Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen,
tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta
luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän
kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.
Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa.
Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine
hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen
myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään
suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan.
Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä,
kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.
Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli
Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä
vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi
vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?"
Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä
kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi:
"Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi
minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai
vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen
tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen,
niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista
voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun
olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon
pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden
ymmärtelet."
Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan
jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen
sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula
syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän
tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi
syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs
on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista,
paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?"
kysyi Väinämöinen.
Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa
niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen
sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu".
"Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn
mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen
vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan.
Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti
suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani
miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."
Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse
laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa
järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen
syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.
Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän
alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit
lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta.
Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja
lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.
2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan
tytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka
sydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän
viimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän
jousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta
Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin.
Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään.
Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli
osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi
hänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras
oli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä
kaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä
sanoi: "Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta
lautaselta, sivulta sianlihaa." Mutta tähän vastasi Väinämöinen: "Mies
on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä
pääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin
vieraalla maalla mesi kultamaljoista." Pohjolan emäntä lupaa saattaa
hänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä
tyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: "En
taida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän
sinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta
kalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi." Tähän lupaukseen luottaen
toimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.
3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle
kosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo
saamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa,
joilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli
Väinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä
etsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa
matkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella
rannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: "Tuo venettä, Tuonen tyttö,
yli joen tullakseni!" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä
tulemasta. "Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne
tulleita, ei paljon palanneita." Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen
tytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi
hänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat.
Kysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen
ilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi.
Tuonelan emäntä virkkoi: "Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää
täältä kotiisi pääse". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei
nukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan,
ja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi
pakenemaan. "Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?" arveli Väinämöinen.
Mutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja
pujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta,
mutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään
ihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen
kamala. -- Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai
Väinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta
ja laittoi veneensä valmiiksi.
4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän
kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta,
jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta
onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa
ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja
Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana.
Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin
leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös
tuonnempana.
Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan
Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki
Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille,
karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei
päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan
avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan
kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän
astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä.
Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan
kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati
Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan.
Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt
pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo
kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä
loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella
sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi.
Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille
sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja
Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina
tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.
5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa
suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä
viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän
astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan
kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon
saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden
päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa".
Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin
taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle
ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.