Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä
keittiönovesta sisään.
Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä
ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta
iltaan niinkuin muiden naisten?
Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut
Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt
hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä
muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä.
Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi
hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän
varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään
kyökissä.
Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt
tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen
äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt
navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen
mukanaan.
Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän
mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti.
Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta
ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen
tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan.
Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin
puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli
tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin
apua sille.
Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa,
jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät,
että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei
tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen.
Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle,
että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä.
Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli
äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli
pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen
oli mahdoton erota hänestä.
Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä
saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet
pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.
Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin
nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi
auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.
Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle,
mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika
oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että
pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?
Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui
äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät
luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä
sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä
myös salassa."
Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.
Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja
katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän
täällä, vai kaipaisiko hän kotia.
Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja
hän piti niin paljon kanoista.
"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä
mistään muusta kuin kanoista?"
Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.
Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti
mamseli Maija Liisasta?
Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.
"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän
on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"
"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika
vastannut.
"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä
ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun
valossa?"
"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.
Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan
niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli
pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja
ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.
Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan
ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen
seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta
kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja
hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti
kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.
Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut,
että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva
seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.
"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi
pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait
kynttilän?"
"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.
"Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet
sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan
sinua tuhlaamaan kynttilöitä."
Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi
takaisin kangaspala käsivarrella.
"Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin
hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!"
Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä
ääressä koko yön.
Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton
siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä
oli tapana lukea öisin.
Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta.
Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti
saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi
hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan.
Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa,
mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja
nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti
suuttuisi häneen.
Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei
Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon
papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua."
Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo
tuolla", sanoi hän.
Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi
varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta
seinää vasten.
He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes
tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli
kuullut?
"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit
kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.
"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää.
Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."
He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka
vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä
langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt
kokoon.
"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää
minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö,
Marit."
Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.
"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana
navetasta ulos.