Jo ennenkuin Pietariin saavumme, huomaamme, että tuo Venäjän
keisarikunnan suuri pääkaupunki ei ole enää etäällä. Pitkin matkaa
Valkeasaaresta alkaen näkyy rautatien varrella tiheässä sieviä
kesähuviloita, joissa varakkaat Pietarilaiset kesäänsä viettävät. Seutu
ei itsestään muuten ole erittäin ihanaa; yksitoikkoista, havupuuta
kasvavaa alankoa on kaiken matkaa. Mutta Pietarilaiset pitävät
kuitenkin suurena onnena, että saavat täällä havupuiden siimeksessä
nauttia maaelämän raittiutta. Siksipä ovatkin Pietarin lähimmät
ympäristöt täynnä heidän huviloitansa. Ja maa, joka on luonnostaan
perin laihaa, on hedelmä- ynnä lehtipuita istuttamalla muutamin paikoin
muutettu oikein yrttitarhan muotoiseksi. Ja siellä täällä näkee laajoja
peltoja, jotka ovat viljellyt kuin ryytimaat. Kaalit, lantut, kurkut ja
muut kyökkikasvit rehoittavat niillä uuraan Venäläisen hoidolla. Tämä
on suomalaiselle silmiin pistävää. Suomalainen ei näet vielä suuresti
harrasta ryytimaan hoitoa, mutta Venäläinen sitä vastoin, joka paljon
enemmän käyttää kasviaineita ravinnokseen, hoitaa ryytimaitaan hyvin
innokkaasti ja huolellisesti. Eipä olisi vahingoksi, jos mekin enemmän
perehtyisimme tähän hupaiseen ja hyödylliseen viljelyshaaraan.
Tunnin kuluttua Valkeasaaresta lähdettyämme saavumme Pietariin Suomen
rautatie-asemalle. Hiljaisesta, yksinkertaisesta Suomestamme olemme
siis saapuneet keskelle suuren maailmankaupungin hälinää ja loistoa. Ja
nyt lähdemme katselemaan tuota kuulua kaupunkia. Jos olet Helsingissä
käynyt, et suurestikaan hämmästy Pietarin rakennusten komeutta. Sillä
yhtä komeita ja soreita löytyy edellisessäkin kaupungissa, jos kohta
vähemmässä määrässä. Mutta sille, joka ensi kertaa katselee tuollaista
jättiläis-kaupunkia, on jo rakennuksissakin ihmettelemistä. Kolmi-,
neli- ja viisikerroksisia kartanoita näkee sadottain. Moniaat ovat
rakennetut erittäin komeasti ja aistikkaasti, kuten esim. keisarilliset
linnat. On niissä yksinkertaisella maalaisella katselemista.
Mutta mennäänpä jollekin Pietarin liikepaikalle, esimerkiksi suurelle
Nevski-kadulle. Hauska on kulkea sileitä jalkakäytäviä myöten ja
katsella vastaantulevia ihmisjoukkoja. Kuka kulkee jalkasin, kuka ajaen
vaunuissa tai "isvosikkain" nelipyöräisissä ajoneuvoissa. On siinä
ihmistä jos jonkin säätyistä ja muotoista. Tuossa on parvi parrakkaita
työmiehiä, punapaitaisia ja leveähousuisia. Tuossa kulkee komppania
sotamiehiä. Tuossa ajaa komeasti puettu sotaherra. Miehiä, naisia ja
lapsia kiitää tulvinaan ohitse, kaikilla näyttää olevan kiire. Mikä on
puettu silkkiin ja samettiin, mikä kerjäläisen repaleisiin. Alituinen
ohitse ajavain hälinä huumaa silmäsi. Et jaksa enää tarkatakaan.
Omituiseen pitkään kaapuun puettu mies vetää kuitenkin huomion
puoleensa. Arvelet että se on joku muhamettilainen, jonka kotimaa on
kaukana Venäjän Aasian-puoleisilla alusmailla. Uljaan näköinen
Tsherkessi, Kaukasian lapsi, kulkee ohitsesi, päässä karvalakki ja yllä
pitkänläntä nuttu, jonka rintapuolet ovat varustetut lukuisilla
pistoleilla ynnä muilla aseilla.
Tylsistyt viimein katsellessasi tuota ihmishälinää. Alat tarkastella
kadun varsilla olevia asuntoja. Minne vaan katsot, näet mahtavia
palatseja. Niiden alakerroksissa on usein komeita kauppapuoteja ja
ravintoloita. Edellisissä vallitsee huikaiseva komeus ja tavarain
runsaus. Kyllä niissä on myytävänä, mitä vaan mielesi haluaa. Ja jos
pistäydyt niihin kauppoja tekemään, olenpa varma, että kielevät
kauppapalvelijat saavat kukkarostasi kopeekat heltiämään.
Ylimalkaan näkee kansan syvän kunnioituksen uskontoansa kohtaan
kaikkialla esiytyvän. Kirkkoja ja luostareita on paljon. Harras
Venäläinen aina kirkon kohdalla paljastaa päänsä ja tekee ristinmerkin.
Samoin hän huoneeseen tullessaan, ennenkuin talon asukkaita tervehtii,
ristii itsensä Jumalan-kuvan edessä. Matkalle lähtiessään ei hän unohda
siunata itseään. Tämä kaikki osoittaa, että kansa kaikessa elossaan ja
olossaan ikäänkuin tahtoo asettua Korkeimman silmäin eteen ja
suojelukseen. Paljo sellaisessa tavassa epäilemättä on pelkkää
ulkomuotoa, ilman sydämen hartautta, mutta ei ole miellyttäväisyyttä
vailla tuo ulkonainenkaan kunnioitus uskontoa kohtaan.
Mahtava Neva-joki laskee Pietarin lävitse Suomenlahteen. Useita komeita
siltoja on rakennettu sen ylitse. Ja sen pinnalla kulkee tiheään
pieniä höyrylaivoja, joissa aina on suuri joukko matkustavaisia. --
Kaikenmoisia kulkuneuvoja onkin tarpeen sellaisessa kaupungissa, kuin
Pietari on. Jalkaisin ei siellä jaksaisi matkoja suorittaa. Samoin kuin
nykyään muissakin suurissa kaupungeissa on Pietarissakin paljo suuria,
monta kymmentä henkeä vetäviä vaunuja, joita hevoset kuljettavat
pitkin katuja rautakiskoisia ratoja myöten. Niissä pääsee muutamalla
kopeekalla kulkemaan virstamääriä. Sitäpaitsi vilisee ajureita, n.s.
isvosikoita, jotka aina ovat alttiit kuljettamaan sinua, jopa perin
halvastakin, jos vaan osaat hyvästi tinkiä. Sillä Pietarissa, niinkuin
muuallakin Venäjällä, kuuluu tinkiminen välttämättömänä pahana kaikkeen
asioimiseen.
Hupaista olisi meidän käydä Pietarin monilukuisissa julkisissa
paikoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin mieluummin tahdomme nähdä
palasen Venäjän maaseutuakin. Lähdemme Pietarista rautateitse
lounaaseen päin, Saksan rajalle. Se matka kestää vähän toista
vuorokautta. Istuinpaikat vaunussa saatuamme alamme tarkastella
ympärillemme. Siisteyden puolesta olisi vaunussamme yhtä ja toista
korjattavaa. Mitä matkustavaan yleisöön tulee, on se hyvin sekalaista:
upseereja, sotamiehiä, ylioppilaita, talonpoikaisia miehiä ja naisia,
kaupustelijoita, työmiehiä y.m. Melkein kaikki polttavat papyrosseja,
yksin herras-naisetkin. Puhellaan vilkkaasti ja isoäänisesti, ja
puhellessa tehdään käsillä liikkeitä. Vaunun etäisimmässä nurkassa
oleva nuori mies alkaa soittaa käsiharmonikkaa. Sävelten vaikutuksesta
alkaa koko hänen olentonsa elää. Kuulioihinkin tarttuu soiton hurmaus.
Venäläisen hilpeä ja soittoa rakastava luonne puhkee näkyviin. Jos tila
vaunussa sallisi, saisimme ehkä nähdä nuorten miesten pian pyörivän
huimaavassa tanssissa.
Seudut, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen yksitoikkoisia
alanko- ja nummimaita. Kyliä näkee vaan harvakseltaan rautatien
varsilla. Tämä osa Venäjää ei olekaan maan viljavimpia seutuja. Ne ovat
Venäjän keski- ja etelä-osissa. Siellä ovat mainion viljavat
"mustanmullan" maat, ja väkirikkaita kaupunkeja ja kyliä on tiheästi.
Väsyttäväksi alkaa käydä matkustaminen tätä yksitoikkoista seutua
pitkin. Muutamia kaupunkeja on tien varrella, mutta juna ei niiden
kohdalla kauvoja viivy. Tulee ilta ja yö. Juna yhä jatkaa kulkuaan.
Matkustajat käyvät uneliaiksi. Kukin koettaa nukahtaa istumapaikallaan,
mutta eipä se oikein onnistu. Levottoman yön jälkeen ollaan aamusella
jotenkin nurpeamielisiä. Mutta siitä toinnutaan. Matkustajilla on näet
mukanaan teekannut, joihin he asemilta saavat kuumaa vettä. Pian he
siis voivat nauttia mielijuomaansa, höyryävää teetä, jota moni heistä
jaksaa juoda hämmästyttävän suuret määrät. Elämä vaunussa vilkastuu. Ei
olla totuttu suuriin kursastelemisiin, vaan häikäilemättä aletaan
vaunussa siistiä puvut, pestä kasvot, suoria hiukset y.m.
Likeisen yhteydemme kautta Venäläisten kanssa olemme jo entuudesta
jossakin määrin oppineet heitä ja heidän tapojansa tuntemaan, joten
matka tähän asti ei ole voinut vielä tarjotakaan mitään erityisesti
uutta ja huomiotamme herättävää. Mutta juna kiitää eteenpäin. Pian
tulemme tutustumaan maahan ja kansaan, jotka ovat meille verraten
oudot. Tuntuupa sen vuoksi hieman juhlalliselta mielessä.