Sammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja
järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista,
mutta yksinäistä ja köyhää.
Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin
sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden
tytön, keralla. Torppa oli köyhä; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi,
sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen
vaimonsa olivat jumaliset ja ahkerat. Heistä oli turha nähdä nälkää,
kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän
räätälin-työtä, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella
töissä, ryhtyi hän talvi-aikoina käymään taloissa ompelemassa
vaatteita.
Torpan luona oli iso mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät.
Eräänä päivänä näki torppari neljä poikaansa ylhäällä männyssä. Kolme
vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa
ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika, Elias nimeltään, istui alempana
oksalla selin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias", sanoi isä, "etkö sinäkin tahdo kiivetä korkealle täällä
maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.
"Kaikkiapa saakin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella
vuodella. Tulehan alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;
mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden
vuoden iässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki
naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari", sanoi
pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Mutta miten olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan
suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita ja
toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun
Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja
Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,
mutta täytyipä sentään asian käydä, ja kävikin se, sillä poika oli
uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta
kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita ja muikkuja, ja niin
täytyi pojan lopettaa koulunkäyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on
tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi
isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta
hän oli tottelevainen, nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa
taloissa, ompeli ja palttoi niin että sormia pakotti. Välistä sattui
niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin komeroon
lukemaan aikaisin aamulla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei
ollut pimeänä vuoden aikana, mutta osataanpa lukea päreenkin valossa.
Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla,
varisten raakkuessa sen latvassa. Mutta kun hän yksinään käveli
suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa
Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä
sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan
mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon
sydämen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli
humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia,
ammoin unhottuneita satuja. Tähdet taivaalla sanoivat: "täällä asuu
Jumala!" Ja jokainen nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta,
sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen
sydämeensä, ett'ei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä
ompelutyöhön, alkoi hän itkeä. "Miksi itket?" kysyi isä. Poika oli
vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi
kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii
enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, ja miten hän
neuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika
lähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle,
jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä
tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi
kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta
silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi
laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää
päästä sinne takaisin.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi
häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että
hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!"
virkkoi pastori; "pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi
minun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin
ammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän
tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti
ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että
saattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.
Hänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti
eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta
hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti
myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä
leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut
monta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä
liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat
mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren
määrän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen
piti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö
hänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?
Elias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin.
Hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista
lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen
tuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan
matkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin
kahdenkymmenen vuoden iässä.
Nyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia.
Siinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden
kuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä
maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli
Sammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä
kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin
koskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,
professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä
niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka
etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo
ammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit
muinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti
kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja
katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää
tölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas;
tuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa
kansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden
miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä
rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille
osoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.
Mitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,
yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli
aina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli
paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin
yksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet
kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan
ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia
yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on
sepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän
autteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut
yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen
mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta
mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä
ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja
maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja
koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;
joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,
suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika
oli Elias Lönnrot.