Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
jaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikasi ja rentonaan heittäytyi
hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:
-- "Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa?"
Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa
samassa hivahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen
unienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
hänelle virkkoi:
-- Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
-- Mitenkä sinä autat?
-- Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä
minä vedän.
-- Minnekkä sinä menet?
-- Menen joululahjoja viemään.
-- Annatko minullekin?
-- En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
vaikka sillä oli täysi vesitynnöri reessä.
-- Kenellekäs sitten annat?
-- Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
pahoin pitelevät ja kiusaavat.
-- Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltijan
kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
kelkkaa upottanut.
-- Vien jäniksille joululahjoja.
-- Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
-- Olehan vaiti nyt!
Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltija hiljaa ja Heikki
näki valkosen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
kahdelle jalalle haltijan eteen.
-- Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. -- Kuulehan, elähän mene...
Sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vaan riihen alle,
jos tahtovat joulujyviä noukkia... Kissa makaa tuvan uunilla
joulunpyhät.
Iloissaan lähti jänis mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan
mennessään.
-- Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
-- Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
-- Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
-- Minä ne katkon ja lauvon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
kaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoiteleisi.
-- Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
-- Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen ja silloin se muistaa.
-- Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
unohtaa!
-- Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
Puhuessaan näin oli haltija juosta hipsutellut keveästi kuin koira
hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
ylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli
heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan
eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
-- Mikset sinä syö? kysyi haltija.
Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vaan alla päin, huuli lerpallaan ja
korvat velttoina.
-- Polle! sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?
Jo hörhähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.
-- Ei maista ruoka, sanoi haltija. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden on sen pitänyt
yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
kovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen
heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnörin jyrkästä termästä
vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä
on mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa
hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se
löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei
enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
-- En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
-- Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan
lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja
eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen
silmissä näkyi, että se alkoi leppyä.
-- Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltija yhä
hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
uudet tiuvut ja mäkivyöt pislaihelain kanssa. Katein silmin sinua
kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja
kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee
kesä! Laitumelle pääset, kulet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi
myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä
ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet.
Kelpaako elääksesi?
Nyt hörhähti ruuna niin, että sieramet suurina tuprusivat, kyömisti
kaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihkon häkistä.
-- Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut eläkä
murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua
nyt joka päivä taputtelemaan.
Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavotellen häntä
nuollakseen, pisti turpansa sieramia myöten kauroihin, ja alkoi niitä
purra rouskutella.
-- Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltija. Me lähdemme nyt
ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
-- Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun olivat
tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui
kelkassaan.
-- Enkö antanut? -- kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se
sitä kesään asti muistelee.
-- Muistaakohan se?
-- Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakaan hyvin kohtelet
ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vaan sen ja kaikki pahat
päivänsä unhottaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
tiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa. --
Hauskaa joulua nyt sinullekin!
-- Joko sinä menet?
-- Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
kuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet
muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon
on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
-- En lyö enää Pollea; huudahti Heikki innoissaan, mutta
silloin nyyhtäsi haltija kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia
taka-kaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja
kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin
oli kelkka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin
vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset
ympärillään.
-- Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? ne kysyivät. -- Nukuitko
sinä?
-- Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
-- Mitä sinä horiset?
-- Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vaan jäniksistä ja
peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin joulu-illan
kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat,
että ne on taas niitä Heikin houreita.
Vaan Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltija oli hänelle
sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
heiltä olisi mitään puuttunut.
Vaan kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
-- Elä lyö! -- jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.