Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin
edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt
kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat
toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli
kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa.
Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika
oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon
saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki
neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän
pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen
loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne
jäädä.
Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi
hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät,
kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin
selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa.
Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko
tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta
selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli
taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää.
"Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin
innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla
yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi
kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki
Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan
mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että
hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi.
"Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli
hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät.
Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa
syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta
kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli
hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt.
"Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä
vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti
yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan
asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä
isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka,
kuin kävimme yhdessä heinänteossa.'
"Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen
tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi
omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti
huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito
koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän
olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli
päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän
niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja
vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa.
"Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan
sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut
suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen,
ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi.
"Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan
taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla
ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa.
Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän
todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle.
"Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla
Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa
kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko
pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa
häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla.
Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla,
että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo.
"Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa
huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan
armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo,
kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja
hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei
kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi
sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina
ollut lypsävää lehmää!
"Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus
olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut
todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota
viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä
puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.'
"Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli
antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen
ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului
pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla
reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista
vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli.
Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja
hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla
tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen
ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi
Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se
sopii sinulle kuin valettu.'
"Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja
pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän
ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet
häntä näin somana?'
"Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi
yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat
myös nähneet hänet siinä.
"Minun täytyy nyt sanoa jotain. Lumikki neidon ei pitäisi koskaan
pukeutua lystillisiin pukuihin. Hän tuli heti kovin vallattomaksi ja
kuvitteli mielessään olevansa joku muu kuin mikä hän oli. Isoäiti ja
Ulla nauroivat aivan katketaksensa, kun hän alkoi matkia kreivinnan
puhetta ja käyntiä.
"Ulla sanoi vieläkin kerran, että hänen miehensä kaiken mokomin
täytyi saada nähdä hänet kreivinnana. Hän tahtoi välttämättä, että he
menisivät suureen rakennukseen.
"Lumikki neito tuumi: 'Ehkäpä isäkulta ei pidä siitä, että olen
pukeutunut tällä tavalla, koska hän kohtelee minua nyt aina niin
vakavasti. Ennen sain pukeutua niin usein kuin mieleni teki, mutta
nyt on kaikki toisin.'
"Mutta hän oli rohkea, sillä Ulla oli hänen kanssansa ja siksi hän
tuumi taas itseksensä: 'Ei se käy päinsä, että sinä annat toisten
aivan masentaa itseäsi. Tänäänhän isäkulta on ihan entisellään. Ei
hänen mielestään voi olla sopimatonta, että olet pukenut yllesi
kreivinnan hameen.'
"Toinenkin ajatus lohdutti häntä. Hän arveli, ettei äitikulta
panisi pahakseen, jos he hiukan kujeilisivat armollisen kreivinnan
kustannuksella.
"Kun he astuivat alas portaita, iski uusi ajatus Ulla Moreuksen
päähän. Hän vei Lumikki neidon talliin ja siellä hän pyysi
Pitkää-Bengtiä satuloimaan Mustan. Musta on pyylevä ja pieni eikä
lainkaan Borgin kartanon suurten ratsuhevosten näköinen. Eivätkä
heidän suuret satulansa, joissa oli pehmeäksi täytetyt istuimet ja
selkänojat, olleet lainkaan samanlaisia kuin kreivinna Märtan omat.
"Kun Musta oli satuloitu ja Lumikki neito oli noussut sen selkään,
juoksi Ulla edeltä sisään, ja hän huusi sekä saliin että keittiöön,
että kreivinna Märta ratsasti lehtikujaa myöten.
"Oi, voi, kylläpä siinä hälinä nousi! Äitikulta riisti
kyökkiesiliinan edestään, jotta kauluri siitä irtaantui, ja hyökkäsi
kuistille. Isäkulta riensi ulos niin kiireesti, että peruukki lensi
viistoon, ja kävi ylimmälle portaalle äitikullan viereen. Ulla ja
lukkari Moreus asettuivat heidän taakseen ja alimmalla portaalla
seisoi kamarineitsyt niiaten.
"Olihan Lumikki neidolla piiska, jolla hän yllytti Mustaa, mutta ei
se sittenkään juossut kuin hiljaista hölkkää, ja hän arveli, että
hyvä se saattoikin olla. Sillä eihän hän voinut muuta ajatella, kuin
että isä- ja äitikulta heti olivat huomanneet, että hän se siinä vain
ratsasti.
"Mutta olipa se hullua. Äitikulta oli varmaan katsellut vain punaista
liiviä, jota kreivinna oli käyttänyt monta vuotta eikä huomannut
mitään muuta. Sillä tuskin Lumikki neito oli ennättänyt tervehtiä
piiskallaan ja huudahtaa: 'Bonjour, monsier le pasteur!' niinkuin
kreivinnalla oli tapana tehdä, kun äitikulta hyökkäsi portaita alas
ja niiasi aivan maahan asti.
"Mitenkä voisinkaan sitä oikein kuvailla? Tiesihän Lumikki neito,
että äitikulta oli hiukan likinäköinen, ja olihan jokseenkin myöhä
ilta ja hämärä, mutta sittenkin hänen oli mahdoton käsittää, etteivät
he tunteneet häntä.
"Hän tuumi: Äitikulta on mielissään, kun minä teen tällaista pilaa
kreivinnasta. Tiesihän hän, kuinka suuttunut äitikulta oli entiseen
emäntäänsä. Ei koskaan Lumikki neidon päähän olisi pälkähtänyt, että
hän niiaisi hänelle. Mutta äitikullan kasvot aivan loistivat. Hän ei
ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta.
"Lumikki neito hyppäsi avutta alas satulasta, aivan kuin
kreivinnakin, ja heitti ohjakset Pitkälle-Bengtille. Sitten hän
kääntyi äitikullan puoleen ja ojensi hänelle kätensä.
"'Eh bien, Raclitz, kuinka te voitte uudessa talossanne?'
"Mutta ajattelehan, juuri kun Lumikki neito sai sen sanotuksi,
kumartui äitikulta hänen kätensä yli ja suuteli sitä!
"Silloin vasta Lumikki neito ymmärsi, että äitikulta oli antanut
narrata itseään ja että hän luuli kreivinnan itsensä tulleen häntä
tervehtimään. Lumikki neito tuli niin ymmälle, että hän sanoi:
'Äitikulta, minähän se vaan olen.'
"Äitikulta ojentautui kiireesti suoraksi ja heitti irti käden. Hän
katsoi vain kerran tytärpuoleensa, ja kääntyi sitten pois kiiruhtaen
ylös portaita ja suoraan keittiöön.
"Isäkulta ja lukkari Moreus ja Ulla tulivat nyt Lumikki neidon luo ja
nauroivat hänen pilalleen. Oi, voi, hänen täytyi näytellä kreivinnaa
vielä vähän aikaa, sillä isäkultaa se näytti huvittavan. Mutta hän
oli aivan kuin kivettynyt, sillä äitikullan katse oli pelästyttänyt
häntä. Hän tuumi: 'Nyt olen saanut äitikullasta vihamiehen. Ei
äitikulta pane pahakseen, jos sättii häntä vasten kasvoja. Mutta hän
ei anna koskaan anteeksi, jos pitää häntä pilkkanaan.'"
Pappilanneiti oli hetken aikaa vaiti ikäänkuin odottaen, mitä toinen
arvelisi hänen jutustaan.
"Tekisi mieli melkein nauraa koko asialle", sanoi Anna Brogren,
"mutta en voi sitäkään tehdä. Se puristaa aivan sydämeni kokoon.
Parasta, että jatkat vain kertomustasi, jotta saan tietää kuinka
vaikea sinun -- niin, minä tarkoitan, Lumikki neidon -- on olla."
Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa.
"Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun
lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään
tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä.
Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän
itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää
äitikultaa.
"Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan
äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että
äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias
hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä
isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi!
"Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun
äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei
äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan
sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa
vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi
vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja
keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan,
joka oli kansalle turmioksi.
"Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä
pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken
viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan,
mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että
palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin
polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi,
sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa
perille.
"Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven
naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön
käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei
antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä
eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana
panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi
säästänyt työtään ja vaivojaan.
"Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun
viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä
iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada
maistaa juomaa.
"Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa
vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä
humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman.
Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan
saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen
määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan.
"Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut
viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin
laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen
myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi
sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään.
"Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt
siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta
samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän,
'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei
se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja
astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan
ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin
navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut
häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta
avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi
aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon
puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut
ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi
veräjällä.
"Ihmeellistä, että Pitkä-Bengt saattoi olla noin kömpelö. Hän avasi
veräjän niin auki, että Isopukki pääsi livahtamaan hänen ohitsensa.
Eikä hän koettanutkaan ajaa Isoapukkia takaisin aidan taakse,
niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä. Hän katsoi vain, että puutarhan
portit olivat suljetut, jotta Isopukki ei päässyt pilaamaan isäkullan
omenapuita eikä äitikullan kaalipenkkejä. Hänen mielestään ei
suinkaan ollut vaarallista, vaikka Isopukki pääsikin pihamaalle ja
sai haukata hiukan ruohokenttää.
"Vaan ajatteleppas, Isopukki ei vilkaissut edes ruohokenttään
päinkään, vaan juosta hölkytti suoraan panimon edustalle. Se
tepsutteli niin somasti ja kevyesti, ettei äitikulta kuullut yhtään,
vaikka panimon ovi oli raollaan.
"Tuo pukki oli aina ollut kovin hieno. Juodessa se ei loiskuttanut
kuin koira eikä särpinyt niinkuin hevonen, vaan oli niin hiljaa,
ettei kukaan huomannut mitä se toimitti. Isopukki oli juonut monta
kannullista maitoa karjapiian selän takana, ja nyt se ehti hyvässä
rauhassa juoda koko rankin äitikullan tietämättä asiaakaan.
"Mutta kun ämpäri oli tyhjä, alkoi Isopukki määkiä, niinkuin sen
tapa oli, sillä sen mielestä ei ollut hauska tehdä kepposia, jollei
se saanut nähdä, miten kaikki suuttuivat siitä, mitä se oli tehnyt.
Samassa äitikulta seisoikin jo kynnyksellä ja näki, että ämpäri oli
tyhjä.
"Äitikulta otti pitkän, nokisen uunikoukun käteensä, joka aina seisoi
panimon oven nurkassa, ja aikoi antaa pukille kyytiä. Mutta sellaisen
kestityksen jälkeen ei Isopukki voinut ymmärtää, että äitikulta olisi
toden teolla sille vihainen, ja se nousi takajaloilleen ja alkoi
tanssia äitikullan edessä. Isopukki oli vanha ja voimakas, eikä
ollut niinkään hyvä joutua sen kanssa tekemisiin. Äitikulta hutki
sitä uunikoukulla, ja jokainen, joka tunsi sen tavat, tiesi, ettei
tuo leikki loppuisi hyvin. Kaikki kiiruhtivat nyt pihalle äitikullan
apuun, sekä isäkulta, Lumikki neito että palvelustytöt. Mutta
Isopukki ei tehnyt hänelle yhtään mitään, hyppäsi vain edes-takaisin,
ja silloin isäkulta kielsi toisia sekaantumasta leikkiin. Samalla hän
huusi äitikullalle, että hänen oli nyt parasta kiiruhtaa panimoon
niin kauan kuin Isopukki oli vielä leikkisällä tuulella.
"Mutta äitikulta ei välittänyt varoituksesta. Ja vihdoin hänen
onnistui iskeä uunikoukulla Isoapukkia niin kovasti, että tämä
sen tunsi. Se laskeutui nyt etujaloilleen, mutta ei sillä ollut
paljonkaan voitettu, sillä se hyökkäsi samassa panimoon ja heitti
sarvillaan kumoon niin monta äitikullan pulloa ja ruukkua kuin se
vain ennätti. Ja tuskin oli äitikulta ehtinyt sen jäljissä sisään,
kun se taas kiiruhti ulos.
"Isopukki tiesi nyt vallan hyvin, että kaataessaan kaikki pullot
kumoon se oli antanut äitikullalle niin paljon työtä, että se vähäksi
aikaa pääsi hänestä rauhaan ja sai nauttia iloisesta tuulestaan. Se
seisoi pari sekunttia hiljaa panimon ovella ja katseli ympärilleen.
Sitten se alkoi astua hiljaa ja vakavana mäkeä ylös asuinrakennusta
kohti.
"Isopukki käyttäytyi tavallisesti hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti
ja se oli sille hyvään tarpeeseen, sillä olihan melkein mahdotonta
uskoa, ettei niin komea elukka koskaan ajattelisi muuta kuin
pahantekoa. Mutta ei kukaan ollut koskaan nähnyt sitä niin komeana
kuin nyt. Se nosti jalkojaan hitaasti ylös, nojasi päätään taakse,
nosti kuononsa ilmaan ja ikäänkuin kerskaili suuresta parrastaan ja
pitkistä sarvistaan. Kuitenkin saattoi huomata, ettei se ollut oikein
vakavissaan. Silmät vilkkuivat hiukan sinne ja tänne ja takaruumis
heilahteli toiselle puolelle.
"Isäkulta luuli, että Isopukki oli matkalla vuohiensa luo
takapihalle, ja hän huusi Lumikki neidolle, että he väistyisivät
pukin tieltä, eivätkä häiritsisi sitä. Mutta jos Isopukki olikin
aikonut sinne, niin muutti se mielensä kulkiessaan kuistin ohi ja
huomatessaan, että sisäovi oli jäänyt auki väen kiiruhtaessa pihalle
sitä hätyyttämään. Ja parhaillaan kun se astui aivan vakavasti
eteenpäin, loikkasi se portaita ylös ja juoksi sisään.
"Nyt hyökkäsivät kaikki palvelustytöt sen perässä ajaakseen sen
ulos. Silloin Isopukki pakeni ylös vintin portaita, ja kun toiset
seurasivat sen jäljissä, hyppäsi se ulos ullakkoikkunasta. Isopukki
ei viitsinyt katsoa, kuinka pitkältä siitä oli maahan, ennenkuin se
hyppäsi. Mutta onni potkaisi sitä aina, ja siksi se hyppäsi nytkin
ulos siitä ikkunasta, joka oli aivan kuistin katon yläpuolella.
"Katto oli pieni ja kalteva ja sen keskellä kulki kapea harja, ja
juuri sille kohdalle Isopukki sattui tulemaan. Se ei voinut astua
askeltakaan syrjään putoamatta maahan. Eikä se voinut palata takaisin
ullakollekaan.
"'Mene sisään, Isopukki!' sanoi isäkulta ja hätyytti sitä kepillään.
Mutta pukki seisoi paikoillaan. Palvelustytöt olivat tulleet ulos ja
odottivat kauhuissaan miten sen kävisi. Mutta Isopukki näytti varsin
tyytyväiseltä. Se käänsi vain päätään ja vilkaisi heihin ja selvästi
saattoi huomata, että toisten pelko huvitti sitä.
"Äitikulta oli nostanut pullonsa pystyyn ja tuli nyt uunikoukku
kädessä antamaan kyytiä pukille. Mutta kun se huomasi hänet, alkoivat
sen silmät vilkkua vielä entistä lystikkäämmin. Selvään saattoi
nähdä, ettei se pelännyt vähääkään äitikultaa.
"Mutta äitikulta heilautti vielä kerran uunikoukkuaan ja samassa
pukki puristi jalkansa kokoon, hypähti ilmaan kuin nuoli ja putosi
maahan aivan äitikullan eteen.
"Ja heti kun se oli päässyt maahan, antoi se niin kovan iskun
äitikullalle, että hän kaatui kumoon. Sitten juoksi Isopukki pois
takapihalle päin, hyppäsi aidan yli ja tanssi sitten vuohiensa
parissa useita tunteja.
"Ensi hädässä ei kukaan kuitenkaan huomannut, mihin pukki oli
joutunut. Kaikki hyökkäsivät äitikullan luo auttamaan häntä. Kaikkein
ensimäisenä ehti paikalle Lumikki neito. Mutta äitikulta työnsi hänet
kiivaasti luotaan. 'Älä teeskentele!' huusi hän. 'Kyllä minä tiedän,
millä mielellä sinä olet. Sinä vaan iloitset tästä. Naura sinä, niin
kauan kuin saat! Kyllä minä tiedän, kuka saa sinut vielä itkemäänkin.'
"Ja tottahan se on, ettei Lumikki neito ollut näyttänyt kovin
levottomalta. Hän oli nauranut pukille, eikä hän vieläkään ollut
ehtinyt tulla vakavaksi.
"Mutta äitikullan sanat tuottivat hänelle kylliksi surua koko
päiväksi.
"Ja ymmärräthän sinä, rakas kasvatussisareni, ettei tämä tapaus
antanut Lumikki neidolle uutta rohkeutta, vaan pieni uni, jonka hän
näki yöllä.
"Lumikki neito näki unissaan pukin seisovan jälleen kuistin katolla,
mutta tällä kertaa ei oikea pukki, vaan kaikki se ilo ja pila, joka
vanhastaan asusti tässä kodissa, oli kiivennyt katolle ja seisoi
siinä tehden pilkkaa äitikullasta. Ja se pukki osasi puhua, ja
se sanoi äitikullalle, ettei hänen onnistuisi muuttaa tätä taloa
kylmäksi ja kovaksi vankilaksi, niinkuin hän yritti tehdä. Kaikki
entinen siinä nousi häntä vastaan.
"Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän
sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan."
"Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon
aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun
pappilanneiti hetkeksi vaikeni.
"Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä
viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut
teurastaa Isonpukin."
"Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki
neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon
sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee
hänelle vielä jotakin pahaa."
Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa
Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele
mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä."
"Kai hän sen asian paremmin tietää."
"Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä
jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy."
"Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta
kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen
emintimänsä."
"Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että
Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä
sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja,
hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita
asuinrakennuksen länsipuolella.
"Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut.
Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea
pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina
kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne
olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä.
"Sen kauniimpia omenia kuin tänä kesänä ei Lumikki neito ollut ennen
nähnyt puutarhassa. Oi, millaisia paradiisiomenia ja astrakaaneja,
kesä- ja talviomenia siellä olikaan! Ehkei niitä ollut yhtä runsaasti
kuin ennen, mutta sitä kauniimpia ne omenat olivat. Ei ainoatakaan
madonsyömää hedelmää, kaikki olivat yhtä suuria ja kaunismuotoisia.
Kaikki astrakaanit olivat läpikuultavia, kaikki paradiisiomenat
tummanvihertävänpunaisia ja kaikki talviomenat kauniin punaposkisia.
"Omenat olivat tosiaankin niin mainioita, että niistä puhuttiin koko
pitäjällä. Ne olivat niin suuria ja koreita, että ne loistivat tielle
saakka, ja matkustavaisia tuli taloon, jotka pyysivät saada mennä
puutarhaan niitä katselemaan.
"Mutta nyt minun pitää sanoa jotakin. Vaikka omenat olivatkin niin
kauniita ja hyviä, niin niistä oli sittenkin kovin paljon huolta.
Ja olihan muina vuosina koko joukko pappilan omenia varastettukin.
Nyt katosi kuitenkin tuskin ainoatakaan omenaa tällä tavalla, sillä
äitikulta vartioitsi niitä aivan uupumattomasti. Aina elokuun
lopusta saakka, jolloin omenat alkoivat kypsyä, oli hän vartioinut
puutarhassa joka ainoa yö.
"Mutta tekipä äitikulta vieläkin enemmän. Hän vartioitsi omenia
kotiväeltäkin. Hän hankki ulkolukon puutarhan veräjään sekä talletti
itse aina avaimen. Kun äitikulta löysi jonkun oikein kauniin ja
kuulakan astrakaanin, saattoi hän antaa sen isäkullalle, mutta Beata
mummo ja Lumikki neito! eivät saaneet maistaa ainoatakaan.
"Muina vuosina heillä ei tosin ollut yhtä kauniita omenia, mutta
enemmän iloa niistä ainakin oli. Kaikki kartanossa olivat saaneet
niitä kylliksensä. Eikä niitä riittänyt vain kartanon väelle, vaan
jokainen, joka tuli taloon käymään, sai niitä maistaa ja useille
annettiin niitä hiukan mukaankin.
"Ei edes silloin, kun omenat otettiin alas puista, saanut kukaan
niitä maistaa, sillä äitikulta hoiti yksin sen tehtävän. Hän veti
sormikkaat käteensä ja otti jokaisen omenan erikseen varovaisesti
alas, jotta ne eivät vaan loukkaantuisi eikä vioittuisi. Olihan
Lumikki neidon mielestä hiukan kovaa, ettei hän saanut syödä omenia,
niin kauan kuin niillä oli vielä tuore kesämakunsa, mutta hän
lohdutti itseään sillä, että hyvältä ne syksylläkin ja talvella
maistuisivat. Sillä varmaan äitikulta osaisi niin hyvin niitä
säilyttää, etteivät ne pääsisi mätänemään.
"Mutta hän huomasi varsin pian, että äitikullalla oli aivan toiset
aikeet. Ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanutkaan, että pappilan
väki itse saisi syödä niin paljon hyviä hedelmiä.
"Isäkultakin olisi varmaan käyttänyt omenat vain omiin tarpeisiin,
niinkuin muinakin vuosina. Mutta äitikulta oli laskenut, että he
voisivat ansaita niillä rahaa. Hän tahtoi myödä kaikki nuo kauniit
hedelmät Brobyn markkinoilla.
"Ja tietenkin sai äitikulta tahtonsa läpi. Äitikulta ajoi
markkinoille ja vei mukanaan kaksi kärryllistä omenia sekä rengin ja
palvelustytön, joiden piti auttaa äitikultaa myönnissä.
"Tultuaan markkinapaikalle avasi hän laatikkonsa ja tynnyrinsä
ja asetti omenat pöydälle. Äitikulta ei arastellut minkäänlaista
työtä, ja hän seisoi suuret kintaat kädessä ja suuri villahuivi
vyötäisillään pöydän ääressä myödäkseen itse omenansa. Äitikulta ei
todellakaan uskaltanut antaa tätä tointa kellekään muulle.
"Mutta olipa hänellä myös myötävänä sellaista tavaraa, että hän
saattoi siitä ylpeillä. Äitikullan pöytä loisti niin punaisena ja
vihreänä ja keltaisena ja valkeana, että ihmisiä tulvaili sinne vain
sitä koreuttakin katsomaan. Brobyn suurille markkinoille tuli nyt
niinkuin aina muulloinkin puutarhureita sekä Sörmlannin linnoista
että Näsin herraskartanoista. Mutta ei kellään ollut tarjona niin
kauniita hedelmiä kuin äitikullalla.
"Heti kun äitikulta oli valmiina myömään, kiiruhtivat kaikki ihmiset
esille ja kysyivät omenoiden hintaa. Mutta silloin äitikulta vaati
niistä niin paljon, että ihmiset kauhistuivat eikä kukaan tahtonut
ostaa.
"Äitikulta sai nyt istua siinä kaikkine komeuksineen ja katsella
miten markkinaväki teki kauppaa hänen naapuriensa kanssa. Mutta
äitikulta ei laskenut alas hintojaan vähääkään. Hän pyysi puolta
enemmän omenoistaan kuin kukaan muu. Hän kai luuli, että hän
myöhemmin päivällä saisi ne kaupaksi, kun muut olivat myöneet
hedelmänsä loppuun.
"Ehkäpä äitikulta teki toisellaisiakin laskuja. Äitikulta tiesi
varsin hyvin, kuinka paljon viinaa tavallisesti juotiin Brobyn
markkinoilla ja hän tiesi senkin, että puolenpäivän jälkeen tuskin
ainoakaan mies oli enää raitis. Ehkäpä äitikulta tuumi, että väki
iltapuolella helpommin hellittäisi rahojaan.
"Näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta olisi ollut oikeassa.
Mitä pitemmälle aamupuoli kului, sitä enemmän väkeä kerääntyi hänen
pöytänsä ääreen. Ensinkin kaikki pienet pojat ja tytöt, joita
markkinoilla oli. Ne seisoivat siinä sormet suussa ja katselivat
kaihoavin katsein omenia, jotta sydäntä oikein liikutti. Heillä
tietenkään ei ollut rahaa millä ostaa, mutta olipa joukossa
aikaihmisiäkin, jotka seisoivat siinä, eivätkä voineet irroittaa
katseitaan hedelmistä.
"Vähä-väliä tuli joku kysymään omenien hintaa. Mutta äitikulta piti
puoliaan yhtä rohkeasti kuin aamullakin. Ei hänen mielensä tehnyt
huojistuttaa hintaa nyt, kun kaikkialla muualla omenat olivat jo
loppuunmyödyt. Nyt luuli hän varmaan, että hänen vuoronsa tulisi.
"Äitikulta näki, miten kaikkien kasvoilla paloi kiihkeä omenanhalu ja
hän tuumi mielessään: 'Kauan he eivät voi enää haluaan hillitä. Ei
muuta tarvita kuin että joku tekee alun.'
"Mutta sitä kesti ja kesti ja lopulta äitikulta jo luuli, että hän
saisi viedä kotiin kaikki omenansa.
"Silloin äitikulta päätti koettaa viimeistä keinoa, ja hän lähetti
palvelustytön hakemaan Lumikki neitoa, joka kulki markkinakojujen
keskellä ja osti lahjoja kaikille niille kotolaisille, jotka eivät
olleet päässeet markkinoille.
"Kun Lumikki neito tuli äitikullan luo, käski hän hänen hetkeksi
asettua äitikullan paikalle ja myödä omenoita. Äitikulta olikin
seisonut yhdessä kohti koko päivän, ja hänen jalkojaan paleli. Hänen
oli pakko hiukan liikkua.
"Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn
markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa,
vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä
hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun
äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan
millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi
äitikulta tiehensä.
"Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta
halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti.
"Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta
kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet
seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan
ostanut mitään.
"Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen
kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen.
"He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän
taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi
pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi
sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin.
"He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa,
vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän
katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin.
'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän.
"Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan.
"'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä
tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.'
"Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän
puhui ystävällisesti isäkullasta.
"'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä',
sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän
renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.'
"Ennenkuin Lumikki neito ymmärsi, mitä hän oikeastaan aikoi, oli hän
ottanut koko kourallisen kauniita omenia ja juossut tiehensä. Ja
tyttö, joka oli ollut hänen käsipuolessaan, otti myös muutamia omenia
ja juoksi pois hänkin. Ja samoin teki hänen toverinsakin sekä toverin
tyttö.
"Eihän Lumikki neito olisi voinut sellaista aavistaakaan. Hän joutui
aivan epätoivoon, kun he veivät maksutta häneltä niin paljon omenia.
Hän aikoi juosta heidän jälkeensä ja riistää heiltä omenat, mutta
hän ei uskaltanut kuitenkaan, vaan lähetti rengin ja palvelustytön
heidän jälkeensä. Samassa hän huomasi, että koko väkijoukko tunkeutui
hänen pöytänsä ääreen. 'Nyt he tulevat ostamaan', tuumi hän ja hänen
mielensä kävi rohkeammaksi.
"Mutta vielä vai, hekö olisivat ostaneet! Eivät he sitä
ajatelleetkaan, vaan he hyökkäsivät esille, noin kymmenkunta
kerrallaan ja riistivät pöydältä niin paljon omenia kuin he saivat
käsiinsä ja huusivat ääneensä, että Lumikki neito ja hänen isänsä
olivat siksi hyviä, etteivät he vaatineet köyhiltä ihmisiltä maksua
muutamista omenista. Ja kaikki pikkupojat, jotka olivat seisoneet
omenien edessä ja katselleet niitä koko päivän, he ottivat nyt lakit
päästänsä ja täyttivät ne omenilla, ja pikkutytöt, joiden suuhun vesi
oli herahtanut heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan, hyökkäsivät
esille ja riistivät kymmenittäin omenia esiliinoihinsa.
"Lumikki neito kumartui omenien yli suojellaksensa niitä ruumiillaan.
Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja hän itki ja rukoili ja huusi
ääneensä, että he saattoivat hänet aivan onnettomaksi, mutta kukapa
hänestä olisi välittänyt? Eivätkä yksin pikkupojat ja pikkutytöt
riistäneet omenia, vaan aikaihmisetkin. Ja he nauroivat vain ja
olivat niin iloisia ja pitivät koko asiaa vain markkinapilana. Ja
jokainen huusi Lumikki neidolle ottaessaan omenan, että hän ja hänen
isänsä olivat niin kovin hyviä ja soivat varmaan heille pari omenaa.
"Lumikki neito huitoi ympärilleen ja Lumikki neito huusi apua,
mutta omenat olivat menneet. Markkinaväki kaatoi pöydän ja potkaisi
tynnyrit ja laatikot nurin ja anasti kaikki omenat. Markkinoilla
oli yllin kyllin vallatonta väkeä, ja he yhtyivät hälinään. Siinä
syntyi tappelua ja riitaa, ja Lumikki neidon täytyi paeta pois ja
jättää omenat oman onnensa nojaan, sillä muuten väki olisi tallannut
hänetkin jalkoihinsa.
"Mutta samassa palasi emintimä takaisin ja näki tytärpuolen seisovan
siinä tyhjin käsin ja ypö yksin ja itkevän harmista ja pelosta.
Äitikulta tarttui häntä käsivarsista kiinni ja pudisteli häntä.
'Odotahan, kunnes pääsemme tänä iltana kotiin', sanoi äitikulta,
'niin opetan sinua lahjoittamaan pois minun omeniani!'
"Eikä se ihme ollutkaan, että äitikulta oli pahoillaan, mutta olihan
se kovaa, että hän luuli tytärpuolen tehneen sen tahallaan.
"Kotimatka sinä päivänä oli kovin raskas. He istuivat vaunuissa,
sekä isäkulta että äitikulta ja Lumikki neito, ja aluksi yritti
isäkulta jutella tavalliseen tapaansa. Mutta äitikulta istui jäykkänä
vaununnurkassa yhteenpuristetuin huulin eikä vastannut sanaakaan,
ja Lumikki neito vaan itki. Isäkulta ei voinut kovin syvästi surra
sitä, että hän oli kadottanut muutamia omenia, ja häntä luultavasti
huvitti se, että ihmiset olivat kehuneet häntä niin hyväksi, että hän
varmaan soi heillekin muutamia omenia. Hän koetti pitää rohkeuttaan
yllä puhuttelemalla kaikkia markkinamiehiä, joiden ohi hän ajoi. Hän
kysyi, olivatko he saaneet hyvän hinnan lehmistään, mitä he olivat
maksaneet lampaista ja olivatko he nähneet hänen omeniaan.
"Mutta hetken kuluttua muuttui isäkulta ihmeen 'hiljaiseksi. Hän
kääntyi äitikullan puoleen ja istui kauan ja katseli vaan häntä.
Sitten hän tuijotti hyvän aikaa eteensä. Ja nyt hän näytti kovin
vanhalta ja väsyneeltä.
"Hetken kuluttua huomasin minä, että isäkulta katseli kauan ja
huolissaan minuun. Tuntuipa siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut
tunkeutua minun sieluni syvyyteen.
"Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.'
Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa.
"Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua
ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä,
etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.'
"Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän
eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan
kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme.
Minä luulin, että hän oli kuollut.
"Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin
lähellä."
Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän
tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
"Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän.
"Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa
isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen
niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli
meidän riitaamme."
"Mutta eikö hän näe sitten itse?"
"Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän
siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka
heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi
enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä
katsomaan heinäntekoa."