1.
Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti
Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston
läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai
runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai
noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä
kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut
oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven
selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista
asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan
halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan
tiedonhalu herännyt.
"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa
Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä
kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."
"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan
joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he
lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."
"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun
vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."
"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."
"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"
"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella
tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli
piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat
aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään,
kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin
äänteitä."
"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"
"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat
piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."
"Kylläpä ovat vanhoja."
"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty
käsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan
ollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se
kömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien
keksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin
vielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu
kerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs
tapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille
Rarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.
"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän
unohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen
hiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään
kulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten
päämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli
hyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä
sanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä
minua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan'
vastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies
huomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä
hänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei
tarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä
hänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti
mahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua.
Uudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä
lastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti
sen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi:
'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen
sanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies.
'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni
tarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' -- Mies nosti lastun
maasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa,
kulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän
Englantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin
puhumaan.
"Hänelle sitten kyllä koetettiin tuota salaisuutta selvittää, mutta se
kävi sittenkin hänen ymmärryksensä yli. Taikakaluksi luuli hän tuota
lastua ja kantoi sitä jonkun aikaa kaulassaan."
"Kylläpä oli tuhma", sanoi Lauri.
"Ehkäpä mekin olisimme olleet yhtä tuhmia hänen sivistysasteellaan",
sanoi Antti setä.
2.
Seuraavana päivänä istuivat Antti-setä ja Lauri jälleen onkimassa.
Lauri kertoi:
"Olin pari viikkoa takaperin isän kanssa kaupungissa. Päätin tällä
kertaa viimeinkin päästä erääseen paikkaan, johon jo kauan olin
halunnut. Olin nimittäin monasti itsekseni aprikoinut, miten oikeastaan
kirjat ja sanomalehdet syntyvät. Kotona ei sitä kukaan osannut oikein
minulle selvittää. Mutta nyt piti minun saada siitä selvä, minun piti
päästä kirjapainoon. Isä sen viimein lupasikin; eräs hänen tuttavistaan
vei minut sinne. -- Siellä minä sitten näin, kuinka latojat latoivat
irtonaiset metallikirjaimet vieretysten sanoiksi, riveiksi ja
kokonaisiksi sivuiksi. Näin vielä, kuinka nuo ladotut sivut pantiin
painokoneeseen ja kuinka ne tuon koneen avulla ensin mustattiin ja
sitten peitettiin paperilla, joka painettiin niitä vasten niin
tiukkaan, että nuo mustatut metallikirjaimet jättivät siihen kuvansa.
Näin, kuinka tällä tavalla saatiin lyhyessä ajassa sadottain
jäljennöksiä tuosta latomuksesta. Ymmärsin nyt, kuinka voidaan saada
tuhansia arkkeja painetuksi, kun kerran yksi arkki on noilla
metallikirjaimilla ladottu, ja kuinka samaa kirjaa voidaan helposti
painaa monta tuhatta kappaletta. Mutta sanokaapas, setä, joko vanhassa
Egyptissäkin tunnettiin kirjapaino."
"Ei toki", vastasi Antti-setä, "ei sitä tunnettu Egyptissä, eipä
muinaisessa Kreikassa eikä Roomassakaan, vaikka näissä maissa oli hyvin
rikas kirjallisuus. Kaikki kirjat siellä kirjoitettiin käsin. Ja niinpä
tehtiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Sillä kirjapaino keksittiin vasta
noin neljäsataa viisikymmentä vuotta takaperin."
"Kertokaa, setä, jotakin sen keksimisestä!"
"Niinkuin jo mainitsin, kirjoitettiin kaikki kirjat sitä ennen käsin.
Jos tahdottiin jostakin kirjasta useampia kappaleita, palkattiin suuri
lukumäärä kirjureita, sekä lukija, jonka sanelemisen mukaan kirjurit
kirjoittivat. Näin saatiin samaa kirjaa joku satamäärä kappaletta
valmiiksi. Mutta mitä se riitti miljoonille ihmisille! Senpätähden
kirjat vanhaan aikaan olivatkin hyvin harvinaisia ja kalliita.
Ainoastaan rikkaat pystyivät niitä itselleen hankkimaan. Raamatusta
esimerkiksi maksettiin noin 2,500 Suomen markkaa, Ymmärrettävää on,
että näin ollen enemmistö ihmisistä oli suuressa tiedottomuudessa.
Mutta kirjojen tarve tuli yhä suuremmaksi, ja mietittiin helpompia
keinoja niiden monistelemiseen. Ikäänkuin ensimäisenä ituna kirjapainon
keksintöön on pidettävä puunleikkaustaitoa. Keksittiin näet, että kuvia
kävi helposti monisteleminen. Kuva ensin leikattiin laudalle sillä
tavalla, että se tuli olemaan korkeammalla laudan muuta pintaa. Jos
kuvat sitten siveltiin värillä ja paperi pantiin sen päälle, syntyi
tähän vastaava kuva. Sillä tavalla väriä ja paperia uusimalla, saattoi
valmistaa kuinka monta samallaista kuvaa tahansa. Pian johduttiin
tästä leikkaamaan kirjoituksiakin puuhun ja niitä samalla tavalla
monistelemaan. Mutta kovin suuritöinen oli isompien kirjain
monisteleminen sillä tavalla, koska oli jokaista kirjan sivua varten
leikattava eri lautansa. Ilmestyi viimein mies, joka nerollansa keksi
vapautuksen tästä vaivaloisesta työstä ja kerrassaan aukasi tien
kirjallisuuden levenemiselle ja siten samalla kaikelle henkiselle
kehitykselle ihmiskunnassa. Se mies oli saksalainen Johan Gutenberg,
kotoisin Mainz'in kaupungista.
"Kun kirjoituksen leikkaaminen puuhun vaati paljon aikaa ja vaivaa,
heräsi näet Gutenbergissä ajatus laatia irtonaisia kirjaimia, joita
saattoi latoa toistensa viereen sanoiksi, lauseiksi, sivuiksi ja siten
kokonaiseksi kirjaksikin sekä, kirjan valmistuttua, purkaa ne jälleen
irti toisia kirjoja varten. Tässä ajatuksessa juuri piili Gutenberg'in
keksinnön ydin ja ponsi. Yritys onnistui, ja suuri keksintö oli siten
tehty.
"Gutenberg'in irtonaiset kirjaimet eli _kirjasimet_ olivat ensin puusta
tehtyjä. Niitä ladottiin rinnatusten; siten syntyi sivu ja useampia,
mikäli tarve vaati; latomus kun kostutettiin musteella ja paperi
painettiin sitä vasten, syntyi paperiin vastaava jäljennös. Kun latomus
uudelleen kostutettiin ja siihen painettiin uusi paperi, syntyi siten
taas uusi jäljennös, näin saattoi nyt valmistaa satoja ja tuhansiakin
jäljennöksiä. Mutta monta vajanaisuutta oli tuossa keksinnössä vielä.
Puusta oli näet työläs leikata kirjaimia niin paljo, kuin niitä
pitempää latomusta varten tarvittiin, jota paitsi puukirjaimet tulivat
karkeita ja pian kuluivat. Tämän hankaluuden poistamiseksi ryhtyi
Gutenberg valamaan kirjaimia metallista. Se onnistui. Kirjasimet
tulivat kestävämpiä sekä säännöllisiä ja siroja muodolleen. Myöskin
laati hän painokoneen eli prässin, jonka avulla saattoi tasaisesti
painaa paperin latomusta vastaan. Täten oli nyt kirjapainotaito
keksitty."
"Siitä miehestä vasta rikas mahtoi tulla", sanoi Lauri.
"Niinpä luulisi. Mutta Gutenbergin kävi, niinkuin useampien, jotka ovat
jotakin suurta ihmisten hyväksi tehneet. Hän sai osakseen puutetta,
kateutta ja kiittämättömyyttä. Kun hänellä ei ollut itsellä varoja
hankkia kirjapainoa, täytyi hänen lainata rahoja eräältä rikkaalta Fust
nimiseltä porvarilta. Kun kirjapaino oli saatu valmiiksi ja siinä
alettu painaa Pyhää Raamattua, vaati Fust äkisti rahansa takaisin.
Gutenbergin täytyi nyt luovuttaa koko kirjapaino Fustille. Sittemmin
perusti Gutenberg kyllä vielä uuden kirjapainon, mutta sekin täytyi
varattomuuden takia luovuttaa toisiin käsiin. Köyhänä ja vastuksista
väsyneenä kuoli Gutenberg v. 1468. Jälkimaailma on kyllä ymmärtänyt
hänen keksintönsä suuruuden ja pystyttänyt hänelle muistopatsaan."
3.
"Milloinkas Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino?" kysyi Lauri Antti
sedältä seuraavan päivän kalastusretkellä.
"Se perustettiin Turkuun vuonna 1642. Mutta suomalaisia kirjoja
painettiin jo sitä ennen Tukholmassa", vastasi setä.
"Kuka on ensimmäiset kirjat suomeksi kirjoittanut?"
"Sen miehen nimi oli Mikael Agrikola. Hän on suomalaisen kirjallisuuden
isä."
"Mihin aikaan eli tämä mies?"
"Hän eli noin kolmesataa viisikymmentä vuotta takaperin eli siihen
aikaan kuin katolinen oppi Suomesta poistettiin ja Lutherin uskonoppi
tuli maahan."
"Mikä mies se Luther oli? Olen hänestä kyllä yhtä ja toista kuullut ja
lukenut, mutta oikeata käsitystä minulla ei hänestä vielä ole."
"Hän oli oppinut, Jumalan hengen valaisema mies, joka Saksanmaalla
nousi katoolisen kirkon suuria erehdyksiä vastustamaan. Hän väitti muun
muassa, että Pyhä Raamattu on oleva meidän ainoa opettajamme uskon
asioissa. Katolinen kirkko ei sallinut kansan edes lukeakaan Raamattua,
mutta Luther käänsi sen saksan kielelle ja vaati, että kaiken kansan
tuli itse oppia sitä lukemaan. Myöskin piti kansalle nyt saarnattaman
sen omalla kielellä, eikä enää latinan kielellä, kuten katoolisissa
kirkoissa tehdään."
"Mutta kertokaapa jotakin Mikael Agrikolasta!"
"Hän oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Kun hän oli hyvin
lahjakas ja opinhaluinen, pääsi hän hyväin ihmisten avulla koulutielle.
Olipa hän jonkun aikaa Saksanmaallakin tohtori Lutherin oppilaana.
Palattuaan sieltä kotimaahansa, alkoi hän levittää Lutherin oppia
maahamme sillä tavalla, että rupesi toimittamaan suomeksi hengellisiä
kirjoja. Ensiksi toimitti hän aapisen, sitten katekismuksen ja
rukouskirjan. Tärkein kaikista hänen kirjoistaan oli Uuden Testamentin
käännös. Se ilmestyi painosta vuonna 1548. Sen jälkeen suomensi
Agrikola vielä muitakin Raamatun osia. Koko Raamattua hän ei ehtinyt
suomentaa, se saatiin noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1642. Näin
laski Agrikola perustuksen meidän kirjallisuudellemme ja samalla
Lutherin opille. Hänestä tuli senjälkeen Turun piispa, mutta tässä
tärkeässä toimessa ehti hän olla ainoastaan kolme vuotta. Hän kuoli
vuonna 1557."
"Vai sellainen se oli suomalaisen kirjallisuuden alku. Olikos
suomenkieli silloin samanlaista kuin nytkin?"
"Jokseenkin samanlaista, mutta sitä ei kirjoitettu aivan samalla
tavalla kuin nyt. Agrikolan täytyi itse harkita ja keksiä, miten
suomenkieltä olisi kirjoitettava, sitä kun ei oltu sitä ennen
kirjakielenä käytetty. Luonnollista oli, että tämä ensimmäinen yritys
oli monessa suhteessa vaikea. Saat ehkä joskus lukea jonkun näytteen
Agrikolan aikuisesta suomenkielestä. Kyllä sitä ymmärtää, mutta huomaa
samalla, että sanojen oikeinkirjoitus on erilainen kuin nykyään."
"Olen lainakirjastossa nähnyt tavattoman paljon suomalaisia kirjoja.
Onkohan siinä kaikki, mitä suomeksi on painettu?"
"Eipä suinkaan! Siellä lienee vaan pieni osa siitä, mitä meillä nykyään
on suomalaista kirjallisuutta. Ei ole nykyisenä aikana meillä
suomalaisilla enää luettavan puutetta. Kuka tahansa voi nyt hyvistä
kirjoista tyydyttää tiedonhaluansa."
4.
Seuraavana päivänä sattui olemaan erittäin ihana kesäpäivä. Särkijärvi
rantoineen, saarineen ja salmineen oli lumoavan kaunis. Kalamiesten
mieli kävi tästä iloiseksi. Hiljalleen soudeltaissa puhkesi Lauri
laulamaan. Hän lauloi: "Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen".
Kun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä:
"Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen
tekemä se laulu on?"
"Opettaja sanoi, että sen on tehnyt _Sakari Topelius_", vastasi Antti.
"Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?"
"Lukukirjassa on häneltä kaksi kaunista satua: 'Koivu ja tähti' ja
'Adalminan helmi'. Sitten on hän kirjoittanut 'Luonnonkirjan' ja
'Maamme-kirjan'."
"Kyllä niin. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Ensinnäkin
suuren joukon kauniita satuja lapsille. Vielä on hän kirjoittanut
paljon ihania runoja, sellaisia kuin tuo äsken laulamasi, sekä suuren
joukon kertomuksia Suomen entisiltä ajoilta. Kun saat koulussa ensin
lukea Suomen historiaa, sitten voit lukea Topeliuksen kertomuksiakin.
Niiden nimenä on 'Välskärin kertomukset'. Mutta tiedätkö, mikä mies
Topelius oikeastaan oli?"
"Sitä en tiedä."
"Hän oli opettajana Suomen yliopistossa. Mutta samalla kirjoitteli hän
runoja, satuja ja kertomuksia. Ne ovat erittäin hyvää ja jaloa
luettavaa Suomen lapsille ja nuorisolle. Senpä vuoksi tulee lasten myös
tuntea tämä suuri suomalainen runoilija."
"Vieläkö Topelius elää?"
"Hän kuoli syvästi kunnioitettuna, rakastettuna ja kaivattuna
vuonna 1898, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Hanki itsellesi
lainakirjastosta Topeliuksen 'Lukemisia lapsille' ja lue niitä
lupa-aikoina. Tulet huomaamaan, kuinka tämä mies todella oli Suomen
lasten suuri ystävä ja opettaja."
"Sen tahdon tehdä ensi tilassa. Mutta olkaa, setä, hyvä ja selittäkää
minulle, mitä kirjoja Kalevala ja Kanteletar ovat! Olen niistä kuullut
paljon puhuttavan."
"Kalevala ja Kanteletar sisältävät Suomen kansan vanhoja runoja,
siis semmoisia runoja, joita kansa itse on sepittänyt ja laulanut.
Kalevalassa on kertovia runoja, mutta Kantelettaressa laulurunoja.
Elias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut."
"Mitenkä hän ne kokosi!"
"Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja
Venäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut
muistiin."
"Vieläkös se Lönnrot elää?"
"Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä,
hänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana. Hänestä kuin
myös Kalevalasta ja Kantelettaresta saat kyllä koulussasi enemmän
tietoja."
"Minä en ole koskaan täällä kuullut tuollaisia vanhoja runoja
laulettavan. Olisi hauska tietää miten niitä laulettiin."
"Tavallisesti siten, että kaksi laulajaa istui vieretysten tai
vastatusten, pitäen toisiaan kädestä, ja lauloi yhden säkeen
kerrassaan, jonka toinen laulaja vielä yksinään uudisti. Usein myös
säestettiin laulua kanteleella."
"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa
täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme
on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin
kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin
viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus."
"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että
hanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha
kanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi
iltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja
jalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi
sitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia
käsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja
kanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja
lopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at
puheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme
elämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te,
koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen
käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei
ole ylen vaikea."