Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,
Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;
Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,
Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.
Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;
Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.
Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,
Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.
Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,
Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.
Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.
Ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.
Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,
Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. --
Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.
Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.
Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;
Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.
Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,
Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:
"Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan,
Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan,
Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. --
Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!"
Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin,
Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin.
Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen,
Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.
Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen,
Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen.
Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa,
Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.
Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka,
Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja!
Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaa
Lausuu polvet nousevaiset -- sua kiittää Suomenmaa.