Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön
kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein
voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja
tekisi siellä puhdasta jälkeä.
Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi
raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä
ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka
saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan.
He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka
silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät
hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat
hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat
näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu
myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi.
Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä
toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi.
Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei
hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku
tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki,
että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden
toisensa jälkeen.
Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli
tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan
ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän
seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli
lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa
riuhdotuksi.
Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo
kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen
vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi
hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli
sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa.
Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista
silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja.
"Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin
tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja
paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen
hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä
kaatua kumoon.
Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa.
Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin",
heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät
sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika"
peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan
"pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa
kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin
"pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa
ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa.
Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin
pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat
kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä
myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha
mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun.
Mutta he eivät näyttäneet sittenkään niin surkeilta kuin pikkupiika.
Hän seisoi juuri tuolla mäennystyrällä, tiedättehän, Bäckgårdin
yläpuolella Bron pitäjässä, ja sieltä hän saattoi seurata katseellaan
tietä, joka kulki kiemurrellen monessa mutkassa aina Bron kirkolle
saakka. Ja hän näki, että ihmiset, jotka olivat lähteneet kotoansa
kirkkoon, kääntyivät tieltä takaisin. Sen enempää hänen ei tarvinnut
nähdä ymmärtääkseen, että äidin ja pikkupojun olisi aivan mahdotonta
kulkea kaksi kokonaista peninkulmaa Nygårdiin asti, Svartsjön
pitäjään, jonne he olivat aikeissa lähteä joulupitoihin.
Hän ei malttanut olla puristamatta kättään nyrkiksi kintaan sisällä,
kun tuo seikka hänelle selvisi.
Kunpa metsässä, jossa he asuivat, ei olisi ollut niin tyyntä! Kunpa
he vain olisivat ymmärtäneet millainen ilma oli, ennenkuin he olivat
päässeet aina metsänlaitaan saakka! Silloin he eivät yhtään olisi
lähteneetkään matkaan, ja se olisi ollut paljoa parempi.
Sillä hän oli nyt kerta sellainen, ettei mikään ollut hänestä
kiusallisempaa kuin kääntyä tieltä takaisin eikä päästä perille
sinne, minne hän kerta oli aikonut.
Kunpa hän ei pitkin koko vuotta olisi ajatellut tätä Tapaninpäivää,
jolloin hän pääsisi Nygårdiin! Kunpa hän ei juuri tällä elävällä
hetkellä olisi nähnyt edessään kaikki suuret, pihisevät padat,
valkeilla liinoilla katetut pitkät pöydät ja kaikki hanhenpaistit!
Jospa hän ja pikkupoju eivät joka kerta, kun äidillä ei ollut
heille ruokaa annettavana, olisi lohduttaneet toisiaan: "Sitten kun
me pääsemme sedän luo Nygårdiin joulukesteihin, syömme me oikein
kylläksemme!"
Kuinka surkeata ajatella, että siellä keitettiin rusinasoppaa ja
riisiryynipuuroa ja että siellä oli leivoksia, hilloa, kahvia ja
voikakkuja, ja ettei hän saanut maistaa noita herkkuja!
Hän oli niin pahoillaan, että hän olisi toivonut voivansa purkaa
sisuaan jollekulle. Hän tuumi, että myrskytuulen olisi pitänyt
ymmärtää olla tulematta juuri tänä päivänä. Olihan pyhä ja talvi,
jotta sitä ei kaivattu merelläkään, vaan olisi se kernaasti voinut
pysyä alallansa. Mutta turhaa sitä oli sanoa myrskytuulelle.
Pahin osa matkaa heillä oli nyt edessään: oli kuljettava Helgesäterin
ohi ja Brobyn mäkiä pitkin Löveniä ja kirkkoa kohti ja sitten
pappilan maiden poikki, sillä tie kulki aukeitten ja metsättömien
seutujen läpi. Jos he vain pääsisivät tuon matkan ja jaksaisivat
kiivetä Hedebyn mäkiä, niin vaara olisi voitettu, sillä sieltä tie
kulki metsän halki.
Ei matka tuntunut niinkään pitkältä. Ainakin heidän pitäisi yrittää.
Eihän heidän kuitenkaan voisi käydä sen pahemmin kuin huonosti.
Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja
tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta
samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja
pikkupoju seurasi tietenkin äitiä.
Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas.
Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi
takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko
juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että
äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä
palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja
hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä
nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi
hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään.
Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa
pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei
päässyt yhtä nopeasti eteenpäin.
Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä
ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa
itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi
kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia,
siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi
ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi.
Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa,
kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka
olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta.
Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä
kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui
myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla,
että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa
voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta
hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa.
Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi
kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se
tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti
koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta
sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä,
ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli
pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko
pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan
toisia.
Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan.
Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli
kai päästä Nygårdiin saakka.
Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat
itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä,
milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin.
"Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat
lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu".
"Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi
viikoksikin", sanoi pikkupoju.
Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai
seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi.
Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon
heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää
sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän,
nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän
kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin
kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi.
Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä
pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea
millainen ilma oli.
He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää
rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja
juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään
ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa
alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan.
Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään
merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa.
He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien
korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta
ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan.
Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli
näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä
kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan
ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa.
Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori
ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis
Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet
morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan
varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset
oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään
tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he
seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä
ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli
raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa
reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat
pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut
käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä,
joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille.
Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin
poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat
matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut
kyllikseen myrskytuulesta.
Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti!
Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi
parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat,
kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui
katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin.
Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille
nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn
kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona
lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa
kuomureessä."
Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä
vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten.
Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi
heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi
tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan
salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä.
Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo
todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin.
Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin
tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt
lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi
tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet
syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan.
Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että
hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin
oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet
kotiin, jollei hän olisi ollut mukana.
He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä
väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla
saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut.
Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet
heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille
asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme.
Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt
päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän
ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin
paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista.
Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä
oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he
kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa
myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon?
Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin
luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä
rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä
pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli
itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin
huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden
kuluessa oli tilaisuutta päästä.
Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän.
Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo,
sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli
uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen.
Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään
olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka
muualla häntä odottikin niin paljon hyvää.
"Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin
ehkäpä te yksin pääsisitte perille".
Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät
lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä
tuohon ilmaan.
Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä.
Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan
nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli.
Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä
suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne
meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä."
Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää.
He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet
keksineet sitä.
Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät,
että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että
seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan.
Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan.
Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin
enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi
tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat
joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet
häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää
pikkupojua.
Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta
hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä
ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat
edestakaisin myrskytuulessa.
Hänen mieleensä nousi kaikenlaisia toiveita seisoessaan siinä. Muun
muassa hän toivoi, että myrskytuuli tarttuisi voimakkaasti tähän
mökkiin ja kaataisi sen kumoon, jotta hän pääsisi siitä pois.
Vaan, kas -- -- Tuopa näytti, merkilliseltä. Katsellessaan koivuja
tuntui hänestä, ikäänkuin ne eivät enää olisi heiluneetkaan yhtä
kovasti. Ja melu ja kohina, joka seurasi myrskyä, tuntui hänestä myös
vähenevän eikä enää ilmassa lennellyt lastuja eikä olkia.
Tuskin hän saattoi uskoa silmiään, mutta ilma oli todellakin jo niin
tyyntynyt, että riippakoivujen oksat enää vain hiukan värähtelivät.
Mökkiläiset lepertelivät pikkupojun kanssa, eivätkä huomanneet
mitään, ennenkuin pikkupiika sanoi, että myrskytuuli oli tauonnut.
He hämmästyivät suuresti ja säälittelivät, ettei se ollut tauonnut
varhemmin, jotta lapsetkin olisivat päässeet joulukesteihin. Sillä
mitäpä hauskaa heidän oli istua kaiken päivää täällä, sen he kyllä
ymmärsivät.
Silloin sanoi pikkupiika, että jos he vain sallivat, niin hän lähtisi
pikkupojun kanssa Nygårdiin. Suora maantie johti sinne, jotta hän
kyllä löytäisi perille, eikä heille voinut myöskään näin keskellä
päivää tapahtua mitään pahaa.
Mökkiläiset olivat niin tavattoman hyviä ja ystävällisiä. He eivät
tahtoneet pahoittaa kenenkään mieltä, vaan he antoivat heidän mennä,
sekä pojun että pikkupiian.
Nyt oli kaikki hyvin. Ilma oli kaunis ja tyyni ja käveleminen kävi
aivan helposti, ei kukaan voinut myöskään pakoittaa pikkupiikaa
istumaan alallaan tai palaamaan kotiin, kun hänen mielensä teki
eteenpäin.
Mutta kas, yksi asia sittenkin teki hänen mielensä rauhattomaksi.
Hänen mielestään aurinko taivaan etelärannalla painui kovin nopeasti
mailleen. Ei hän tiennyt ajasta mitään, mutta mitäpä, jos olikin
jo niin myöhäistä, että vieraat jo istuivat pöydässä Nygårdissa!
Kokonainen peninkulma oli vielä jäljellä, mitäs jos hänen päästessään
perille padat olisivatkin jo tyhjät ja vain kalutut luut jäljellä!
Pikkupoju oli vain seitsemän vuoden vanha. Ei hän päässyt kovin
nopeasti kulkemaan. Hän oli myös väsynyt ja haluton kaikkien
tämänpäiväisten kärsimysten jälkeen.
Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli
alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää.
Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli
kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt,
että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan.
"Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli
aivan varma.
"Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan
varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä."
Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika
aikoi kulkea järven yli.
"Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju.
"Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven
rannalla".
Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju
yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän
tahtoi suoraa päätä alas jäälle.
"Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika,
"sillä hän ei suutu sinuun".
Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat
jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri
olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja
alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä.
Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen.
Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret
kestipäivälliset olivat loppuneet.
Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka
oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan
tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli
alkoi nyt taas uudelleen.
Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain
viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni
heihin ja kaatoi heidät nurin.
Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun
myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He
eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan.
Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet
lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui
melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten
ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat
rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä
tietä ollut minkäänlaista.
Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain
itki.
Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin
pilvistä pudonneelta.
Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla
hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja
hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan.
Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen
maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle.
Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle
ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät
sitä tuulessa.
Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä
ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada
heidät valtaansa.
Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset
kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa,
vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla
istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän
ohitsensa.
Pikkupoju kirkaisi ilosta, mutta pikkupiika istui puristaen huulensa
lujasti yhteen ja katseli ympärilleen tokko joku uusi este taaskin
nousisi hänen ja joulukestien väliin.
Niin nopeasti ei hän ennen eläissään ollut kulkenut. Ei kestänyt
montakaan minuuttia, ennenkuin he tulivat niemen kohdalle, jossa
Nygård sijaitsi.
Nygårdissa väki huomasi heidät juuri sinä hetkenä, kun he aikoivat
käydä pöytään, eivätkä he malttaneet olla kiiruhtamatta ulos
katsomaan, mikähän kumma siellä järvellä kulki.
Ymmärtäähän sen kuinka he hämmästyivät, sekä Per Jansa että Per
Jansan vaimo ja pappi ja koko kesti väki, kun he näkivät heidät.
Ainoa, joka ei näyttänyt olevan kovin ihmeissään, oli äiti. "Tuo
tyttö ei anna myöten, ennenkuin hän saa tahtonsa perille", sanoi
hän. "Koko ajan olen odottanut, että hän tulisi tänne lentäen luudan
varrella."
Mutta kaikki sinä iltana kehuivat kilvan pikkupiikaa ja sanoivat,
että hänestä tulee vielä kelpo nainen.
Äiti sai istua pappilanrouvan vieressä sohvassa kauan aikaa ja puhua
tytöstään.
Hän ei ollut niinkään huono kehräämään, niin pieni kuin hän olikin,
ja hän oli poiminut marjoja koko viime kesän ja myönyt niitä
Helgesäteriin, ja hän oli saanut aapisen kapteeninrouvalta, ja
Helgesäterin neiti oli neuvonut häntä, jotta hän osasi nyt sekä lukea
että kirjoittaa.
Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän
oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen
nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot
hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän
oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa
myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän
oli miehiään.
Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli
aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen
tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi
äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan.
Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut
ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi
Lövdalaan.
Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä
siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.
Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.
"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että
lukea?"
Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että
hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea
Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö
voi jäädä sinne samalla matkalla."
Siten se asia sovittiin.
Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa,
ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.
Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.
"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.
"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan
Noraksi."
"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa
lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.
Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.
"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin
jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri
sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa
palveluksensa."
Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli
sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.