-- Katsoppas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean
jäätyneen jäniksen.
Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
itseään kiittelemään:
-- No, jopahan sai saaliin!
-- Mistä sinä sen sait?
-- Jo sitä on poikaa!
-- Sinusta se vasta metsämies tulee!
Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
ollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt
pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
hehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista
takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään
virkkanut. Äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä,
sitten sanoi hän:
-- Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
kuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä,
että sanoi:
-- Itsepähän kävi lankaan!
-- Vaan kukas sen pani sen langan?
Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:
-- Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja
missä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai
tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
hän vaan tuli, sanottiin hänestä: -- Tämä Pekka se vasta poikaa on! --
Äiti vaan ei koskaan kiitellyt. -- Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
Kuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa
sitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli
pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
ilmestyy entisen olinpaikoille.
-- Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin
somasti tepastelee.
-- Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.
Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.
Mutta kun hän viritti lankansa yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjistä. Eikä se
näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
pyyntihommia.
Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinänrakoon. Panipa vielä
vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, että se siihen astuessaan säikähtää
ja lentää suin päin satimeen.
Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus ja hän
ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vaan toisesta
takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
alatse pääsi jänis pakoon. Ennenkun Pekka ehti päästä syvästä lumesta
taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.
Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua ja hetken
päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
jänis istua kökötti vuoren harjulla, ponnisteli Pekka vasta
puolimäessä.
Pekkaa alkoi jo uuvuttaa, hiki valui virtanaan otsalta ja sydän
läähätti niin, että täytyi välistä pysähtyä henkeä vetämään, kun
jalkaakin livetti niin, että oli tuon tuostakin siimalleen tuuskahtaa.
Päästyään mäen päälle jaksoi hän tuskin jäsentä liikauttaa.
Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.
Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas. Mutta keskellä mäkeä on
kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis. Pekka ei saa suksiaan
käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle puolelle suin päin
lumeen.
Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
verille, niin että hankikin punottaa.
Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä ja jäniskin näyttää
huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.
Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.
Pekalta pääsee itku ja kun hän on aikansa itkenyt kahlaa hän toisen
suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
yhä vetistellen, kotiinsa.
Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan mitä hänelle on
tapahtunut.
-- Ja sitäkö sinä itket, ett'et saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä
kun luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?
Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
yölläkin maatessaan vuoteellaan seinäänpäin kääntyneenä. Niinpiankun
hän vaan muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli häntä
surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. "Entäs jos
olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi."
Niinpiankun päivä alkoi valeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
hän helposti jäniksen jälet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli takertunut näreeseen.
Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
vilkuttaen.
Kun Pekka tuli kotiin, ei ollut hänellä muuta saalista kuin katkennut
jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
kihahti hänen silmässään.
Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.
Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui pian taas
tepastelemaan talon ympärillä -- ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
nytkin.