MORSIUSTANSSI.

Loppiaisena olivat pappi ja papin rouva lähteneet yhdessä kirkkoon,

ja jumalanpalveluksen loputtua he olivat nyt kotimatkalla.

Pappilanrouvaa paleli hiukan reessä istuttuaan pari tuntia kylmässä

kirkossa. Tuntui oikein hyvältä ajatella, ettei heidän tarvinnut ajaa

Lövdalaan saakka, vaan että he saivat keskeyttää matkansa Loby'ssä,

jonne heidät oli kutsuttu suuriin talonpoikaishäihin. Siten heiltä

säästyi ainakin neljäsosa matkaa.

Pappilanrouva ei voinut olla ajattelematta, kuinka nurinkurista

oikeastaan oli, että pappila sijaitsi melkein peninkulman päässä

kirkolta, aivan pitäjän rajalla. Kirkko oli hyvällä paikalla, pitäjän

keskikohdalla, ja sinne oli hyvä päästä joka puolelta, mutta pappilan

laita oli aivan toinen. Sinne oli ainakin parin peninkulman matka

niistä taloista, jotka sijaitsivat pitäjän eteläosassa.

Ja kuinka vaikea pappilanrouvan oli päästä joka sunnuntai

kirkkoon, niinkuin hyvä tapa ja säädyllisyys vaati! Kokonaista

neljä tuntia sillä matkalla kului, ennenkuin joutui taas takaisin.

Rippisunnuntaisin saattoi kulua viisi jopa kuusikin tuntia.

Kotiin tullessa saattoi hän olla aivan varma siitä, että vanha

emännöitsijä oli valmistanut ruuan aivan liian varhain, jotta se oli

saanut seisoa monta tuntia ja oli sekä kuivunut että pohjaanpalanut.

Joka kerta nuo samat ajatukset tulivat mieleen, kun hän ajoi

nälissään ja viluisena kirkosta kotiin. Kunpa vain jollakin tavalla

olisi voinut asettaa siten, että kirkkomatka olisi lyhentynyt!

Mutta vaikkei kysymyksessä olisi ollut muuta kuin saada pitäjäläiset

myömään vanha pappila ja hankkimaan uusi, joka olisi ollut lähempänä

kirkkoa, niin olisi se jo ollut aika vaikea juttu. Mutta asia oli

vielä sitäkin monimutkaisempi.

Hyvänen aika, kuinka ikävää, että Svartsjö ensinnäkin oli vain suuren

Bron pitäjän kappeli! Ikivanhoista ajoista saakka oli Bron pitäjän

rovasti ollut Svartsjön kirkkoherrana ja puolet papin palkasta oli

mennyt hänelle, eikä tuollaista vanhaa tapaa voitu saada muutetuksi.

Olisihan oikeastaan hänen miehensä, joka kuitenkin suoritti koko

työn, pitänyt saada myös koko palkka. Mutta hän oli vain apulaispappi

ja sai tyytyä apulaispapin palkkaan. Ja seurakunta oli niin pieni

ja köyhä, että jos papin olisi pitänyt elää vain siitä, minkä hän

seurakunnalta sai, niin olisi hän ollut varsin kurja raukka.

Jos Svartsjön papilla oli parempi toimeentulo kuin muilla

apulaispapeilla, niin johtui se siitä, että hänellä oli paitsi

pappilaansa oma talo, josta hän sai elatuksensa. Jollei hänellä sitä

olisi ollut, niin olisi hän joutunut aivan hukkaan.

Olihan pappilanrouva erittäin hyvillään siitä, että hänen miehensä

omisti Lövdalan. Hänellähän kaikkein vähimmin oli syytä sitä

valittaa. Se oli hyvä talo, jossa oli hyvät rakennukset ja hyvä maa.

Ei sillä muuta vikaa ollut, kuin että se oli liian kaukana kirkolta.

Niin, oli sillä vielä toinenkin vika. Kaikki, jotka asuivat siellä,

olivat mielestään muita paremmat. Pappilanrouvan täytyi väkisenkin

nauraa, sillä olihan hän nähnyt oikeita suuria paikkoja. Mutta tässä

pitäjässä arveltiin, että vain se, joka sai asua Lövdalassa, oli

oikein hieno. Eipä edes kreivin joukolla Borgin kartanossa ollut

samaa mainetta kuin pappilan väellä.

Hän ei puolestaan koskaan ollut ymmärtänyt mistä tuo johtui. Sata

vuotta sitten ei koko Lövdala ollut muuta kuin talonpoikaistalo.

Ehkäpä se oli ollut rikas ja suuri, sillä olihan vanha järvenpohja

aivan erinomainen laidunmaa. Mutta talonpoikaistalo eikä mitään

muuta se sittenkin oli ollut, eikä se vielä nytkään ollut juuri

sen enempää. Mutta eihän kukaan täällä Värmlannissa tiennytkään,

millainen oikea herraskartano oli.

Mikä kumma tuo oli, että rikkaan talollisen poika oli saanut

opiskella, ja että hän oli suorittanut papin tutkinnon ja päässyt

Svartsjön apulaispapiksi. Vaikka hän olikin joutunut papintyttären

kanssa naimisiin, niin eihän siitäkään voinut niin suuresti

kerskailla. Sen pitemmälle kuin apulaispapiksi ei hän sittenkään

päässyt, vaan oli saanut pysyä Svartsjössä koko ikänsä. Hänestä

sanottiin, että hän oli ollut erittäin kykenevä mies, mutta sitä oli

vaikea uskoa. Sillä olisihan hän siinä tapauksessa voinut päästä

jonkun suuremmankin seurakunnan papiksi.

Tosin hän oli tullut varsin hyvin toimeen, sillä hän oli perinyt

Lövdalan vanhemmiltaan ja asunut siellä. Hänen ei tarvinnut

kumarrella talonpoikia saadakseen veroa tai lahjoja. Hän istui

omassa talossaan ja tuli omineen toimeen ja oli yhtä hyvä kuin kuka

muu hyvänsä heistä. Ja varmaankin se oli ollut heille mieleen, sekä

kansalle että hänelle itselleenkin.

Tämän ensimäisen Lövdalan papin aikana ei pappilaan kuulunut mitään

puustellia, mutta nyt sillä oli pieni tila, joka sijaitsi aivan

Lövdalan vieressä.

Pappilanrouvan mielestä talonpojat olivat vain ilkeydestä

järjestäneet pappilan maat siten. He eivät olleet lainkaan ottaneet

lukuun, kuinka kovin pitkä matka papilla oli sieltä kirkkoon.

Heillä oli ollut muuta mielessä, ja se oli heille onnistunutkin.

Toinen Lövdalan pappi oli nainut ensimäisen papin tyttären ja

saanut siten Lövdalan perinnöksi ja jäänyt sinne asumaan. Siten

hänestäkin oli tullut suurtilallinen, joka tuli omineen toimeen,

eikä ollut vain köyhä apulaispappi. Ja hänkin oli jäänyt koko

iäkseen Svartsjöhön. Hän kuului olleen erinomainen saarnamies, mutta

sitäkään ei pappilanrouva voinut uskoa. Hän kuvaili mielessään, että

Svartsjöläiset väittivät sitä vain siksi, että hän oli nainut yhden

heidän omista papintyttäristänsä ja asunut Lövdalassa.

Pappilanrouva varjeli muhvilla kasvojansa. Tie kulki suoraan ja

tasaisena pitkin vanhaa järvenpohjaa, ja kylmä viima, joka siellä

aina asusti, viilsi korvien ympärillä.

Mutta se antoi vain parempaa vauhtia hänen ajatuksilleen.

Kas, juuri se seikka, että pitäjän papit välttämättä tahtoivat

asua Lövdalassa, vaikutti sen, että oli mahdotonta saada lyhyempää

kirkkomatkaa.

Hänen miehensä oli nyt järjestyksessä kolmas pappi, joka asui siellä.

Hän oli tehnyt samoin kuin hänen edeltäjänsäkin: oli nainut papin

tyttären ja perinyt talon. Hän asui Lövdalassa, mutta puustelli

oli niin lähellä, että hän saattoi hyvin hoitaa sitä, ja molempine

taloineen hän tuli erittäin hyvin toimeen. Tämä järjestys oli niin

hyvä, ettei kukaan koko pitäjässä toivonut sen koskaan muuttuvan niin

kauan kuin Svartsjössä vain oli pappi ja seurakunta.

Pappilanrouva myönsi kyllä, että se oli ollut erittäin sopivaa

entisille Lövdalan papeille, sillä he, hänen mielestään, eivät

ansainneet sen parempaa kuin jäädä sinne koko elämäkseen. Mutta mikä

ikuinen vahinko, että hänen miehensä oli ihastunut tähän taloon ja

pitäjään, ja jäänyt tänne. Sillä pappilanrouva olisi ollut valmis

panemaan päänsä pantiksi siitä, että hän olisi voinut saada minä

päivänä hyvänsä vaikka suurimman pitäjän koko hiippakunnassa.

Kyllähän pappilanrouva tiesi, miksi hänen miehensä täällä viihtyi.

Kun pitäjässä sama pappissuku oli niin kauan ollut sielunpaimenena ja

sekä papit että papin rouvat olivat olleet suosittuja, niin olivat he

saaneet siellä suuren vallan. Kansa ei ryhtynyt suorastaan mihinkään

kysymättä ensin neuvoa pappilasta, ja se oli hänelle mieleen. Kerran

oli pappilanrouva sanonut hänelle, että hän varmaan olisi voinut

saada suuremmankin seurakunnan. Niin, sen hänkin uskoi, mutta ehkäpä

hänellä siellä ei olisi ollut yhtä paljon sananvaltaa. Täällä hän

mielestään hallitsi koko pitäjää.

Eihän olisi ollut niinkään helppoa saada tässä muutosta aikaan.

Nuorelle papille oli edullista joutua naimisiin jonkun Lövdalan

papintyttären kanssa. Hän sai heti hyvän toimeentulon ja helposti

hoidetun pitäjän, ja mitä vaimoon tuli, niin väittivät kaikki yhdellä

suulla, että Lövdalan papintyttäret olivat niin kauniita ja hyviä

emäntiä, jotta oli oikea onni joutua heidän kanssaan naimisiin.

Kyllähän pappilanrouva sen mielellään uskoikin niistä, jotka ennen

hänen aikaansa olivat olleet pappilassa, mutta mitä tuohon Maija

Liisaan tuli, niin ei hän ymmärtänyt mitä erikoista hänessä oli. Ei

hänen mielestään tytön pitkulaiset kasvot olleet lainkaan kauniit,

eikä hän arvellut hänen kelpaavan suorastaan mihinkään.

Koettihan pappilanrouva parastaan ja ohjasi häntä, mutta ei kukaan

pitänyt hänen puoliaan, tuskin isäkään, jonka ensi sijassa olisi

pitänyt toivoa, että tyttärestä tulisi kelpo ihminen ja että hän

tekisi muutakin kuin vaan hullutuksia. Mutta joka tapauksessa

pappilanrouva koetti tehdä kaikki voitavansa. Eipä moni olisi

uskaltanut ruveta ohjaamaan sitä, joka sai periä Lövdalan ja koko

pitäjän.

Ilma oli täynnä kulkusten kilinää. Loby'ssä yhtyivät tiet neljältä

eri taholta, ja kaikkialta tuli rekiä, joissa hääväkeä ajoi häihin.

Nämät häät vasta olivat suurenmoisia. Kuinka erinomaista, että hän

oli saanut tytärpuolen estetyksi tulemasta mukaan. Näissä vanhoissa

talonpoikaistaloissa Maija Liisan tähden juuri kaikkein enimmin

kursailtiin.

Olihan aivan luonnollista, että hänestä siten täytyi tulla laiska ja

ylpeä ja sellainen, joka arveli voivansa tehdä mitä tahansa. Niin,

kyllä pappilanrouva tiesi, mikä oli tytärpuolelle parasta. Mutta

toistaiseksi hän ei tahtonut sitä ajatuksissaankaan tunnustaa.

Mutta ehkäpä hän sittenkin saattoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä

iskulla. Ehkäpä hän saisi lyhemmän kirkkomatkan ja samalla voisi

opettaa tytärpuolelle, ettei hän ollut mikään prinsessa, vaan aivan

yksinkertainen pappilanmamseli -- -- --

Niin, tiesihän hän sen jo edeltäpäin, mitä hän saisi täällä kestää.

Tuskin hän oli päässyt ovesta sisälle, kun kaikki ihmiset alkoivat

kysyä, miksei pappilanneiti ollut mukana.

Ennenkuin hän oli ehtinyt avata turkkinsa, oli hän saanut selittää

jo kymmenet kerrat, miten ikävää se oli, ettei Maija Liisa tahtonut

jättää vanhaa isoäitiä yksin kotiin.

Useimmat tyytyivät tähän, mutta häätalon isäntäväki tahtoi saada

tarkempaa selitystä.

Vanha Björn Hindriksson ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuosikausia

houkutella nuorinta tyttärentytärtään, talon perillistä,

suostumaan miehelle, jonka he olivat valinneet hänelle. Ja hänen

myöntyväisyytensä palkaksi he tahtoivat nyt pitää hänelle niin komeat

häät kuin suinkin.

Björn Hindriksson oli niin vanha, että hän muisti herra Olavuksen,

ensimäisen Lövdalan papin ja hänen vaimonsa, rouva Katrina

Hesselgrenin, ja se kunnioitus, jota hän tunsi heitä kohtaan, ei

voinut koskaan kadota hänestä. Koska pitäjässä oli vielä yksi herra

Olavuksen jälkeläisiä, niin piti hänen välttämättä olla mukana

häissä, muuten niistä ei tullut sellaista kuin hän oli mielessään

kuvitellut.

Hän ei tahtonut tyytyä siihen selitykseen, ettei pappilanneiti muka

voinut päästä kotoa isoäidin vuoksi, vaan kysyi heti, eikö joku

palvelustytöistä olisi tänään voinut pitää huolta rouva Beatasta. Ei

suinkaan hän ollut kuoleman kielissä.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli oikein pahoillansa

ja ettei tuo ollut vain kohteliasta puhetta. Olihan hän tietysti

mielissään siitä, että uusi pappilanrouva oli saapunut häihin, mutta

eihän hän kuitenkaan ollut vanhaa pappissukua.

Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin

isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti,

hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut

millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma.

Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan

hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu,

etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään.

Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan

huomanneet häntä.

Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut

vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että

joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä,

aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa.

Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi.

Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten

hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä

lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla

häihin.

Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin

pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja

pyytää häntä jäämään.

Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja

vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja

tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen

vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli

ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei

kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää

istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti.

He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin

juhlallista kuin vihkimistä.

Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista

pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä

vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut

enää mitään sanottavaa talossaan?

Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja

tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija

Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija

Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt

valmiit, mutta he olivat ajatelleet -- -- Niin, heistä tuntuisi niin

turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin

katsomaan morsiamen pukua.

Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt

sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten

talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta,

että he tahtoivat kuulla hänen mieltään.

Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi

puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä

ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta,

kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa

enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka

Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä

silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen

asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen

illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä

koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden

kehän ja päällystänyt sen.

Pappilanrouva kehui sitä sekä kaikkea muutakin.

Mutta vanha muori Moreus näytti sittenkin hiukan huolestuneelta, ja

hetken kuluttua hän uskoi pappilanrouvalle huolensa.

Olihan se hauskaa, että sisar Raklitz oli tyytyväinen morsiuspukuun,

mutta hänen omasta mielestään oli kaikki aivan epäonnistunutta,

kun morsian ei voinut näyttää iloisemmalta. Mikä huvi oli koristaa

sellaista, josta olisi voinut luulla, että häntä aiottiin viedä

mestauslavalle.

Morsian kääntyi muihin selin ja sanoi jotakin, jota ei kukaan

kuullut. Hän ei välittänyt vähääkään kaikesta siitä koreudesta,

jota hänen ylleen puettiin, kun mamseli Maija Liisa ei ollut mukana

häissä. Olihan hän luvannut senkin seitsemän kertaa, että hän tulisi

katsomaan häntä morsiamena.

Nyt Ulla Moreus sekaantui asiaan. Hänen äänensä oli iloinen ja

raikas, niinkuin ainakin ihmisellä, joka mielellään sovittaa ja

selvittää kaikki asiat.

Eiköhän Maija Liisa voisi hetkeksi jättää isoäitiä yksin kotiin.

Isäntäväki kyllä mielellään lähettäisi häntä hakemaan. Eihän tuo

matka kovinkaan pitkä ollut.

Vanha muori Moreus puhui myös asian puolesta.

"Maija Liisa ja Britta olivat rippikoulutovereita, ja siitä saakka he

ovat olleet hyviä ystäviä."

Pappilanrouva ei vastannut kovinkaan ystävällisesti.

"Niin, niin, rakas sisar, tokko pitäjässä on ainoatakaan

talonpoikaistyttöä, joka ei olisi Maija Liisan hyvä ystävä."

Hän heitteli niskaansa ja astui ulos ullakkohuoneesta. Ei kukaan

sanonut hänelle sanaakaan.

Veri oli noussut hänelle päähän taaskin. Turhaa heidän oli

luulla, ettei hän ymmärtänyt, että he olivat houkutelleet hänet

ullakkohuoneeseen vain saadakseen puhua Maija Liisasta -- --

Vihkiäiset olivat ohitse, ja kaikki oli käynyt hyvin. Morsian tunsi,

että häävieraat kuiskailivat nyt keskenänsä siitä, miltä hän oli

näyttänyt vihkiäisten aikana. Sekä vanhempien että isovanhempien

vuoksi hän olisi toivonut, ettei hän olisi näyttänyt niin

itkettyneeltä.

Jos mamseli Maija Liisa olisi tullut, niin olisi hän kestänyt kaikki

iloisin mielin. Pappilanneiti oli sanonut, että hänestä olisi niin

hauska nähdä häntä morsiamena. Ehkäpä hän oli sanonut sen vain

rohkaistaakseen hänen mieltään. Mutta nyt hänestä tuntui, että ainoa

ilonaihe, jota hänellä tänään olisi voinut olla, oli riistetty

häneltä.

Vihkiäisten aikana hän oli kääntänyt päätään ja katsellut ovelle pari

kertaa. Hän oli toivonut, että mamseli Maija Liisa tulisi sittenkin.

Hän ei voinut olla etsimättä häntä katseellansa.

Kuinka ihmiset saattoivat tällaisena päivänä olla niin kovia ja

kieltää häneltä sitä ainoaa mitähän pyysi! Kyyneleet nousivat hänen

silmiinsä ajatellessaan sitä.

Kun suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli katettu ja hääväki istahti

sen ääreen ja rupesi syömään, alkoivat kaikki hänen ympärillään

iloita. Kaikki muut söivät, joivat ja laskivat leikkiä, mutta hän

tunsi koko ajan vain ahdistusta. Ei siitä voinut olla kysymystäkään,

että hän olisi mitään syönyt. Hän leikkeli vain leipäpalasia, jotta

muut luulisivat hänen syövän. "Jospa vain mamseli Maija Liisa olisi

tullut tänne tänään!" ajatteli hän. "Kaikki olisi silloin ollut

toisin. Hän olisi tehnyt tämän asian minulle helpoksi."

Hän katsoi sulhaseen pelästyneenä ja ihmetteli oliko tämä kuullut

mitään. Hänestä tuntui, että hän oli puhunut ääneen.

Hetken kuluttua hän hätkähti jälleen. Hän huomasi mutisevansa hiljaa

itsekseen: "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun

häihini!"

"Mitä sinä puhelet itseksesi?" kysyi sulhanen.

Morsian toisti nuo sanat melkein vastoin tahtoansa. "Oi, voi, voi,

miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

Sulhanen tiesi, kuinka kauan hän oli saanut rukoilla ja pyytää,

ennenkuin tämä rikas talonpoikaistyttö oli päättänyt ottaa hänet.

Ihmiset kuiskailivat keskenään, että isovanhemmat olivat pakoittaneet

häntä, ja kun sulhanenkin näytti noin surkealta hääpöydässä, niin

silloin vasta nuo puheet oikein pääsisivät valtaan. Hän alkoi

nuhdella morsianta. Ei hänen pitänyt panna sitä niin pahakseen.

Voisihan hän saada tavata pappilanneittä toistekin.

Morsian ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän leikkeli vain

leivänkuoriaan, ja hetken kuluttua hän huokasi jälleen. "Oi, voi,

voi, miksei mamseli Maija Liisa saanut nähdä minua morsiamena!"

Vieläkin kerran koetti sulhanen nuhdella häntä. "Kuinka sinä

tuollaisen asian vuoksi voit saattaa itsesi pilkan ja naurun

alaiseksi!" sanoi hän. "Luuletko sinä, että mamseli Maija Liisa

välittää sinusta? Tietäähän sen, kuinka paljon herrasväki huolii

meistä talonpojista."

Tällä kertaa käännähti morsian äkisti sulhasen puoleen.

"Sinä et puhuisi tuolla tavalla, jos tietäisit jotakin. Sinä et

istuisi siinä, missä nyt istut, jollei pappilanneiti olisi puhunut

sinun puolestasi ja sanonut, että hän luuli sinun kohtelevan minua

hyvästi."

Nyt sulhanen vuorossaan vaikeni. Kun vieraat häntä vastapäätä

aikoivat puhua hänen kanssaan, oli heidän pakko huutaa oikein

kovasti, ennenkuin hän kuuli mitä he sanoivat.

Ei sitä voinut auttaa, että lähimmät pöydässä sen huomasivat. Hekin

vaikenivat ja tulivat rauhattomiksi ja katsoivat vain pitkään

morsiuspariin.

Mutta juuri samassa, kun kaikki näytti kaikkein tuskallisimmalta,

kääntyi sulhanen morsiamen puoleen. "Jos sinä olet vain tämän asian

vuoksi pahoillasi", sanoi hän, "niin voihan sen kai saada autetuksi.

On minussa miestä järjestämään asiat siten, että mamseli Maija Liisa

saa nähdä sinut morsiamena."

Morsian katsoi ihmeissään häneen ja huomasi, että hän oli vakavissaan.

"Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä,

että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa

kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi.

-- -- -- -- -- --

Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja

itki.

Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä

niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että

palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi

istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa

huvittelemassa.

Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei

hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka

he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta

sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä

oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa

siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa.

Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen

oli täytynyt pettää Britta.

Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten

kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä.

Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli

jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja

astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka.

Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut

pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan

pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas

oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut

valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa

ikäänkuin valaistuun huoneeseen.

Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa

ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä

istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin

jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut

kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää

valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen.

Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen

reen ja --

Hänen päätänsä huimasi. Hänen täytyi istahtaa tuolille ikkunan

ääreen. Hän ei voinut käsittää mitä tämä oli. Miksikä hääväki ajoi

Loby'stä tänne tyhjään pappilaan?

Ehkäpä hän luuli vain näkevänsä sellaista siksi, että hänen

ajatuksensa koko päivän olivat olleet häätalossa.

Hän kuuli, että he pysähtyivät portaiden eteen, että eteisen ovi

avautui ja että väkeä tunkeutui sisään. Mutta hän jäi sittenkin

paikoilleen istumaan.

Ei häntä lainkaan peloittanut. Mutta olisi tuntunut niin

harmilliselta mennä heitä vastaan, jollei siellä olisi ollutkaan

ketään!

Nyt he olivat salissa ja nyt he avasivat kyökkikamarin oven.

Pelimannit tulivat ensimäisinä. Sitten lukkari Moreus ja Ulla

käsipuolessaan. Sitten morsian ja sulhanen, joita kaksi sulhaspoikaa

valaisi kolmihaarakynttilöillä, ja heidän jäljessään koko liuta

nuorisoa, sekä tyttöjä että poikia.

Kun kaikki olivat tulleet sisään, keskeytti Jan Öster ja hänen

toverinsa soittonsa, ja lukkari Moreus astui esille pappilanneiden

eteen ja piti pienen puheen. Asian laita oli nyt sellainen, että

Loby'n Britta välttämättä tahtoi näyttää pappilanneidelle kuinka

kaunis hän oli morsiamena, ja hän ja hänen miehensä olivat aikoneet

ajaa tänne yksin, mutta silloin lukkari sekä muutkin arvelivat,

ettei pappilanneidellä olisi paljonkaan iloa morsiamesta, jollei hän

samalla saisi myös nähdä morsiussaattoa, ja siksi olivat nyt kaikki

ne tulleet tänne, jotka eivät olleet liian unisia hääaterian jälkeen.

Pappilanneiti oli aina huonosti puettu sen jälkeen kuin hän oli

saanut emintimän. Mutta sekä hän itse että muutkin unohtivat

sen kokonaan, sillä morsiussaaton tulo sai ilon syttymään hänen

kasvoilleen, jotta hän suloudessaan oli aivan vastustamaton.

Totta se oli, mitä näistä Lövdalan papintyttäristä sanottiin, he

saattoivat todellakin panna kaikkien ihmisten päät aivan pyörälle.

Aivan mahdotonta oli käsittää, miten se oikeastaan kävi, mutta kun

hän nyt syleili morsianta ja puristi sitten sulhasen sekä kaikkien

muidenkin kättä, niin nyt vasta heistä tuntui oikealta hääilolta.

Kas, pappilanneiti saattoi aivan unohtaa kaikki huolet ja tulla

niin iloiseksi, että muut ihmiset ajattelivat: "Ei mikään ole niin

suloista kuin elämä. Se ei ole totta, että elämä on vain ikävää ja

täynnä huolia. Se on vain yhtä ainoaa iloa."

Kun pappilanneiti katsahti morsiameen ja kehui hänen kruunuaan ja

koko morsiuspukua, avautuivat kaikkien silmät. He eivät olleet

aikaisemmin huomanneet, kuinka kaunis hän oli koristeissansa.

Kun pappilanneiti kääntyi nyt sulhasen puoleen ja kiitti häntä

siitä, että oli tullut tänne Britan kanssa ja onnitteli häntä sen

johdosta, että hän oli saanut Britan vaimokseen, niin sulhasenkin

silmät ikäänkuin avautuivat. Hän huomasi, ettei hän ollut nainut vain

rikkaimman talon Loby'ssä, vaan myöskin parhaimman talontyttären.

Mitä pappilanneiti sanoi Britalle, sitä ei kukaan voinut kuulla,

mutta jälkeenpäin saattoi Britasta nähdä, että hän oli sanonut juuri

sen, mitä hän oli kaivannut tullakseen iloiseksi koko päivän varalta.

Heillä oli kestitystäkin mukana, jonka he panivat pöytään, sillä he

tahtoivat, että pappilanneiti saisi myös maistaa hääruokaa. Niin,

selvästi saattoi kyllä nähdä, että kaikki oli erinomaista hänen

mielestänsä. Mutta hän ei tahtonut sittenkään syödä, ennenkuin

häävieraat olivat lähteneet. Tiesihän hän, etteivät he voineet kauan

viipyä. Kumma, että he lainkaan olivat päässeet irtaantumaan.

Ulla kertoi, että he olivat pitäneet varansa ja hiipineet talosta

heti päivällisen jälkeen. Vanha väki oli ollut hiukan väsynyt ja

kaivannut päivällislepoa. He eivät olleet tienneet asiaakaan,

ennenkuin nuoriso oli jo matkassa. Mutta he aikoivat heti palata

takaisin, kun morsian vain oli saanut tanssia Maija Liisan kanssa.

He läksivät nyt saliin ja väkijoukko asettui pitkin seiniä

katselemaan tanssia. Pelimanni Jan Öster alkoi soittaa polskaa, ja

morsian ja pappilanneiti pyörähtivät lattialle.

Mutta kesken ensimäistä kierrosta kalpeni pappilanneiti tuskasta. Hän

oli ollut niin iloinen, että hän kokonaan oli unohtanut tanssirahat.

Häissä tuli kaikkien, sekä suurten että pienten tanssia morsiamen

kanssa, ja jokaisen, joka tanssi hänen kanssaan, täytyi antaa hänelle

rahaa. Mutta hänellä, köyhällä raukalla, ei ollut ainoatakaan penniä.

Morsian ei ollut unohtanut mitään. Pöydälle salin nurkkaan hän oli

asettanut hajuvesipullon ja morsiusrasian, jossa oli pastilleja ja

rusinoita ja morsiusmausteita, joita hänen tuli tarjota tanssin

jälkeen.

Sen pahempaan pulaan ei pappilanneiti mielestään koskaan ollut

joutunut. Eihän hän voinut rikkoa vanhaa tapaa. Ihmiset luulisivat

muuten, että se tuottaisi onnettomuutta.

Britta oli varmaan arvannut hänen tuskansa, sillä hän kuiskasi kesken

tanssia, että mamseli Maija Liisa voisi olla vaan antavinaan hänelle

jotakin kouraan. Eihän hänellä voinut olla varattuna tanssirahoja,

kun he näin yllättivät hänet.

Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän

oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä

Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten

kävisi, jos emintimä saisi sen tietää?

Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen

kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että

kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi.

Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen

päässään.

Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli

hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan

helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi

häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin

kallista.

"Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa

toisella kertaa", tuumi hän.

Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla

kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan

ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä.

Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän

taalarin.

Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota

morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan

mitään.

Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen

saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin.

Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin

tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä,

oli auttanut häntä.

Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän

kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa

ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon

miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä.

Morsian vastasi puoleksi kuiskaten, ettei se ollut lainkaan kummaa,

sillä tuo mies oli kotoisin toisesta pitäjästä. Hän oli seppä,

Henriksbergin tehtaalta Västmarkenista, ja hän oli juuri tänään

saapunut Loby'hyn ostamaan heiniä hänen isoisältään. Ei hän tiennyt,

niiksi hän oli tullut mukana tänne. Sillä ei hän kuulunut hääväkeen!

Eihän hän ollut häävaatteissakaan.

Ja totta tosiaan, tuo vieras mies olikin puettu mustaan

lammasnahkaturkkiin, jota nahkavyö piteli kiinni vyötäisiltä!

Pappilanneiti tuumi, mitenkähän hän pääsisi häntä kiittämään, mutta

hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä nyt häävieraat tulivat

jättämään hänelle hyvästit. Hän kiitti heitä heidän käynnistään,

auttoi päällysvaatteet heidän ylleen ja vilkutti heille kättään

kuistilta.

Kun hän palasi takaisin saliin, hämmästyi hän hiukan huomatessaan,

että vieras mies seisoi yhä siellä.

Mutta varsin pian hän ymmärsi, miksi hän oli jäänyt toisista jälkeen.

Hän tahtoi kai tiedustella, miten hän saisi takaisin taalarin, jonka

hän oli lainannut hänelle. Kukapa tiesi? Ehkäpä hän oli ottanut sen

niistä rahoista, jotka pehtori oli antanut hänelle heinänostoa varten.

Näytti siltä, kuin mies mieluimmin olisi kieltänyt koko asian. Ja

kun pappilanneiti piti puoliaan, selitti hän, ettei asiasta yhtään

maksanut vaivaa puhua.

Mutta pappilanneiti ei voinut rauhallisella mielellä ottaa vastaan

kokonaista taalaria vieraalta mieheltä. Hän sanoi pyytävänsä

isäkullalta rahaa kohta kun tämä tulisi kotiin, ja lupasi lähettää ne

häätaloon heti huomis-aamuna, jotta hän saattaisi maksaa heinät.

Hyväntahtoinen hymyily kirkasti kuin auringonsäde miehen kasvoja.

Pappilanneiti sai tehdä niinkuin hän itse halusi. Hänellä oli

kylliksi rahaa, jotta hän tuli toimeen taalarittakin.

Pappilanneiti katsoi ihmeissään häneen.

Vai niin, hän oli luullut, että vieras rahojen vuoksi oli jäänyt

toisista jälkeen.

Niin, miksipä muuten?

Mies pyyhkäisi pitkän hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi tytön ohitse

toiseen seinään. "Ah, en tiedä", sanoi hän, "ehkäpä minua halutti

puhua jostakin muusta."

Pappilanneiti astui askeleen ovea kohti. Hän tuli hiukan

kärsimättömäksi.

Nyt mies katsoi häneen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä en

ymmärrä noita toisia, kuinka he saattoivat lähteä pois täältä", sanoi

hän.

Pappilanneiti punastui. Hän kulki edelleen ovelle.

"Heidän olisi pitänyt ottaa teidät mukanaan tanssimaan eikä jättää

teitä yksin tänne."

Äänen sävy oli hyväntahtoinen, jotta pappilanneiti ei voinut suuttua.

Hän kääntyi hänen puoleensa ja naurahti. "Oi, ei minun nyt ole vaikea

jäädä yksin, sillä minun mieleni on iloinen. Menkää vaan tekin. Minä

olen tyytyväinen, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan minun

tähteni."