(Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.)
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli seppo, veikkoseni,
lähtekämme Pohjolahan
tuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan],
kirjokannen katsantahan;
laatikaamme laiva suuri,
johon sampo saatetahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Vakavampi mainen matka,
lempo menköhön merelle,
surma suurelle selälle!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Lysti on venon vesillä,
purren juosta jolkutella,
veet väljät välkytellä;
vaan kuitenki, kaikitenki,
kun et mieline merisin,
niin on maisin matkatkamme,
rantaisin ratustelkamme!"
"Tao nyt mulle uusi miekka,
tee miekka tuliteräinen,
jolla hurttia hutelen,
Pohjan kansan kaikottelen,
Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon,
kirjokannen katselohon."
Tuo on seppo Ilmarinen
takoi miekan mieltä myöten,
senp' on kullalla kuvasi,
hopealla huolitteli [koristeli].
Vaka vanha Väinämöinen
sai miekan tuliteräisen
kätehensä oikeahan;
senpä kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä [kahvasta] valotti.
Sylkytteli miekkoansa
vuoren rautaisen raossa,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"
Lähteä luku [aika] tulevi,
liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi;
yks' on vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
läksivät hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon,
suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Astua ratustelevat
kahen miehen rantamaita,
kuului rannalta kujerrus,
valitanla valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinen
meni tuota katsomahan,
näki purren itkemässä,
venosen valittamassa,
kysytteli, lausutteli:
"Mitä itket puinen pursi,
itketkö sä puisuuttasi,
hankauttasi haveksit [huolehdit]?
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"En mä itke puisuuttani,
hankauttani haveksi;
itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille,
laskiaista lainehille."
"Muut purret, pahatki purret,
ne aina sotia käyvät,
tuovat täytensä rahoja,
alustansa aartehia;
minä lahon lastuillani,
venyn veistännäisilläni;
pahimmatkin maan matoset
alla kaarteni asuvat,
linnut ilman ilkeimmät
pesän pielessä pitävät."
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke puinen pursi,
vene hankava havise,
kohta saat sotia käyä,
tappeluita tallustella!"
Vaka vanha Väinämöinen
lauloi purren lainehille,
lauloi ensin laitapuolen
sukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia,
lauloi toisen laitapuolen
tinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä,
lauloi vieläki lisäksi
teljot täytehen väkeä,
kuss' oli vähän sijoa,
nuorukaisilta esinnä.
Pani sulhot soutamahan,
neiet ilman istumahan;
sulhot souti, airot notkui,
eipä matka eistykkänä [edistykään].
Pani neiet soutamahan,
sulhot ilman istumahan;
neiet souti, sormet notkui,
eipä matka eistykkänä.
Muutti vanhat soutamahan,
nuoret päältä katsomahan;
vanhat souti, päät vapisi,
eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan.
Jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui,
loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.
Ahti saarella asuvi,
Kaukoniemen kainalossa;
kalatuutta Kauko itki,
leivätyyttä Lemminkäinen,
Ahti aitan pieneyttä,
veitikka osan vähyyttä.
Veisti laitoja venehen,
uuen purren pohjapuuta,
päässä pitkän nälkäniemen,
paltalla [rinteellä] kylän katalan.
Se oli korvalta korea,
silmältä sitäi parempi;
näki purren kulkemassa,
venosen vaeltamassa,
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Huuti mies nenästä niemen,
verevä vesien poikki:
"Kenen on vene vesillä,
kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat:
"Mi olet mies metsän asuja,
kun et tunne tuota purtta,
keksi Väinölän venettä?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkkoi kaunis kaukomieli:
"Jo tunnen perän pitäjän,
jo älyän airollisen;
minnekä menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kohti pohjoista kulemme
sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan,
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
otappa minua miestä
urohoksi kolmanneksi,
kun saat sammon nostantahan,
kirjokannen kannantahan;
vielä mieki miesnä maksan,
jos saisi tapella tarve."
Vaka vanha Väinämöinen
otti miehen matkoihinsa,
veitikan venosehensa.
-- -- --
Vaka vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä;
laski päivän maavesiä,
päivän toisen suovesiä,
kolmannen kosen [kosken] vesiä.
Äsken [sitten] tuonne tultuansa
noille väljille vesille
puuttui pursi juoksemasta,
venonen pakenemasta.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie lieto Lemminpoika,
kallistaite katsomahan,
miss' on pursi puuttumassa,
kivelläkö vai haolla."
Se on lieto Lemminkäinen
kallistitte katsomahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla,
vene on hauin hartioilla."
Vaka vanha Väinämöinen
itse miekkansa veälti [tempasi],
tempasi terävän rauan,
veti haukea ve'estä;
hauki katkesi kaheksi,
pursto pohjahan putosi,
pää kavahti karpahasen [venheeseen].
Jo otti venonen juosta;
vaka vanha Väinämöinen
luotti [lähestytti] purren luotosehen,
ravahutti [ravakasti laski] rantasehen.
Siitä hauki keitetähän,
murkinoiahan muruina,
jäipä luita luotoselle,
kalan luita kalliolle.
Vaka vanha Väinämöinen
noita tuossa katselevi,
sanan virkkoi noin nimesi:
"Mikä tuostaki tulisi,
noista hauin hampahista,
leveästä leukaluusta,
jos oisi sepon pajassa,
miehen mahtavan käsissä?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tule tyhjästä mitänä,
kalan ruotasta [ruodosta] kalua,
ei seponkana pajassa."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Noistapa toki tulisi
kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata,
soiton luisen laatijata."
Itse loihe laatijaksi,
tekiäksi teentelihe,
laati soiton hauvinluisen,
suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa]
Hauvin suuren leukaluusta.
Kusta naulat kanteletta?
Ne on hauin hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista hiien ruunan.
Kun oli soitto suorittuna,
vaka vanha Väinämöinen
käski nuoren, käski vanhan
soittamahan sormillansa
tuota ruotaista rojua,
kalanluista kanteletta.
Soitti nuoret, soitti vanhat,
soitti keskikertaisetki,
ei ilo ilolle noussut,
soitto soitollen ylennyt.
Se on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole teissä soittajata,
tuokatte minulle soitto
kahen polven pystyn päähän,
kynnen kymmenen nenähän!"
Saip' on kantelon käsille,
soiton alle sormiensa;
tuota käänti, tuota väänti,
tuota sormin suoritteli,
eikä soitto soitakkana,
ei ilo iloakkana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei ole tässä nuorisossa
tuon on soiton soittajaista;
joko Pohjola paremmin
saisi soiton soittamahan,
josp' on laitan Pohjolahan."
Siitä vanha Väinämöinen
laittoi soiton Pohjolahan;
soitti pojat Pohjolassa,
soitti pojat jotta piiat,
ei ilo ilolle tunnu,
eikä soitto soitannolle.
Sokea sopesta lausui,
ukko vanha uunin päältä:
"Heretkätte, heittäkätte!
puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi [rasittavi],
viepi viikoksi uneni."
Noin ukko sanoiksi virkki:
"Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta ilolle,
tahi uuvuta unehen,
niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],
aaltoihin upottaotte!"
Soitto kielin kerkiävi,
kantelo sanoin kajahui:
"En mie vetehen joua,
alle aaltojen asetu,
ennen soitan suorijalla,
vangun [äännän] vaivan nähnehellä."
Soitto vietihin visusti,
kannettihin kaunihisti,
miehen laatijan kätehen,
pyytänehen polvuksille.
-- -- --
Vaka vanha Väinämöinen
istuiksen ilokivelle,
hopeaiselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,
käänsi käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohon jo kuulemahan,
kun ei liene ennen kuullut
iloa iki runojen,
kajahusta kanteloisen!"
Alkoi soittoa somasti;
jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti:
ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe
lehväseltä lehväselle,
tuohon kärpät kääntelihe,
aioillen asettelihen,
hirvet hyppi kankahilla,
ilvekset piti iloa.
Tapiolan tarkka ukko,
ja kaikki Tapion kansa
kulki vuoren kukkulalle
soittoa tajuamahan.
Itseki metsän emäntä
loihe koivun konkelolle
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Mi oli ilman lintusia,
kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],
ne tulivat tuiskutellen,
kiiätellen kiirehtivät
soittohon sulan urohon,
Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,
halki pilvien havukka,
allit aaltojen seliltä,
joutsenet sulilta soilta;
pieniäki peipposia,
sirkkuja sivertäviä,
leivoja satalukuisin,
rastahia ratki paljon,
ilmassa ihastelivat,
hartioilla haastelivat,
tehessä isän iloa,
soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman Luonnottaret,
ilman impyet ihanat,
iloa imehtelivät,
kanteloista kuuntelivat,
ken se ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti,
ken se pienen pilven päällä
rusoreunalla rehotti.
Uipi hauvit hangotellen,
ve'en koirat vengotellen,
lohet luo'oilta samosi,
siikaset syväntehiltä,
säret pienet, ahvenetki,
mujehetki, muut kalatki,
kaikki parvihin panihe,
rantahan rakenteleikse
virttä Väinön kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Ahto aaltojen kuningas,
ve'en ukko ruohoparta,
rinnoin aalloillen ajaikse
ja lapaikse lainehille;
sisarekset Sotkottaret,
rannan ruokoiset kälykset,
ve'en kalvolle vetäikse,
luikahaikse lumpehelle;
itseki ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta
väännäikse vesikivelle,
vatsalolle vaivoaikse,
tuota ääntä kuulemahan,
iloa imehtimähän,
kun oli ääni kummanlainen,
soitanto ylen sorea.
Siitä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen;
ei ollut sitä urosta,
ollut ei miestä eikä naista,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itsensäki Väinämöisen
tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat
karkeammat karpaloita,
hereämmät [suuremmat] hernehiä,
pyöreämmät pyyn munia.
Ve'et pyöri silmistänsä
kaunihille kasvoillensa,
rehe'ille rinnoillensa,
päteville polvillensa,
jalkapöy'iile jaloille,
maahan alle jalkojensa,
läpi viien villavaipan,
sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
rannalle meren sinisen,
rannalta meren sinisen
alle selvien vesien.
Olipa sorea sotka
ve'essä vilvoitteleiva
rannalla meren sinisen;
sanoi vanha Väinämöinen:
"Usein utuinen sotka
suullasi sukelteleihet
alle syvien vesien,
käyppä poimi kyyneleeni
alta selvien vesien,
annan sulle sulkaturkin."
Saipa sotka poimimahan,
poimi kyynelet merestä,
alta selvien vesien,
kantoi Väinölle kätehen:
jo oli muiksi muuttunehet,
kasvanehet kaunoisiksi,
helmiksi heristynehet,
simpukoiksi siintynehet,
kuningasten kunnioiksi,
valtojen iki iloksi.
-- -- --
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika
siitä lähtevät selälle,
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Päästyänsä matkan päähän
vetivät venosen maalle,
teloille teräksisille,
valkamoille vaskisille.
Astuvat tuville tuosta,
alle kattojen ajoihe;
kysyi Pohjolan emäntä,
tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma,
millä matkalla olette?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
sillä matkalla olemme;
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."
Louhi Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa kolmen miehen;
hyvä on sampuen hyrätä
Pohjolan kivimäessä,
hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun et antane osoa,
tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme,
vienemme venehesemme."
Louhi Pohjolan emäntä
tuo tuosta pahoin pahastui,
kutsui Pohjolan kokohon,
pään varalle Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi kanteloisehensa;
tuota kaikki kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Väkeä väsyttelevi,
rahvahaista raukaisevi,
kaikki nukkui kuuntelijat
Väinämöisen soitantoa [soitannosta].
Siitä viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
ottavi uniset neulat,
voiteli unella silmät,
pani pitkähän unehen
koko Pohjolan perehen.
Meni sammon saatantahan,
kirjokannen katsantahan,
lauloa hyrähtelevi
vaaran vaskisen ovilla,
jopa liikkui linnan portit,
ovet vahvat aukieli.
Siitä vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika.
saattelivat sammon suuren,
veivät sen venosehensa,
latjasivat laivahansa.
Siitä vanha Väinämöinen
lähti pois Pohjolasta.
Laskea karehtelevi
selkeä meren sinisen;
laski päivän, laski toisen,
päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks'et laula Väinämöinen
hyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],
hyvän sammon saatuamme,
tien oikein osattuamme?"
Vaka vanha Väinämöinen
hänpä varman vastaeli:
"Varahinen laulannaksi,
aikainen ilon pioksi;
äsken laulanta sopisi,
ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi,
omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kun et lauloa luvanne,
itse luome [luon itseni] laulamahan
heitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän."
Sai itse säveltämähän,
loihe kurja kukkumahan,
äreällä äänellänsä,
käreällä kulkullansa.
Kurki istui kannon päässä,
märän mättähän nenässä,
sepä säikähti kovasti,
lenti poikki Pohjolahan,
vielä parkaisi pahasti
Pohjan puolle saatuansa,
sillä Pohjolan herätti,
pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä
unen pitkän maattuansa,
kiirehti kivimäelle,
vaaran vaskisen ovelle,
sanoi tuonne tultuansa:
"Voi polonen päiviäni!
jop' on täältä sampo saatu,
kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]."
Uutarta [Udutarta] rukoelevi:
"Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,
seulo seulalla utua
selvälle meren selälle,
jott' ei päästä Väinämöisen,
osata Uvantolaisen!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko ylijumala,
rakenna rajuinen ilma,
nosta suuri säien voima
aivan vastahan venettä,
kulkematta kunnekkana!"
Utu-tyttö, neiti terhen,
u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sokesi.
Piti vanhan Väinämöisen
kokonaista kolme yötä
sisässä meren sinisen.
Yön kolmen levättyänsä
sisässä sumun sakean
virkki vanha Väinämöinen:
"Ei ole mies pahempikana
u'ulla upottaminen,
terhenellä voittaminen."
Veti vettä kalvallansa,
merta miekalla sivalsi:
nousi talma taivahalle,
utu ilmoille yleni,
selvisi meri sumusta,
meren aalto auteresta.
Siitä vanha Väinämöinen
laski eelle laivoansa;
oli aikoa vähäinen,
jo Ukko ylijumala
virkki tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan,
kovin läikkyi länsituuli,
luoe-tuuli tuikutteli,
etelä enemmän tuuli,
itä inkui ilkeästi,
kauheasti kaakko karjui,
pohjonen kovin porasi.
Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta,
veivät harpun hauvinluisen,
kantelon kalan-eväisen,
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Siinä vanhan Väinämöisen
ve'et silmihin vetihe,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani],
katosi iki iloni,
en tuota enempi saane
sinä ilmoisna ikänä
kuuna kullan valkeana."
[Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivusta
uuden kanteleen.]
-- -- --
Louhi Pohjolan emäntä
laittoi miehet miekkoihinsa,
rakenteli Pohjan purren,
suoritti sotavenosen,
siitä läksi laskemahan,
sekä läksi jotta joutui,
sampoa tapoamahan,
venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
laskevi sinistä merta.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
nouse purjepuun nenähän!
katsaite etinen ilma,
tarkkoa takainen taivas,
onko selvät ilman rannat."
Tuopa lieto Lemminkäinen
nousi purjepuun nenähän,
katsoi iät, katsoi lännet,
katsoi luotehet, etelät,
katsoi poikki pohjan rannan,
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Pieni on pilvi pohjoisessa,
pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei se pilvi ollekkana,
se on pursi purjehinen;
katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin,
sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa näkyvi,
etähältä ennättävi,
havukoita haavat täynnä,
koivut kirjo-koppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki;
havukoita ei ne olle,
eikä kirjo-koppeloita,
ne on Pohjan poikasia;
katso tarkoin kolmannesti!"
Se on lieto Lemminkäinen
katsoi kerran kolmannenki,
sanovi sanalla tuolla:
"Jo tulevi Pohjan pursi,
satahanka hakkoavi,
sata miestä soutimilla,
tuhat ilman istumassa."
Silloin seppo Ilmarinen
souti kourilla kovilla,
souti lieto Lemminkäinen,
souti kansa kaikenlainen,
lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],
hangat piukki pihlajaiset,
nenä hyrski hylkehenä,
perä koskena kohisi,
eipä matka eistykkänä,
ei pakene puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
jo tunsi tuhon tulevan,
arvelee ajattelevi,
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
keksin kummoa vähäsen."
Otti piitä pikkuruisen,
tauloa taki [aivan] vähäsen,
ne merehen mestoavi
yli olkansa vasemman,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,
salasaari kasvakohon,
johon juosta pohjan purren,
satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi,
loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin,
poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
halki aallon hakkoavi,
juoksi Iuotohon lujasti,
kaaret poikki katkieli,
meren myrskyn hiertimessä,
lainehen rapaimessa [hyrskyssä].
Louhi Pohjolan emäntä
tohti toiseksi ruveta,
levitäikse lentämähän,
kokkona kohotteleikse,
sata miestä siiven alla,
tuhat purston tutkaimella,
sata miestä miekallista,
tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen,
lenti purjepuun nenähän,
oli pursi päin pu'ota,
laiva laioin kallistua.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jaolle sammon
sinun kanssasi katala,
kerallasi Väinämöinen."
Tahtoi sampoa tavata
venehestä Väinämöisen.
Sammon saatatti vetehen,
selvälle meren selälle;
siinä sai muruiksi sampo,
kirjokansi kappaleiksi.
Mi meni muruja noita,
sammon suuria paloja,
alle selvien vesien,
ne jäivät ve'en varaksi
jäipä toisia muruja,
pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen,
meren laajan lainehille.
Niitä tuuli työnnytteli,
aalto rannallen ajeli.
Vaka vanha Väinämöinen
näki tyrskyn työntelevän,
hyrskyn maalle hylkeävän
noita sampuen muruja.
Hän tuosta toki ihastui,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille."
Louhi Pohjolan emäntä
itse tuossa arvelevi:
"Jo minulta valta vaipui,
jo aleni arvioni,
eloni meni merehen,
sampo särkyi lainehisin."
Läksi itkien kotihin,
polotellen pohjosehen,
ei saanut sanottavata
koko sammosta kotihin;
veipä kuitenkin vähäsen
sormella nimettömällä,
kantoi kannen Pohjolahan,
sai rivan Sariolahan;
siit' on polo Pohjolassa,
elo leivätön Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
itse maalle mentyänsä
löysi sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita,
rannalta merelliseltä,
hienoselta hietikolta.
Saattoi sampuen muruset,
kirjokannen kappalehet,
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
kasvamahan, karttumahan,
saamahan, satoamahan,
olui'ksi ohrasiksi,
leiviksi rukihisiksi.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna luoja, suo Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme,
suloisessa Suomen maassa,
kaunihissa Karjalassa!"