen
niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin.
Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän
huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran
kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle.
Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului
kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti
sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi
oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään,
jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin
päähän.
"Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille.
Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen
suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi.
Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan
reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä.
"Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista."
Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat,
sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat
pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat
vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he
itse olleet uskaltaneet sitä tehdä.
Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä
koko elämäni ajan olen toivonut."
Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa",
näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen
kaikista huonoin kaikista."
Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.
"Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän.