Oi lausu lintu pieno,
sa peippo pihlajan,
kuink' aina voit sa laulaa,
iloita ainian?
Sun laulus aamust' iltaan
ma kuulen kultaisen,
ja ain' on kirkas äänes
ja rikas riemu sen.
Niin elantos on niukka,
niin ahdas asuntos,
mut majas maireutta
vain soi sun laulelos.
Et kylvä etkä niitä,
et korjaa latohon,
vaan huoli huomisesta
se sulle outo on.
Kuin moni maailmassa
sai kultaa, kunniaa
ja loistolinnoiss' asuu,
maat, vallat omistaa,
mut huoleen hänet huomen
ja kyyneliin se koi
vain nostaa, jolle juuri
sun ylistykses soi!
Miks ylös nurkusilmän
niin kylmän vain hän luo?
Hän mitä vaatii, kaikki
kun Luoja lahjaks suo?
Edessä jalkojensa
kun kaikk' on riemut maan,
miks' alempaansa tallaa
ja lisää huokaa vaan?
Ei, laula, lintu pieno,
vaan onnest' ainiaan,
en valitusta virtees
sekoita konsanaan.
Tee aina kesän tullen
pihaani pesäses,
opeta aamuin, illoin
ilohos, onnehes.