Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta
pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä
nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu
huoneeseen.
Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa
Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja
hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu
makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja
hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas.
Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa,
mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui
kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen
kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi
silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä
olla heidän tiellään.
"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän
käteensä mennäkseen katsomaan häntä.
"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit
luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"
"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna
Brogren.
Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo
aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se
olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän
ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten
kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi
pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle
sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani
olen sinulle kertonut."
"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen",
sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä
kerrot?"
"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."
"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan
iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."
"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin
pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".
"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."
"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi
pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".
Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä,
niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli
heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.
"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta
asiasta", sanoi kasvatussisar.
"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi
pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon
lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään
hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli
kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar
ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan
harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli
sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja
hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä
kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä
mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta
hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."
"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla
hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä
kovin vakavalta.
"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito",
sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti
muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa
isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta
surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti
toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle,
että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi
nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua
epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin
hullua."
"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi
Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.
"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista
onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin
hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."
"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että
Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."
"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä
vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi
ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista
vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä
tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä,
röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi
mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa
pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään
isäkullan rinnalla."
"Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin
kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti
jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä.
"Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten
isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi!
Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen
sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän
olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli
kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut
kieltäytyä."
"Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi
kasvatussisar.
"He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä
mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat
Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä
kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa
kävellessä.
"Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian
kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi
katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut.
Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä,
joka oli potkittu nurin.
"Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla
kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi
aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli.
"Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta
oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina
kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun
kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi
varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain
olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?"
"Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna,
"mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä
hän olisi halunnut".
"Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa
melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole
mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla
pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä
koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille
iloista naamaa! -- Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän
kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi
ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa
Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti
rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että
oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä
matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan,
jollei hän seurannut hänen mukanaan.
"Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa
määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea
sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi
poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan
niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että
jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein
hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle
matkasta.
"Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään,
sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää.
Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän
alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko
pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä
hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet.
"Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori
hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen
saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi
tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat
samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin
tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla
kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää.
"Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat
kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah,
kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena
kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä
ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän
vaikutuksen.
"Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta,
sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti
kaikkien huomion toisaalle.
"Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se
oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut
hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen?
"Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään
niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa
tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään.
Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina
hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä
olivat veressä.
"Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät
kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä
isäkultakin oli tehdä samoin.
"Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi
isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan
taloutta Borgin kartanossa.
"Isäkulta myönsi hänen olevan oikeassa ja astui neitsyen luo ja
kysyi mitä oli tapahtunut, koska hän näin varhain aamulla kulki
hänen maillaan. Mutta neitsyt oli niin pyörällä päästään, ettei hän
tuntenut isäkultaa. Hän huusi vain, ettei hän voinut tulla toimeen
kreivinnan kanssa ja että hän aikoi lähteä apua etsimään pappilasta.
"He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän
sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.
Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt
enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli
niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä,
ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä
pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä.
Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt
polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja
pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin
pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut
heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua.
"Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes
hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan
ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä.
"Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut
karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä!
"Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa!
Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi
kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan!
Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä
aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä
tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä,
eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt -- niin, miksikä minä nyt
häntä kutsuisin?"
"Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna.
"Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä
häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt
häntä myöskään sillä tavalla peloittaa.
"Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän
itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz
jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin
isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten
järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi
ollut kotona."
"Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan:
Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?"
"Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään,
kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä,
tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan
vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen.
Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän
tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella
itseään.
"Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen
sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen
kanssaan pöydässä?
"Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin
Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja
neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan
tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt
oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää
arvokkaisuuttaan.
"Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet
toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti
pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein
mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta.
"Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen
taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli
jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin
kreivinnasta?
"Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan
kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti
äänetönnä häneen."
Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut
hänelle!" sanoi hän.
"Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä
tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän
sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin
kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän
tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän
hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli
itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman
papin saarnaa.
"Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin
kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut
olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää
vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!'
huudahti hän.
"Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen
ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset,
vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti
lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin
niin peloittavalta.
"Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä
hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää
sanaakaan koko päivällisen aikana."
Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin
hän jatkoi taas kertomustaan.
"Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito
pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei
ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi
talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin."
"Kyllä minä sen uskon, että hän jäi taloon", sanoi kasvatussisar.
"Niin, hän jäi, ja siitä Lumikki neito iloitsi suuresti. Neitsyt
alkoi ottaa osaa taloustoimiinkin. Hän ei tahtonut olla heillä
työttömänä. Oliko se kummaa?
"Tietysti ei neitsyt tyytynyt laittamaan vaan tavallista arkiruokaa,
vaan hän valmisti ranskalaisia ruokalajeja, ikäänkuin jossakin
kreivin talossa. Ja isäkulta, joka monta vuotta oli ollut
kotiopettajana hienoissa perheissä, eli nuoruuden aikansa uudestaan
saadessaan murekkeita ja piirakoita ja väkeviä kastikkeita. Ei
hänellä olisi mitään hätää Lumikki neidon poissaollessa. Hyvä oli
myös nähdä, ettei isäkulta laskenut enää yhtä paljon pilaa neitsyen
kanssa, kun hän oli valmistanut jonkin oikein hyvän ruokalajin.
"Hauska oli sekin, että sekä isä että neitsyt olivat kovin huvitetut
puutarhanhoidosta. Isäkulta sai puhua vaikka kuinka kauan arkiaateri
Linnéstä ja Hammarbystä ja Uppsalan kasvitieteellisestä puutarhasta,
eikä neitsyt sittenkään kyllästynyt kuuntelemaan.
"Oi, puutarhanhoito se varmaan sai isäkullan tyytymään siihen
ajatukseen, että neitsyt jäisi taloon. Muuten se ei koskaan olisi
käynyt päinsä. Siksipä saattoi Lumikki neitokin olla oikein hyvällä
mielellä lähtiessään kotoa. Hän miltei toivoi, että isäkulta ja
neitsyt Vabitz tulisivat keskenään hyvin toimeen kunnes hän palasi
takaisin.
"Mutta sittenkään ei hän ollut oikein levollinen poissaollessansa,
vaan hänen ajatuksensa lensivät joka päivä isäkullan luo ja hän tuumi
mielessään, tokko hän riiteli kovin pahasti Vabitz raukan kanssa.
"Kun Lumikki neito oli ollut poissa kaksi viikkoa, sai hän
isäkullalta hyvin leikillisen kirjeen, jossa hän kertoi hyvin
seikkaperäisesti, miten hän ja neitsyt elivät yhdessä. Eräänä iltana
oli luutnantti Kristian Berg ja patruuna Julius tulleet vieraisille,
ja he olivat pelanneet korttia ja laulaneet Bellmania. Seuraavana
päivänä ei neitsyt tahtonut puhua hänelle sanaakaan, ja koko sen
viikon oli hän päivälliseksi saanut vain veripalttua ja läskiä tai
porkkanoita ja silliä. Mutta eilen oli hänelle tarjottu paistettua
lohta ja kuoriaisia, jotta nyt hän oli taas päässyt armoihin.
"Lumikki neidon täytyi nauraa isäkullan hullutuksille. Mutta ei tämä
kirje häntä siltä rauhoittanut. Seuraava oli kuitenkin jo parempi.
Siinä isäkulta kertoi, että Pitkä-Bengt oli sanonut tahtovansa naida
vanhan henttunsa, Munter-Maijan, ja neitsyt Vabitz oli saanut hänet
siihen. Sillä hän oli sanonut Bengtille, miten väärin oli antaa
naisen odottaa neljätoista vuotta, ja vihdoin hänen sanansa olivat
tepsineet.
"Kaikesta saattoi huomata, että isäkulta oli hyvin tyytyväinen.
Tässä kirjeessä hän ei kirjoittanut 'Vabitza', niinkuin hänellä oli
muulloin tapana, vaan 'neitsyt Vabitz'. Se oli varma merkki siitä,
että isäkulta oli nyt huomannut, mikä erinomainen ihminen hän oli.
Sen jälkeen ei Lumikki neito saanut enää kirjeitä isäkullalta,
ainoastaan lyhyitä kortteja, joissa hän sanoi, että hänellä oli
niin paljon työtä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa kirjeitä. Hän ei
maininnut sanaakaan neitsyestä. Se merkitsi kai sitä, että hän oli
jo tottunut häneen eikä ajatellut häntä sen enemmän kuin muutakaan
palvelusväkeä.
"Mutta hiukan levoton oli Lumikki neito sittenkin, enkä minä
yritäkään kuvailla, kuinka hyvillään hän oli, kun hän sai käydä
istumaan vaunuihin ja ajaa kotiin. Hän oli kirjoittanut hyvissä ajoin
isäkullalle ja sanonut, milloin hän aikoi palata takaisin, ja samalla
hän lausui mielihyvänsä siitä, että isäkulta oli jaksanut niin hyvin
tulla toimeen Vabitzin kanssa. Mutta tämän jälkeen hänen ei enää
tarvinnut pitää vieraita talossaan, sillä hän ei aikonut enää koskaan
jättää häntä."
"Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli
varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla
isälle."
"Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti.
"Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan
maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli
niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi
nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi
kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat,
niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat
ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän
kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin.
"Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin
kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi
hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä
terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin
äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle
kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää,
ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei
tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä."
"Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi
kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea".
"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla.
Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin
kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt
hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui
kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt
hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että
isäkulta itse saisi sen kertoa."
"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti
kasvatussisar.
"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon,
mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä,
että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että
Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä
olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja
sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli
niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän
ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen -- --
"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä
kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan
rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren
uutisen.
"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen
itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja
nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin
kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt
eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin
mielensä.
"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin
paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa
äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei
neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän
saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut
naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille
vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä
muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.
"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni
ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut
mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi
Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä
isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen
ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan
huoneeseensa."
"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi
voinut vielä hiukan jatkaa".
"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen
huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei
ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän
rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka
kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai
hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan
siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut
hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän
unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin
hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän
oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata
sitä oikein tarkasti."
"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän
koskaan ennen ollut suuttunut?"
"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana
aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen
silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.
"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli
sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta
kutomaan.
"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut
niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain
vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin
suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka
oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.
"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli
käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen
sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki
Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun
isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen
erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan
hänelle.
"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan
varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta
isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että
Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja
pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä
Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli,
kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."
"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä
ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa
minä olisin ollut siellä!"
"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti.
"Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki
heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan
onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin
ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut
koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan
elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea
ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.
"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän
sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä
hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko
hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut
tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta
kyynärää ennen aamiaista.
"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin
tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut
sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja
isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten
ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli
sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."
Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan
ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin
olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen
kuulleet.