1. Haaviston Kyöstinkin piti saada isältään pyssy. Olihan hän jo iso
poika, joka muka kyllä jo ymmärtäisi pyssyä käyttää. Olisi kerrassaan
lystiä kulkea saloilla pyssy olalla, niinkuin muutkin metsämiehet, ja
ampua jäniksiä, metsoja, teeriä ynnä muuta metsän riistaa. Kyöstin isä
pani aluksi vastaan, mutta viimein hän taipui antamaan hänelle vanhan
haulikon käytettäväksi. Ja nyt oli Kyösti vasta miestä mielestään. Hän
jo edeltäpäin iloitsi siitä, kuinka hän nyt voisi hämmästyttää
kotiväkeä metsästyskertomuksillaan.
Ensimmäisenä poutapäivänä lähti hän liikkeelle. Pyssy oli muhkeasti
olalla, reppu riippui kainalossa. Ikävä vaan, ett'ei hänellä ollut
metsästystorvea, niinkuin herrasmetsästäjillä.
Hän vaelsi ensin pitkin maantietä, mutta poikkesi sitten tiheään
petäjämetsään. Käveli jolkutteli, joskus lauleli ja viheltelikin. Tämä
oli tosiaankin somaa ja kerrassaan miesmäistä. Kunpa nyt vaan joku
saalis osuisi hänen tiellensä! Petäjiköstä saapui hän niityn laidalle.
Siellä kasvoi kaunista koivikkoa. Ja mikäs on tuo tuolla koivun
latvassa? On teeri totta tosiaan. Kyöstin sydän alkoi pamppailla.
Hiljaa, tuskin hengittää uskaltaen, hiipi hän nyt ampumamatkan päähän.
Nostaa pyssyn, tähtää, laukaisee. Mutta mikä ihme! Kun ruudinsavu oli
hälvennyt, näki Kyösti teeren yhä edelleen istua kököttävän koivun
latvassa. Hän panee pyssyynsä uuden panoksen, tähtää uudelleen ja
laukaisee. Mutta sama tulos taaskin! Teeri istuu edelleen koivun
latvassa. Nyt Kyöstiä suututti. Hän otti kiven maasta ja aikoi näin
käsivoimin hyökätä teeren kimppuun. Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo
kätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli
vaan -- teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella
juuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat
jättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja
hävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi. Tästä
tapauksesta ei hän aikonut kotona mitään kertoa, kaikki nauraisivat
hänelle kuollakseen.
2. Asteli tuosta sankarimme taas eteenpäin niityn laitaa. Hänen hyvä
mielialansa oli melkoisesti laimentunut. Ei tehnyt mieli enää laulaa ja
vihellellä. Mutta koettaa tahtoi hän edelleen. Hän saapui jälleen
petäjämetsään. Kuului pieni risahdus eräästä petäjästä. Kyösti silmäsi
sinne. Pian keksi hän petäjän oksalla käpyä pureskelevan oravan. Ja se
ei totta tosiaan ollut mikään kuva, vaan ihka elävä orava, sievä ja
ketterä. Kyöstin huomattuaan se parilla hyppäyksellä livahti petäjän
latvapuoleen. Mutta Kyösti näki sen sieltäkin. Entä jos ampuisin
oravan! Mutta eihän oravan liha kelpaa syötäväksi. Eipä kyllä, mutta
onhan oravan nahka kuitenkin kaupaksi käypä, saisihan sillä
parikymmentä penniä. Mutta kukapa sen näin kesän aikaan ostaisi? Ja
enhän minä osaa oravaa nylkeäkään. Ei maksa vaivaa oravaa ampua. Mutta
jos en minä siitä itse mitään hyötyä saisikaan, voisinhan sen kuitenkin
ampua ja lahjoittaa sen luurangon koulun luonnontieteellisiin
kokoelmiin. Sepäs vasta oli mainio ajatus! Minä ampuan "tieteellisessä
tarkoituksessa". Nämä sanat oli Kyösti jostakin sanomalehdestä lukenut,
ja hän tunsi sydämensä paisuvan luonnontieteellisestä harrastuksesta.
Ehkäpä opettaja lukuvuoden lopulla tai muussa sopivassa tilaisuudessa
antaisi yleisönkin tietää, että koulun oppilas Kyösti Haavisto oli
koulun kokoelmiin lahjoittanut oravan luurangon. Kyöstin pyssy kohosi
oravaa kohden. Mutta vielä empi hän. Mitä pahaa on tuo viaton, sievä
eläin sinulle tehnyt? Miksi tahdot turhanpäiten sen elämän katkaista?
Pyssyn piippu vähän aleni. Mutta taas muisti Kyösti koulun
luonnontieteelliset kokoelmat. Piippu jälleen nousi. Ampujan "käsi
käski, toinen kielsi". Kyösti tuossa kahden vaiheilla ollessaan yhä
kiihtyi. Käsi vapisi, sydän tykytti, ei hän pystynyt enää oikein
selvästi ajattelemaankaan, mutta ampua hänen lopultakin piti. Ja hän
ampui. Laukaus tärähti niin että metsä kaikui.
Huohottaen, kasvot kiihkosta punaisina rupesi Kyösti nyt tarkkaamaan,
mikä vaikutus laukauksella oli ollut. Ei näkynyt maassa oravaa. Minne
oli se joutunut? Vihdoin näki Kyösti, että se oli tarttunut erääseen
petäjän oksaan. Ja hän huomasi, että se vielä eli. Se oli siis vaan
haavoittunut. Tottumaton metsästäjä oli huonosti ampunut. Mitäs oli nyt
tehtävä? Jättääkö orava tuonne ylös itseksensä kitumaan ja kuolemaan?
Mutta sehän olisi julmaa. Tiesi kuinka monta päivää se vielä siellä
saisi kitua. Ei, sitä ei Kyösti voinut tehdä, niin julma hän ei toki
ollut. Hän rupesi nyt viskelemään sitä kivillä, saadakseen sen alas
putoamaan. Se viimein onnistuikin. Tuossa makasi nyt tuo eläinraukka
hänen edessään verissään, mutta elävänä. Ilkeä tunne täytti Kyöstin
sydämen. Miksi oli hän ampunut turhanpäiten, miksi oli hän viattomalle
eläimelle tuottanut tällaisen kärsimyksen? Ja Kyöstistä tuntui, kuin
olisi hän sillä hetkellä tahtonut piiloutua pois Jumalan ja ihmisten
kasvojen edestä häpeätään kätkeäkseen.
Mutta asia oli auttamattomissa. Kyöstin omatunto oli nyt herännyt. Hän
ymmärsi, ett'ei hän voinut pahaa työtään lisätä vielä sillä, että
jättäisi oravan kitumaan. Hänen täytyi tavalla tai toisella lopettaa
se. Hui miten ilkeä tehtävä!
Kyösti palasi kotiansa. Ei hän kenellekään retkestään kertonut.
Näytti hyvin umpimieliseltä ja nololta. Mutta pyssyn ja laukun hän
pani seinälle, eikä hän niihin sen jälkeen enää koskenut. Hänen
metsästys-intonsa oli mennyt. Kun hän täysikasvuisena miehenä sitten
tästä ensimmäisestä ja viimeisestä metsästysretkestään kertoi, lisäsi
hän: Ikävä tapaus se minulle oli, mutta paljon minä siitä opin. Siitä
päivästä asti en ole voinut nähdä luontokappaleita rääkättävän.