1. Makkonen oli rehellinen ja varakas talollinen Siikajoen pitäjään
kuuluvassa Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon isäntä ja nautti
kaikissa tärkeissä asioissa koko pitäjän luottamusta. Hän teki paljon
hyvää köyhille; samoin myös hänen vaimonsa. Tällä oli itsellä kymmenen
lasta, ja hän sääli eritenkin kaikkia orpolapsia. Hän oli ahkera ja
järjestystä rakastava emäntä, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä
pienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat olivat metsässä ja
pellolla uuraan isänsä mukana ja ottivat, mikäli ikä ja voimat
sallivat, osaa kaikkiin töihin. Tyttäret taas auttoivat äitiä navetassa
ja aitassa, pellolla ja niityllä. Mutta olipa tällä vireällä emännällä
vielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä
seuduin. Hän oli sävyisä ja viisas eukko, ja hänen neuvojansa kysyttiin
moninaisissa asioissa.
Onnellisena ja tyytyväisenä eleli Makkonen omaistensa keskuudessa. Kun
hän näki vaivansa tulevan palkituksi ja täyteläiset tähät pellolla
hiljaa huojumassa, kohotti hän hartaana kätensä taivasta kohden,
kiittäen kaikkien hyväin lahjain antajaa. Hän oli hurskas mies. Oli
todella kunnioitusta herättävää nähdä Makkosen sunnuntai-illoin
lukuisan perheensä keskuudessa, havuilla koristetussa tuvassa, pitävän
iltarukouksen. Heleällä ja sointuvalla äänellään aloitti hän ensin
virren. Kaikki väki yhtyi siihen, laulaen tuolla heleän suruisella
äänellä, joka kansan virsilaulussa on huomattavana. Lastenkin äänet
kuuluivat kirkkailta ja liikuttavan kauniilta. Virren jälkeen luki
Makkonen luvun raamatusta sekä muutamia iltarukouksia. Sen jälkeen taas
veisattiin hartain sydämin. Rukoushetki päättyi siten, että Makkonen
luki Herran siunauksen. Sitten levitti yö pyhän hiljaisuuden ja rauhan
Jumalan siunaukseen uskotun perheen yli.
2. Mutta tähänkin rauhan majaan löysivät pian surut ja tuskat tiensä.
Kuolon ankarimmat iskut kohtasivat Makkosen perhettä.
Tarttuva tauti levisi paikkakunnalla nopeasti. Makkonen ja hänen
perheensä jäsenet olivat ensimmäisiä hoitamassa ja auttamassa niitä,
jotka olivat sen uhreiksi joutuneet. Mutta pian makasi tuo jalo mies
itse taudin kaatamana, osoittamansa hyväsydämisyyden uhrina. Hän kuoli
ja parin päivän päästä myöskin hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.
Noiden vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta
kahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset
itkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli
ollut heidänkin parhaana tukenaan ja neuvonantajanaan. Pitivät
kuitenkin huolen vainajain kunniallisesta hautaamisesta.
Hautajaisiin saapui seurakunnan kunnioitettu pappi itse ja kysyi
siellä: "kutka läsnäolevista tahtovat ottaa hoitaakseen pienokaisia ja
heidän kotiaan?"
Kaikki olivat liikutettuja ja halukkaitakin, mutta tehtävä ei ollut
helppo -- tarvittiin mietintöaikaa.
Mutta ennenkuin kukaan vielä ennätti vastata, tapahtui jotakin
hämmästyttävää. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen
oli ollut siisti ja puhdas, mutta nyt noessa ja takkuisena, kuin vanha
vahtikoira, kapusi alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli
viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut
niitä nostaa päivää vasten. Ruskealla karkealla kädellään pyyhkieli
äijä nyt kyyneleitä, jotka väkisten virtailivat hänen silmistään ja
estivät häntä puhumasta. "Voi, voi!" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi
sai sanotuksi, katsellessaan noita seitsemää orpolasta. Mutta viimein
voitti hän luontonsa ja nosti äkisti vanhimman pojan käsivarrelleen, ja
melkein huutamalla lausui hän: "Tässä on minun isäntäni! Häntä tahdon
minä palvella vaikkapa palkatta, kun hän vaan lupaa tulla yhtä
rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää
huolta pienistä siskoistaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaat, ne
ovat minun hyväntekijäni lapsia!"
Ääneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias poika kiitollisena
tämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa.
Liikutettuina ilmoittivat talon muutkin palvelijat seuraavansa Pekan
erimerkkiä.
Pappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen
myötätuntoisuudesta. Itse tarjoutui hän pikku orpojen neuvonantajaksi
ja tueksi, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.
3. Äidin sijaiseksi lapsille valittiin eräs vanha hyväntahtoinen
sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat. Tehtiin silloin se
vähän odottamaton huomio, että talo vielä oli suuressa velassa; osa
ostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut.
Kun tämä kaksitoista-vuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti
saavan aivan miehen voiman. Vakavasti lausui hän: "Minä yksin tahdon
maksaa isä vainajan velan. Sisarten ei tarvitse siihen perintöön ottaa
osaa. Minä uskon että Jumala antaa minulle voimaa tehdä työtä niin että
talo tulee velattomaksi."
"Pidä sanasi, poikaseni", sanoi pappi, "ja tapahtukoon sinulle niinkuin
uskot!"
Seuraavana päivänä hautajaisten jälkeen oli nuoren isännän ensimmäisenä
huolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan
maksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.
Pekka sanoi, että sitä varten tulisi myydä vaan pari tynnöriä tervaa.
Mutta isännän itsensä tuli nyt tehdä ensimmäinen matkansa kaupunkiin,
koska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotiin raskaampiin töihin.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen
valjastettiin ilman ajopeliä kolmen tervatynnyrin eteen, niin että ne
pyörivät hevosen perässä. Sillä tavalla talonpojat yleensä kuljettavat
tervaa maamatkoilla.
Pari naapuria läksi samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori
Matti Makkonen sai heidät matkatoverikseen.
4. Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja
myöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti
raukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei
hän muistanutkaan majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.
Pimeys tuli yhä suuremmaksi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei
ollut näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista toistensa jälkeen. Myrsky
yhä yltyi. Läpimärkänä ja väristen seisoskeli poika raukka tuossa
pimeässä syysyössä. Lumi pieksi kyyneleet pois ja hänen poskensa
punaisiksi. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkan eteenpäin, mutta
pysähtyi taas; ei tiennyt minne mennä, mistä suojaa saisi! Pelkäsipä
hän vielä että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan -- tällä olivat
matkatoverit häntä ilkamoisillaan pelotelleet. Poika parka oli jo
miltei lohduttomassa tilassa. -- Mutta silloin muistui hänelle mieleen
Jumala, muistui mieleen pienet siskot, kuinka ne kotona nukkuivat
rauhassa ja lämpimässä. Tästä sai hän vähän lohdutusta. Rohkeampana
ajoi hän eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän
vieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Ei hän nähnyt paria
tähteäkään, jotka yön synkeydessä näyttivät viittovan hänelle
lohdutusta ja valoa.
Matin tila kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten
päätti hän viimein panna kaiken rohkeutensa liikkeelle; hän koputti
lähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa
häämöttävän.
Eräs proviisori avasi oven, näki säälien pojan surkean tilan ja käski
hänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitte johti hän hänet yöksi
lämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen
helmaan.
Aamulla kun talon herra oli saanut nähdä pojan ja kuullut hänen
kertomuksensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen
tervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat ystävällisesti hänen
kanssaan ja tarjosivat hänelle makeisia. Mielellään olisi Matti jäänyt
sinne, mutta hän sanoi, että isä-vainajansa oli jäänyt heidän entiseen
majataloonsa jonkun verran velkaa ja että hän ei siitä syystä voinut
siitä majatalosta luopua, vaikka hänen isänsäkin oli jo aikonut sen
tehdä, koska se ei ollut mikään luotettava paikka.
"Jos tahdot", sanoi apteekkari, jota poika miellytti, "saat sinä
minulta rahoja tuon velan maksuksi. Ne voit sitte tuonnempana maksaa.
Voit myös siirtää talon velan minulle."
Nyt oli Matti ilon ja riemun vallassa. "En koskaan, en koskaan unhota
teidän hyvyyttänne minua kohtaan", sanoi hän silmät kyynelissä ja
puristaen tuon hyväntahtoisen herran kättä. Siinä oli vakavuutta tuossa
pojan kiitoksessa -- ja sanansa hän piti kuolinpäiväänsä asti, kuten
kunnon mies ainakin.
5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan
jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä
Oulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän
oli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain
nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän
ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka
olivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja
kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti
sen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime
päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin,
sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin
jäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa
luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän
työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.
Äkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa.
Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti
ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa
tyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi
Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon
mies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.
Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle
mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet
kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."
"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni
toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan
lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään
rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle.
Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle,
orporaukalle!"
Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta.
Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset
vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi
maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan
maksavansa vanhoja velkoja.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet."
"Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista."
"Lupaus hyvä, anto parempi."
"Miehen sana miehen kunnia."