1. Eräs mies, joka jo oli miehuutensa iässä, kertoi seuraavan muiston
lapsuutensa ajoilta:
Olin vain kolmentoista vuoden ikäinen. Vanhemmiltani olin taas, kuten
usein ennen, saanut luvan mennä naapurikylään tervehtimään erästä
koulutoveriani. Hän oli, niinkuin minäkin, talonpoikaisten vanhempain
lapsi.
Hauskalta tuntui päästä muutamaksi päiväksi tuon toverini seuraan.
Meillä oli keskenämme monta viatonta huvitusta, joissa aika kului
rattoisasti. Milloin kävimme yhdessä marjoja poimimassa tai
kalastelemassa, milloin taas läheisessä havumetsässä leikimme sotilaina
tai vierittelimme kiviä pitkin jyrkkää kallionseinää alas ja
kuuntelimme siitä syntyvää pauketta. Usein juttelimme myös satuja
toisillemme.
Mutta voin sanoa, että pyrin tuohon taloon vieraaksi toisestakin
syystä. Toverini koko koti tuntui näet minusta peräti miellyttävältä.
En osaa sanoa, mikä sen vaikutti, mutta niin vaan tuntui minusta
aina sinne saapuessani, kuin olisin astunut johonkin rauhoitettuun
paikkaan, kau'as elämän levottomasta hyörinästä. Ja kuitenkin oli se
vaan tavallinen talonpoikaistalo. Huoneet olivat yksinkertaisia,
vanhanaikuisilla huonekaluilla varustettuja. Mutta tavallista suurempi
järjestys ja siisteys vallitsi niissä. Kaikkialla oli kodikasta, kodin
rauhallisuus ja lämpimyys huokui sieltä vastaan.
Isäntä oli jo vanha mies ja vanhan-aikuinen tavoiltaankin. Käytti itse
muun muassa vielä pukumallia, jota viime vuosisadan alussa hänen
kotiseudullaan käytettiin; muu väki talossa kyllä noudatti
nykyaikaisempaa pukumallia. Ukon koko olennossa oli jotakin
juhlallista. Harmaat hiukset valuivat hartioille, kasvot ilmaisivat
ankaraa vakavuutta, mutta samalla myöskin lempeyttä. Häntä katsellessa
muistuivat elävästi mieleen raamatun patriarkat. Sen näköisiä hekin
mahtoivat olla.
Emäntä oli hiljainen, lempeä olento. Alituiseen oli hän toimissaan,
hyörien sinne tänne, mutta aina tyyneys ja ystävällinen hymy
kasvoillaan. -- Sitä paitsi oli talossa useampia jo täysikasvaneita
poikia ja tyttäriä. Toverini oli nuorin talon lapsista. Mutta tästä
väkirikkaudesta huolimatta kävi tuossa talossa kaikki merkillisen
tyynesti ja tasaisesti. En koskaan havainnut mitään närkästystä väen
kesken, ei koskaan kuulunut nurjaa sanaa, vielä vähemmin törkeätä ja
sopimatonta puhetta. Ei milloinkaan puhuttu pahaa naapuritalojen
oloista; jos joku vieras sellaista yritti, katkaistiin puhe talonväen
puolelta jollakin sovittavalla lauseella. Erityinen Jumalan siunaus
näkyi tässä talossa vallitsevan niin perheolojen kuin varallisuudenkin
puolesta; sillä talo, vaikk'ei rikas ollutkaan, oli kuitenkin hyvästi
toimeen tuleva.
Mistä lähteestä valui onni ja rauha tämän suomalaisen talonpojan
majaan?
Varmaankin oli tälläkin perheellä aikoinaan ollut koettelemuksen
päiviä. Nyt oli taistelut taisteltu, rauha oli astunut sydämiin, ja se
rauha kuvastui kaikissa ulkonaisissakin oloissa. Minä näin tämän
perheen sunnuntaisin ja muulloinkin kokoontuvan raamattunsa ympärille.
Se avattiin, ja isäntä luki siitä jonkun luvun. Se raamattu oli vanha
ja kulunut. Sitä oli nähtävästi paljon käytetty. Ja minä aloin
aavistaa, mistä lähteestä tämän perheen rauha valui.
2. Sillä kerralla, josta kertomukseni alussa mainitsin, sain tästä
talosta viedä erityisen muiston mukaani. Olin jo viipynyt siellä
moniaita hupaisia päiviä ja tein poislähtöä. Istuimme tuvan portailla,
talon vanhukset, toverini ja minä. Oli ollut puhe siitä, miksi me
nuoret miehiksi tultuamme aivoimme. Mitään varmaa ei tästä asiasta
tietysti voitu sanoa puolelta eikä toiselta. "Tulevaisuutenne olkoon
Herran kädessä", sanoi isäntä puheen lopulla. Emäntä huokasi syvään ja
katsahtaen poikaansa silmillä, joissa asui hellä, pelonsekainen toivo.
Se oli se huokaus, jonka niin moni äiti lähettää Korkeimman tykö
rakastetun pojan tai tyttären tulevaisuuden tähden. Oi sitä äidin
rakkautta ja hellyyttä!
Ryhdyin viimein lausumaan jäähyväisiäni talonväelle. Isännälle käteni
tarjotessani tarttui hän siihen lujasti ja piti kauan omassaan. Kirkas
kyynel nousi hänen silmäänsä, ja näin että hän olisi tahtonut paljonkin
sanoa, ellei liikutus olisi estänyt.
"Olkaamme aina _rehellisiä_", lausui hän viimein vapisevalla äänellä,
"rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä, kyllä sitten meidän täällä
ajassakin hyvin käy!"
Läksin kotimatkalle. Kesäistä metsätietä vaeltaissani oli alati
silmäini edessä tuo korkeavartaloinen vanhus, kyynel silmässä, ja alati
soivat korvissani hänen sanansa: "olkaamme aina rehellisiä!"
Nämä olivatkin vanhuksen viimeiset sanat minulle. En saanut enää
koskaan häntä nähdä, sillä pian sen jälkeen vaipui hän ikuisen rauhan
majoihin.
Olen sittemmin tutustunut moneen talonpoikaiskotiin rakkaassa
Suomessamme. Ja, Jumalan kiitos, vielä löytyy niissä kodeissa
Jumalanpelkoa, kuntoa ja rehellisyyttä ja pitää edelleenkin löytymän,
jos vaan kasvava polvi osaa säilyttää näitä esi-isäin aarteita. Mutta
rakkaimman muiston olen saanut tuosta talosta, jossa lapsuuteni aikana
joskus oleskelin.
Olen sittemmin myös kuullut monta hyvää opetusta rehellisyydestä ja
muista hyveistä, mutta valtavimpana kaikuu minulle vielä nytkin tuon
vanhuksen vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin lausumat sanat: "Olkaamme
aina rehellisiä, rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä!"