Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka
johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli
asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo
kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he
astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja
ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla.
Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt,
niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.
Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten
luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät
niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin
uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään
päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että
palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan
niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi
voinut pitää siitä huolta.
Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella.
Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle,
jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut.
Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä
nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi
saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle.
Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa
unipannukakkua.
Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän
vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt,
vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän
keittää soppaa kyykäärmeestä.
"Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä
laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle
pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista."
"Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta
ja nauramatta vaikka kuinka kauan.
Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla
kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä
hän saisi kolmannen miehen.
He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan
unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä
ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he
aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät
olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä
narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi
tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa
meitä", sanoi hän.
Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja
hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia.
Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä
ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei
kukaan voinut selittää.
Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli
päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin
seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja
liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia.
Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva
ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa.
Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat
puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi
haarakynttilä ja takassa oli tuli.
Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut
lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi
voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli.
Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen
omaa lihaansa ja vertansa.
Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia
konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa,
niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta.
Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti
ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat
kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa
saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja
porsliinilautasistansa astiahyllyllä.
Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo
turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut
saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei
tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi.
Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen
auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän
tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna.
Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua.
Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki
kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle
kyökinpöydälle.
Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät
hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin
ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat
sen pöydälle ja laskivat sen vatiin.
Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat
he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä
kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa.
Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen.
Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen
jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot
veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei
kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista
lattialle.
Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja.
Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan
suolaraetta maahan.
Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin
kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun!
Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois
kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja
pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin
kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle
nauramaan.
Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi
tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei
tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa,
niin ei koko juttu ollut hauska.
Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan
nauraa.
Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa
uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan
kaikki oli alotettava alusta.
Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet
naurutuulelle.
Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin.
Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun
uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut
lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän.
Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan.
Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä
itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä.
"Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä
itse vaan voit pysyä vakavana".
Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja
sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni
kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei
kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle.
Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun.
Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota
annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä
ja kova ja kimalteli paljosta suolasta.
He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he
käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme
käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan.
Silloin se oli valmis syötäväksi.
Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi,
ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun.
He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi
tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää
tilaisuutta.
Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä
kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen
osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat.
Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli
tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti
maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli
sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin
hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään
saanut sen enempää niellyksi.
Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun
johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He
viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi
ääneti ovessa ja valaisi heille portaita.
Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he
juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää
olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui
vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he
eivät uskaltaneet jäädä katsomaan.
Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi,
mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut,
joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta
siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan
vastaukseksi.
Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina
aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan,
mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä,
niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta.
Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän
oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan
uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin.
Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli
ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan
kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä.
Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko
hän nähnyt unia vai ei.
Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos
kuistille.
Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa
aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi
vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha
mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne
poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän
vettä.
Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen
raitista, kirkasta vettä.
Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen
määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan.
Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa
vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen
kanssaan naimisiin.