Mistä lähtisimmekään liikkeelle? Ehkä Suomen rautatien nykyjään
pohjoisimmasta kohdasta, Oulun kaupungista. On aamupäivä kun sanomme
jäähyväiset ystävällisille ja vilkkaille Oululaisille. Me istumme jo
vaunussa muiden matkustavaisten kanssa, ja juna lähtee liikkeelle.
Ensin se kulkee hitaasti, mutta vähitellen sen vauhti kiihtyy, jopa
kulkenee se ainakin kahden ja puolen penikuorman vauhdilla tunnissa.
Katselemme ympärillemme tutustuaksemme matkatovereihimme. Talonpoikia,
maakauppiaita ja muutamia herrasmiehiä istuu samassa vaunussa.
Matkustajat istuvat toistaiseksi itsekseen, ei kukaan puhele naapurinsa
kanssa, kaikki ovat hyvin juhlallisen ja vakavan näköisiä. Sellainen on
meidän suomalaisten luonto. Ellei tuossa harvapuheisuudessa mitään
pahaa olekaan, niin eipä haittaisi kuitenkaan vähän suurempi
vilkkauskaan. Mutta tämä sikseen. Kempeleen aseman ohi olemme jo
menneet, ja nyt aukenevat Limingan laajat niittymaat eteemme. Onpas
siinä viheriöivää alankoa niin pitkälti kuin silmä kantaa! Mutta pian
jättää kiitävä juna nekin jälkeensä. Yhä etelämmäksi tullaan.
Oulun läänin eteläosassa alkaa jo kaikenmoinen viljelys tulla
näkyviin. Peltoja, niittyjä ja hyvin rakennettuja kyliä näkee siellä
täällä tuon tuostakin. Iltapuolella päivää saavutaan Pohjanmaan
rannikolle ruotsinkielisen väestön asuma-aloille. Kuuluisan Kokkolan
kaupunginkin saamme sivumennen nähdä. Sitten kääntyy matka taas
rannikkomaalta sisämaahan päin suomalaisten keskuuteen. Nytpä
tullaankin etelä-Pohjanmaan hyvin viljellyille tasangoille. Toisin
paikoin saapi nähdä silmäkannot viljeltyä maata. Talonpoikaistalot ovat
upeita ja siistejä ulkonäöltään. Seinäjoen asemalla yömme vietettyämme
kiidämme seuraavana päivänä taas sisämaahan päin. Nyt tullaan
vähitellen varsinaiselle Hämäläisten alueelle. Sen voipi kuulla
vastasaapuneiden matkustavaisten kielimurteestakin. Seudut, joiden läpi
kuljemme, ovat hyvin vaihtelevia. Suomen luonnon moninaisuus tulee
näkyviin. Milloin metsiä ja kankaita, milloin kauniita järvimaisemia,
milloin erämaata, milloin taas hyvin asuttuja kyliä on tien varsilla.
-- Iltapuolella päivää olemme jo saapuneet Kangasalan luonnon-ihanille
seuduille. Hupaista olisi poiketa niitä lähemmin katsomaan, nousta
esimerkiksi Harjulan harjulle, jonka hurmaavan kauniista näkö-aloista
Topeliuksen Sylvia-lintu laulaa. Mutta tällaiseen poikkeamiseen ei
meillä ole aikaa. Pian jo saavumme kuuluisaan Tampereen kaupunkiin.
Juna viipyy tässä ainoastaan jonkun minuutin. Emme siis ennätä käydä
kaupunkia lähemmin katsomassa, mutta kehoitan sinua joskus toiste
siellä käymään. Kannattaa katsoa sen uljaita, monikerroksisia
tehdasrakennuksia, uljasta Tammerkoskea sekä kauniita ympäristöjä,
esimerkiksi ihanista näköaloistaan kuuluisata Pyynikin harjua.
Tunnin päästä jo saavamme Toijalaan, jossa Turusta päin
tulevat matkustajat yhtyvät seuraamme. Yhä vilkkaammaksi näyttää
matkustaja-liike käyvän. Kansaa monenmoista kulkee nyt jo mukanamme,
näkeepä muutamia ulkomaalaisiakin. Enemmistönä kuitenkin on vielä
hämäläinen maalaiskansa. Hyvin viljellyt seudut sekä talonpoikain
siisti vaatteus ja arvokas ulkonäkö osoittavat, että kuljemme
seuduilla, joissa kansa ylimalkaan on varakasta ja hyvästi
toimeentulevaa. Mutta Hämäläisestähän onkin se maine, että hän on
uuttera ja voimakas peltomies. Onpa matkailijani joukossa kuitenkin
myös vähemmän miellyttäviä ilmiöitä. Tuolla istuu näet joukko räyhääviä
miehiä. Kaupungista tullessaan ovat he "tuliaisiksi" ostaneet itselleen
paloviinaa. Sitä he maistelevat jo matkallakin. Oudoksuen katselet
tätä, kammoksuen kuuntelet rumia kiroussanoja, joita heidän suustaan
tiheään tulvaa. -- On jo ilta tulemassa. Kauan ei viivytä Hämeenlinnan
asemalla. Vilaukselta vaan voimme katsella noin virstan päässä olevaa
Hämeenlinnaa. Kun vielä tunnin aikaa matkustetaan, saavutaan Riihimäen
asemalle, josta toinen tie erkanee Helsinkiin, toinen Pietariin päin.
Tällä asemalla on suuri matkustaja-tulva. Kaikennäköistä kansaa saat
tässä katsella ja monta eri kieltäkin kuulla. Matkustavaisten joukossa
löytyy näet paljo ulkomaalaisiakin, jotka ovat matkalla, mitkä
Pietariin, mitkä Helsinkiin, mitkä taas Suomen ihania maisemia
katselemaan. Maamme luonnon ihanuus on näet jo tullut ulkomaillakin
tunnetuksi. -- Muutaman tunnin odotettuamme saapuu Riihimäelle
Helsingistä Pietariin päin menevä juna. Siihen astumme. Koska on yön
aika, ovat useimmat matkustajat etsineet itselleen leposijaa vaunuissa.
Niinpä on paras meidänkin tehdä, koska näkyy siksi tilaa löytyvän. Juna
viepi meitä nyt yötä myöten itään päin. Meillä ei siis ole tilaisuutta
katsella tien varsilla olevia maisemia. Ne ovatkin jotenkin
yksitoikkoisia, koska rautatie kulkee Salpausselän tasaisia rinteitä
pitkin. Yön hiljaisuutta ei häiritse muu kuin höyryveturin silloin
tällöin kuuluva vihellys, tai joku matkustaja, joka jollakin asemalla
astuu vaunuun tai menee siitä pois.
Aamulla olemme jo Viipurissa, Karjalan pääkaupungissa. Hauska olisi
käydä katsomassa tuota vanhaa, muistorikasta kaupunkia ja sen vanhaa,
Torkel Knuutinpojan rakentamaa linnaa, mutta juna viipyy Viipurin
asemalla ainoastaan 15 minuuttia. Ennätämme vain juoda lasin teetä
(joka juoma näkyy täälläpäin, samoin kuin Venäjällä, olevan hyvin
käytännössä) maukkaan "Viipurin-rinkelin" kanssa. Pian jo kuljettaa
juna meitä eteenpäin. Matkustettuamme vielä jonkun tunnin kiidämme
pienoisen Rajajoen yli, ja lähin eli Valkeasaaren asema on jo Venäjän
puolella. Suomen suuriruhtinaanmaan, rakkaan kotimaamme, olemme nyt
jättäneet. Joku viikko voipi mennä, ennenkuin sitä jälleen saamme
tervehtiä. Mutta vielä tuntuu olo kuitenkin kodikkaalta. Suuri osa
matkustajista on suomalaisia, varsinkin kauppiaita, jotka matkustavat
Pietariin kauppoja tekemään.