Väinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo
maailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.
Hän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli
taottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä
jyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan
pajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet
tuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo
Ilmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen
jousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka
päivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen
ahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta
kullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun
olisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet
uudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli
ahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun
metsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon
paloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli
kultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän
tapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo
Ilmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän
tuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski
ikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti.
Ilmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän
näki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen
nyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn,
rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun
puhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen
kotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen
Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen
kauniin Pohjolan neidon puolisokseen.