Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja
vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän
laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat
istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet
korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.
Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä
avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden
kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika
koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä,
matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli
sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella.
Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä
ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista
veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta
siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät
toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja
sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat,
renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten
varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää
pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä
oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja
ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai
turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros.
Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin
peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.
Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi
vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista
hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen
toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin,
mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat
ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.
Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää,
sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on
Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän
oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei
yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.
No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta
pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli
saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi
saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha
emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit
nenältään.
Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se
oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut
tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.
Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin
tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi
oli ollut.
Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä
kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli,
että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen
rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti
järven rannoilla.
Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus
sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset
eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman
pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.
Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista
maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen
järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.
Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä
juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.
Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas
ommella.
Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että
vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä
ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.
Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän
puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi
kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta
hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.
Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli
keittiöön.
Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä.
Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.
"Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen
ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä,
että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?"
Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä.
Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi
nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella.
"Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi
pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan
se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun
välissä."
Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan.
Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut.
Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä
kovin vakava.
"Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän.
"Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että
kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää
muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?"
Niin, sen pikkupiika näki selvästi.
"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä
pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä
täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla
riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä
on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka
kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset
morsiamet?"
Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui.
Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten
hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään
oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin
hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa
tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin,
että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin
kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden
paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet
varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä
kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja
että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä
karja käy laitumella?"
Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.
"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla,
joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti,
"ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet
ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan
niemien nenissä?"
"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.
"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven
ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja,
mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan
hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja
koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren
sen ylintä harjua myöten?"
Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.
Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee
pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä
olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää
ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten
näyttävän?"
Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti
vain pappilanneitiin.
"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti,
"mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa
järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja
viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen
aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta
kaikki muu jäisi kai ennalleen."
Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä
päästään.
"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa
ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden
välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla
ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet
puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa.
Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."
Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi
pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka
vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin,
vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa,
hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan
tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan,
vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret,
nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät
nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan,
vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa
kauniina kesäiltoina."
Niin, senkin pikkupiika käsitti.
Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan.
"Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi
alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?"
Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä
silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut!
Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs,
joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut
niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen
olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja
kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki
talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat
siellä.
Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa
kuin hänkin.
Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet!
Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä
oli entinen järvenpohja.
"Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli
Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin
sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili."
Mutta nyt teki pikkupiian kovasti mieli kertoa, mitä hän tiesi tuosta
järvestä. Hän ei voinut sen kauemmin enää olla vaiti.
"Äitikin puhui usein järvestä, joka sijaitsi Lövdalan alapuolella",
sanoi hän.
"Vai niin", sanoi pappilanneiti. "Sinä olet kai kuullut paljonkin
Lövdalasta äidiltäsi."
"Äiti sanoi", jatkoi pikkupiika ja puhui hyvin nopeasti, "että järvi
kuivuessaan jätti kolme pahaa jälkeensä. Ensinkin kylmän viiman,
joka aina huokuu tässä laaksossa, toiseksi kylmän usvan, joka nousee
täällä syksyisin ja kolmanneksi -- -- --"
Mutta mitä tuo kolmas oli, sitä pikkupiika ei saanut sanoa.
Pappilanneiti keskeytti äkkiä hänen puheensa.
"Vai niin, eikö mitään muuta", sanoi hän. "Niin, sen me tiedämme jo
ennestäänkin."