Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi
niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien
syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin
varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu
hänelle kuntoon myöhään yöllä.
Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli
päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että
häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja.
Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille.
Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen
huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he
olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt
itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa
ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että
kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi.
Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi
uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen.
Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa
pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään,
oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin.
Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin
oli aika pukeutua.
Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran,
että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin
oli hän pian valmis.
Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan
kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa,
jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän
kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä
paljon kuin äitikin?
Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko
maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui
hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta.
Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti
maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille
katselemaan häntä.
Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa,
ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka
paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta
tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata
vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän.
Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon
pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei
kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka
tapauksessa saada nähdä häntä.
Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli
pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista
korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni,
jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli
myllyn tasaista pyörinää.
Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven.
Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja
ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa
takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua.
Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan
pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli
nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta
montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea.
Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo
kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi
ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle,
siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään
senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen,
joka työtä tehdessä nousi ilmaan.
Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut
nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita
ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän
pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen
kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä
lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako
vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka
monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat
tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten
valkenemaan? Ja montako --"
Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua
peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta,
niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin
vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina
lieden luota ulko-ovelle saakka.
Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin
ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan
istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi
villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen
vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö,
aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa
maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen
ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja
aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä
istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme
puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja
hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä
päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty
kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä
yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa.
Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan
hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta.
"Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä.
Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa."
Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli
vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä.
Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa
tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan
ääneti.
Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa
kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta
pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas.
Kauan aikaa pikkupiika sai olla tässä työssä. Rukit surisivat hänen
ympärillään ja polkimet liikkuivat ja puolat pyörivät. Hänen päätään
alkoi jälleen pyörryttää ja taaskin hänen täytyi tehdä itselleen
kaikenlaisia kysymyksiä, jotta pää selviäisi.
"Montakohan vyyhtiä lankaa he ehtivät kehrätä yhtenä aamuna? Ja
montako lankavyyhtiä heillä jo on vinnillä valmiina --"
Mutta tosiaankin! Eihän hän vielä ollut nähnyt "pappilanneittä".
Olisihan hänenkin pitänyt olla täällä yhtä hyvin kuin
pappilanrouvankin. Mutta ehkäpä oli typerää olettaa, että hän
kehräisi yhdessä palvelijoiden kanssa. Siksi hän tietenkin oli liian
hieno. Sellainen pieni kullanmuru pappilanneideksi!...
Hänhän saisi periä Lövdalan ja koko pitäjän. Hän istui varmaan
vieraskamarin sohvassa ja ompeli silkkikukkasia silkkikankaalle.
No, mikäs nyt oli hätänä? Varmaan joku siellä ilvehteli.
Pappilanrouva käänsi vähä-väliä päätään ovelle.
Aamu oli siksi pitkälle jo ehtinyt, että päivä alkoi sarastaa.
Pienistä ikkunaruuduista tunkeutui hämärtävä valo sisään. Aina
huoneen perälle, missä pikkupiika oli, saattoi nähdä, että kehrääjä,
joka istui taimpana, aivan oven suussa, oli lopettanut työnsä. Hän
ei torkkunut, vaan istui nojaten kädellään rukinpyörään ja tuijotti
eteensä. Mutta sittenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt
mitään, mitä huoneessa tapahtui.
Ja aivan varmaan hän ei huomannut, että pappilanrouva näki hänen
rukkinsa pysähtyneen.
Hänen kasvonsa olivat lempeät ja kirkkaat ja hänen siniset silmänsä
suuret ja vakavat. Eipä näyttänyt siltä, kuin hän laiskuudesta olisi
lopettanut työnsä, vaan siksi, että hänen täytyi istua hiljaa ja
ajatella.
Sitä myöten kuin aika kului puristuivat pappilanrouvan huulet yhä
lujemmin yhteen. Hänen kasvonsa tulivat niin ankariksi, että miltei
olisi voinut pelätä häntä.
Nyt hän pysähdytti rukkinsa ja nousi pystyyn. Mutta toinen istui
sittenkin hiljaa alallaan eikä huomannut, että pappilanrouva
pujottautui rukkien lomitse ovea kohti. Hän ei liikahtanut vähääkään,
ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen edessään ja tarttui kädellään
häntä niskaan kiinni.
Silloin pääsi hänen huuliltaan huudahdus ja hän koetti riuhtaista
itseään irti, mutta pappilanrouva piti hänestä lujasti kiinni.
Toisella kädellään hän painoi häntä taaksepäin, toisella hän tarttui
rohtimiin, jotka olivat rukinlavassa ja alkoi hieroa niillä hänen
kasvojaan.
"Emmekö me muka kaikki tee sinulle työtä?" sanoi hän kovalla,
karkealla äänellä. "Ja sittenkin sinä vain istut ja nukut?"
Vähälläpä pikkupiika olisi huutanut. Ei ikimaailmassa! Oliko tuo
pappilanneiti! Mutta kellekäs muulle he kaikki olisivat työtä tehneet.
Pappilanrouva pudisteli häntä vielä kerran oikein kovasti, heitti
rohtimet maahan ja palasi paikallensa.
Mutta samassa nousi emännöitsijä tuoliltaan ja kaikki viisi
palvelijatarta sekä ruotimummo ja työnsivät rukkinsa syrjään.
Pappilanrouva käännähti emännöitsijään päin ja katsoi ihmeessään
häneen.
"Eikö rouva tiedä, ettei palvelusväellä ole tapana jouluviikolla
kehrätä", sanoi emännöitsijä, "vaan silloin meillä tavallisesti on
vapaata ja saamme tehdä itsellemme työtä. Ja tietäähän rouva senkin,
että jos me menemme pastorilta kysymään, niin hän sanoo, että kaikki
saa olla ennallansa. Nyt me olemme kehränneet koko aamun, siksi että
mamseli Maija Liisa pyysi meitä tekemään rouvalle mieliksi, mutta nyt
me lopetamme, koska rouva sittenkin kohtelee häntä samalla tavalla
kuin aina muulloinkin."
Kun se oli sanottu, niin emännöitsijä ja kaikki viisi palvelijatarta
ja ruotimummo tarttuivat rukkeihinsa ja aikoivat kantaa ne pois
keittiöstä.
Mutta pappilanrouva asettui kiireesti keittiön oven eteen.
"Ei ainoatakaan rukkia viedä minun luvattani pois keittiöstä", sanoi
hän.
Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että
oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan
hirveää.
Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan
olisi voinut aavistaa.
Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku
auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta
kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä,
ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän
kerrassansa.
Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen
päässä hänestä.
"Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo
ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään
se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä
kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla."
"Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä
äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen
kellon kilinää sisähuoneista.
"Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme
jäljestäpäin korjata rukit pois."
He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen,
ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä
tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja
kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti
sen tietäisi!
He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun
pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä.
Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi.
Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat
eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he
seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti
pikkupiian puoleen.
"Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?"
"Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan."
Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka
auttaa minua", sanoi hän.