"Soisin, että minulla olisi edes yksi hyvä ystävä, joka auttaisi minua
eteenpäin maailmassa", mumisi Sakari nurpeillansa.
"Edes yksi hyvä ystävä!" kertoi vanha kiertokoulun opettaja; "et sinä
paljoa pyydä, ja sinulla on kumminkin _kymmenen_ hyvää ystävää, jotka
voisivat auttaa sinua, jos vaan tahtoisit heidän apuaan käyttää."
"Ei, ei, minulla ei ole läheskään niin monta", huokasi Sakari, "ja ne
muutamat, mitkä minä ystäviksi sanon, ovat niin köyhiä, ett'eivät ne
voi minua auttaa..."
"Lue sormesi", kehoitti vanhus hyvänsävyisesti.
Sakari katseli suuria, voimakkaita käsiään.
"Lue peukalo ja kaikki muut sormesi", uudisti koulumestari.
Sakari luki. "Niitä on kymmenen", sanoi hän, "tuonhan minä jo ennen
tiesin."
"No, älä enää koskaan sano, ettei sinulla ole kymmentä hyvää ystävää,
jotka voivat auttaa sinua eteenpäin maailmassa", tuumaili vanhus.
"Koeta sinä vaan, mihin ne kelpaavat, nämä ystäväsi. Se on paljoa
parempi kuin että laiskana istut ja valitat, ettei sinulla ystävää ole,
joka sinua eteenpäin auttaisi."
Poika mietti vanhan opettajan sanoja. "Taidatte olla oikeassa", sanoi
hän vihdoin. --
Ja nyt, monen kymmenen vuoden kuluttua, tietää hän kokemuksesta kiittää
kymmentä ystäväänsä, sillä niiden avulla on hänellä nyt oma talo ja
iloinen mieli.
"Ei laiskan touko kasva."