Ollaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin
kuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa
muutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä
venäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan
ulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo
venäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet.
Peränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen
edessä -- todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle.
Preussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa,
kuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien
olojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan,
muistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä
muusta paljo huomaisikaan. -- Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin
pääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja
matkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet
täytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia
ei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä
tarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka
hyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin
päiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme,
ovat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon
viljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt
suorastaan Berliniin.
Junan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu
-- sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa
kaupungeissa, on monta rautatie-asemaa -- astumme katettuun, yhden
hevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli
"hotelliin", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme
itsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta
kaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme
kaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle "Unter den Linden-" eli
lehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain
lehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia
rakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme
viheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa
ihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta,
kuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja
kulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä
synny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten
pyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein
mustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta
rakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan
mitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin
esplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme
niissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja
puvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme
tavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä
määrässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset
toistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa
maatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota
etelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin
meilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa
on sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien
kasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein
nähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta
henkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja
uljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä.
Heidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen
voimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.
Berlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi
komeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset
taideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme
tarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja
riennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä
päin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.
Sinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot,
näet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja
kirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita.
Petäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani
harvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne
näyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut
tiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet
täällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa
puuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja
siten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa
toisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa.
-- Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai
tiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne
ovat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. --
Talojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten
harmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.
Huomaamme siis, että maisemat täällä Saksassa näyttävät koko lailla
toisenmoisilta kuin meillä Suomessa. Silmä ei enää näe meidän
havumetsäisiä salojamme, ei meidän soreita koivikoitamme, ei
sinijärviämme -- tasankoa vaan ja siinä peltoa, niittyä, ryytimaata,
hedelmäpuumetsiköitä, kaupunkeja, kyliä ja tehtaita. Eipä näe enää
meidän aitojammekaan. Mistäpä Saksalainen siihen tarvittavat puut
saisikaan? Kun hän lähettää raavas- tai hanhikarjansa niityille
laitumelle, panee hän siis paimenen aina mukaan.
Tällaista on ylimalkaan Saksanmaan maaseutujen ulkomuoto. Kaikkialla ei
kuitenkaan ole näin tasaista. Löytyy toisin paikoin kunnasmaisemia,
jopa juhlallisia vuoriseutujakin, niinkuin maantiedostakin jo olemme
oppineet. Ja sellaisilla tienoilla saapi nähdä havumetsiäkin.
Mutta tutustukaamme nyt myös junassa matkustavaan yleisöön. Sen
joukossa näkee köyhiä ja rikkaita, iloisia ja vakavia, aivan kuin
meilläkin. Mutta päihtyneitä ei näe. Se on huomio, jonka saamme
kaikkialla Saksan-matkallamme tehdä. Matkustavaiset puhelevat
vilkkaasti keskenään. Saksankieltä ei yleensä pidetä kauniina kielenä,
mutta hienona, sointuisana ja ytimekkäänä se mielestämme valuu
sivistyneen Saksalaisen huulilta. Voi huomata, että tämä kieli on
pitkällisen käytännön kautta käynyt perin notkeaksi ajatusten
ilmituojaksi. -- Vaunuun astuessaan lausuvat usiammat matkustajat
tervehdyksen ja samoin hyvästit sieltä poistuessaan. Tutut ja
tuntemattomat ovat pian hauskassa keskustelussa toistensa kanssa; ei
sen alkamiseen mitään juhlallisia esittelyjä tarvita. Ellet sinä
lähesty matkatovereitasi, lähestyvät he sinua, ja herttaisen
ystävällisissä pakinoissa on piankin puolelta ja toiselta juteltu
tehtävän matkan tarkoitukset, vieläpä elämänvaiheetkin. Kun olemme
muukalaisia, saamme tietysti tehdä selvää kotimaastammekin, josta
Saksalaisilla yleensä näkyy olevan himmeät käsitykset, he kun
kouluissaan tarkemmin tutustuvat vaan oman maansa maantietoon. --
Tällaista ystävällistä kohtelua saapi matkustavainen kaikkialla
Saksassa osakseen. Se tuntuu varsin hauskalta, etenkin kun omassa
maassamme useinkin matkustamme niin hiljaisina ja nyrpeinä, kuin
olisivat muut matkustavaiset vihamiehiämme tai olennoita, joista meidän
ei tarvitse vähääkään huolia. -- Mutta jatkakaamme matkakertomustamme.
Saavumme jo Saksin kuningaskunnan pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa on
noin 250 tuhatta asukasta. Se on Elhevirran rannalla, kuuluisa
kauniista rakennuksistaan ja maailman-mainiosta taulukokoelmastaan. Sen
ympäristöt ovat erittäin kauniit. Siellä näemme päivänpuoleisilla
rinteillä ensimmäiset viiniköynnöstarhatkin matkallamme. Syyspuolla
kesää saisimme syödä niiden mehukkaita rypäleitä. Nyt sen sijaan on
saatavissamme halvasta kaikenmoisia muita hedelmiä ja eritenkin
mehukkaita kirsikoita.
Dresdenistä viepi juna meidät jonkun tunnin matkan päässä olevaan
"Saksilaiseen Sveitsiin", joka on ihanuudestaan kuuluisa. Tie kulkee
pitkin Elbejoen varsia Erzgebirge-vuoriston liepeillä. Kylläpä ovat
nämä seudut todellakin hurmaavan ihania. Tien varrella näkyy tuon
tuostakin korkeita, metsien peittämiä kukkuloita. Niiden rinteillä ja
huipuilla on usein komeita linnoja ja raunioita. Kukkulain väliset
laaksot sievine kaupunkeineen ja kylineen näyttävät niin rauhallisilta
ja onnellisilta, että luulisi ihmisten niissä elävän kuin Edenissä.
Likemmältä tutkien kaiketikin saisi kuitenkin nähdä elämän moninaisten
huolien ja murheitten sielläkin majailevan.
Jos tätä tietä vielä jonkun matkaa kulkisimme, tulisimme Böömiin,
Itävallan keisarikunnan alueelle ja katoolisen väestön keskuuteen.
Saisimme sillä matkalla nähdä Böömin pääkaupungin Pragin ja Itävallan
pääkaupungin, kauniin Wienin. Ja jos siitä vielä matkustaisimme
mahtavaa Tonava-virtaa noin päivän matkan, saapuisimme Unkariin,
sukulaistemme Magyaarein maahan. Mutta näin pitkille matkoille emme
tällä kertaa lähde, niin hupaista kuin se olisikin. Muistamme näet,
että meillä olisi Saksassa käytävä useissa paikoissa, joihin on
liittynyt suuria muistoja menneiltä ajoilta, muistoja, jotka ovat
meille Suomalaisillekin rakkaita. Miten paljo ovatkaan Saksan kansan
etevät miehet aikojen kuluessa tuottaneet tieteen, taiteen, keksintöjen
ja ylimalkaan inhimillisen sivistyksen alalla sellaista, josta on ollut
hyötyä koko ihmiskunnalle ja meidänkin kansalle! Mutta tällä kertaa
asuu mielessämme elävimpänä muisto siitä miehestä, joka kerran totuuden
voimalla kukisti paavilaisuuden Saksassa ja pohjoismaissa. Martti
Lutherista näet löytyy vielä Saksassa jäljillä paljo muistoja, ja niitä
nyt haluaisimme nähdä. Löytäisimme niitä etupäässä Wittenbergistä;
jossa hän, kuten historiasta tiedämme, uskonpuhdistajana eli ja
vaikutti, sekä Eisleben'istä, jossa hän syntyi ja kuoli. Matkustamme
viimeksi mainittuun kaupunkiin. Tie sinne kulkee vanhan Leipzigin
kaupungin ohi. Sen läheisyydessä tapaisimme Breitenfeld'in ja Lytzenin
taistelukentät, joilla 30-vuotisessa sodassa urhoolliset esi-isämmekin
vuodattivat vertansa puhdistetun opin puolesta.
Eisleben'in kaupunki on Harz-vuoriston kaakkoisella liepeellä. Se on
yksi Saksan n.s. pieniä kaupunkeja, vaikka se meidän käsityksemme
mukaan kuitenkin on koko suuri, koska siinä on noin 20 tuhatta
asukasta. Tässä, niinkuin useissa muissakin Saksan kaupungeissa,
herättää huomiota asuntojen vanhan-aikuisuus. Suuri joukko taloja on
monen sadan vuoden vanhoja, jo keskiajalla rakennettuja. Kun kävelee
noita kapeita katuja pitkin ja näkee nuo keskiajan malliin rakennetut
talot katujen varsilla, luulisi monasti siirtyneensä neljä tai viisi
vuosisataa ajassa takaperin, jos eivät asukkaat vaatepartensa kautta
ilmaisisi, että elämme nykyajassa.
Yksi tuollaisista vanhoista taloista Eisleben'issä on _Martti Lutherein
syntymätalo_. Siinä talossa syntyi Luther 10 p. Marraskuuta 1483. Sillä
on jo siis ainakin viidettä sataa vuotta ikää. Se on pieni,
kaksikerroksinen rakennus. Yläkerros on saanut kestää tulipalon
hävitystä, joten se on täytynyt osaksi uudesta rakentaa. Omituinen tunne
valtaa mielesi astuessasi tähän halpaan asuntoon, jossa yksi historian
suurimpia miehiä on nähnyt päivän valon, yksi niitä miehiä, joiden
hengen voimaa, lujuutta ja jaloa taistelua totuuden puolesta jo
lapsuudestasi saakka olet tottunut ihmettelemään ja kunnioittamaan.
--Tässä Lutherin syntymätalossa löytyy vielä moniaita muistoja hänestä,
esim. yksi hänen käyttämänsä pöytä, hänen kirjoittamiansa kirjeitä,
jotka ovat vielä siinä kunnossa, että niitä voipi lukea, muutamia
Lutherin aikuisia maalauksia y.m. -- Jäljellä on Eisleben'issä vielä
sekin talo, missä Luther 18 p. Helmikuuta 1546 kuoli. Ja vanhassa n.s.
Andrean-kirkossa on vielä käytännössä sama saarnastuoli, josta hän
aikanaan julisti Eislebeniläisille evankeliumia. -- Juhlallisilla
tunteilla eroamme näistä muistoista.
Monilukuisia merkillisiä paikkoja olisi meillä vielä Saksassa
nähtävänä, mutta ohjelmamme vaatii meitä rajoittamaan matkojamme. Emme
kuitenkaan lähde Saksasta, ennenkuin olemme nähneet edes vilahdukselta
kuuluisan Rhein-virran, Saksalaisten ihailun ja ylpeyden esineen.
Kiirehdimme siis lyhintä tietä Rheinin rannalle. Koblenz'in kaupungin
luona astumme yhteen noista suurista höyrylaivoista, jotka kuljettavat
huvimatkailijoita Rhein-virralla.
Rhein-virta lienee näillä tienoilla päälle 1,000 jalan levyinen. Onhan
siinäkin jo leveyttä virraksi. Sen vesi, joka Sveitsistä lähtiessään on
kirkasta, on täällä jo jotenkin sameata. Mutta tämän seikan korvaa
Rheinin rantojen arvaamattoman suuri ihanuus. Kun Koblenz'ista
matkustaa etelään päin, näkee rannoilla milloin jyrkkiä vuoria ja
kukkuloita, joilla useinkin on keskiaikuisten ritarilinnojen
jäännöksiä, milloin viheriäisten viinitarhain peittämiä mäenrinteitä,
milloin taas hymyileviä kaupungeita ja kyliä. Linnoista on tavallisesti
olemassa taruja ja kertomuksia niiltä ajoilta, jolloin ne vielä ovat
olleet rautaan puettujen ritarien asuntoina. -- Kaunis ilma, ihanat
rannat, synkät muinais-ajan linnat ja koko seudun viehkeys synnyttävät
matkailijassa unelman-tapaisen mielen-tilan, jossa hämärän ritari-ajan
haamut ja kauniit maisemat sulautuvat suloiseksi utukuvaksi, jota
ei tahtoisi häirittävän. Ja hiljalleen mentäissä taruperäisen
Lurlei-kallion ohitse hyräilemme saksalaisen runoilijan Heinen
tunnettua laulua: "En tiedä, mistähän lienee näin mielein murheinen --"
Bingen'in kaupungin kohdalla tekee Rhein-virta mutkan itäänpäin.
Tämä kohta on Rhein-virran kauniimpia. Sen vaikuttavaisuutta
lisää vielä virran pohjoispuolella, Niederwald-vuoriston korkealla
rinteellä kohoava naisolento, joka kuvaa Saksaa ja sen parikymmentä
vuotta takaperin saavutettua valtiollista ja kansallista
yhteyttä. Isänmaallisin tuntein katselee Saksalainen tätä
kansallis-muistopatsasta.
Matka Bingen'istä Mainz'in kaupunkiin ei enää ole niin viehättävätä,
koska Rheinin rannoilla sillä välillä on lakeita niittymaita.
Nähtyämme täten palasen Rheinin vartta suuntaamme matkamme vielä maitse
etelään päin. Haluamme näet pikimiten pistäytyä Sveitsissäkin. Kuljemme
Neckar-virran ihanien laaksojen läpi. Meillä on siten tilaisuus
tutustua Würtenberg'in ystävällisiin asukkaisiin sekä Neckarvirran
seutuihin, joilla rinteet ovat viinitarhoina ja laaksot peltoina,
kaupunkeina ja hedelmätarhoina. Ulm'in kaupungin tienoilla satumme
vaunusta katsahtamaan etelään päin. Etäällä taivaanrannalla näkyy
jylhä, valkeaharjainen pilviröykkiö. Vai ovatko ne todella pilviä?
Eivät oikein siltäkään näytä. Eräs toinen matkustajista huomaa saman
ilmiön. Hänen ihastunut huutonsa: "Alpit, Alpit!" selittää meille asian
laidan. Alppien lumiharjat näkyvät meille nyt ensi kerran. Ja kuitenkin
olemme Alpeilta vielä ehkä noin 18 penikuorman päässä! Mutta juna
kiitää yhä etelään päin. Malttamattomina odotamme matkamme päämäärää.